Myrtti
Hei!
Olen seurustellut mieheni kanssa noin 2,5 vuotta, josta vuoden olemme nyt asuneet yhdessä. Rakkautta en koe suhteestani puuttuvan, mutta toisinaan ottaa aika rankasti aivoon se, että tuntuu kuin olisin suhteessamme ainoa, joka on sisäistänyt tietyissä asioissa olevan nyt kyse MEISTÄ eikä vain minusta itsestäni. Eli siis toisin sanoen mieheni ei aivan tunnu ymmärtävän toisen ihmisen huomioonottamista niin arkisissa kuin muissakin asioissa. Esimerkiksi jos hän menee kauppaan, ostaa hän hyvin suurella todennäköisyydellä sieltä vain asioita, joita hän itse tarvitsee ajattelematta sen kummemmin minua. Jos meillä ei esim. ole hedelmiä, tuo hän kaupasta mandariineja, joita minä taas en voi syödä jne. Ja jos hän taas pesee pyykkiä, niin koneeseen ajautuu vain hänen omia vaatteitaan vaikka kori olisi pullollaan minunkin vaatteitani. Itse kyllä osaan pestä hänenkin pyykkejään sekä ostaa hänelle maitoa, mitä taas en itse käytä. Teloin taannoin jalkani ja kinkkasin menemään kyynärsauvoilla. Pyysin miestäni käymään työpäivän jälkeen apteekissa ostamassa särkylääkettä, jottei minun tarvitsisi sauvojen kanssa lähteä apteekkiin raahautumaan. Vastaus pyyntööni oli En jaksa. Olin melko kiitollinen.
Miehelläni on useita harrastuksia, jotka vievät paljon hänen aikaansa. Siitä en viitsi olla pahoillani, koska kyllähän ihmisellä harrastuksia pitää olla ja on niitä minullakin. Ainut vaan, että ne harrastukset tuntuvat poikkeuksetta menevän aina minun ja meidän yhteisten asioiden edelle. Ja sanonkin usein vitsinä, että suhteessamme on kolme osapuolta: minä, mieheni ja mieheni jalkapallojoukkue. Esimerkiksi taannoin mieheni lupasi viettää illalla ns. laatuaikaa kanssani, vaikka samana iltana oli heidän joukkueensa jonkin sortin yhteishengenkasvatusiltamat naapurikaupungissa. Niissä kun ei hänen mukaansa mene kauan. No, odotin ja odotin miestä kotiin päässä oma ajatukseni siitä, kuinka illan voisimme viettää (mitään sen suurempia suunnitelmia kun ei ollut). Ja yllättäen kohta puhelimeen tulee viesti, että Suututko pahasti, jos jään yöksi tänne?. Vastasin vain tympeästi, että tee niin kuin parhaaksi näet, toivotin hyvät yöt ja totesin, että jatkossa on turha lupailla mitään, jos lopputulos on aina se, että saan viettää laatuaikaa ihan vaan itseni kanssa. Tätä on nimittäin tapahtunut aiemminkin. Kyllähän se mies sitten sieltä tuli, yhden aikaan yöllä.
Tiedän, että kaikkien merkkipäivien muistaminen on melko yleisesti liikaa miesten aivokapasiteetille. Olkoon kyse sitten ystävänpäivästä tai suhteen merkkipäivästä. Itse olen aina hankkinut jonkin pienen lahjan miehelleni, koska mielestäni on vain kohteliasta huomioida toista tuollaisina päivinä. En ole oikeastaan edes odottanut itse saavani mieheltäni mitään, mutta edes jonkinlainen muistava ele olisi kyllä ihan mukava. Esimerkkiin tulee taas tämä suhteemme kolmas osapuoli: On ystävänpäivä ja olen aamulla vaatimattomasti lahjonut miestäni. Päivällä mieheni soittaa minulle ja sanoo parin joukkuekaverinsa tulevan kahville. Se ei haittaa minua, koska ei ystävänpäivää minun puolestani tarvitse mitenkään erityisesti minun kanssani viettää, muistaminen olisi kuitenkin ihan toivottua. Menen kotiin vasta vieraiden lähettyä ja totean mieheni käyneen ostamassa kavereilleen kunnon kahvipullat. Sanon havaintoni ääneen ja mieheni tokaisee Piti minun sinullekin kortti ostaa, mutta unohdin. Niin eli joukkuekavereille ostetaan pullat vaikka minkälaisessa kiireessä, mutta minut yksinkertaisesti unohdetaan täysin.
Esimerkkien kaltaisia tilanteita on muitakin. Jotten nyt täysin miestäni haukkuisi, niin kyllä hän minua välillä osaa huomioida ja mielestäni yhteiselomme sujuu pääsääntöisesti varsin mainiosti. Mutta kyllä tuollaiset edellä mainitut tilanteet tuottavat aina pienen pettymyksen (paitsi nyt nuo kauppareissut, ne ketuttaa muuten vaan) ja petetyt lupaukset yhteisistä hetkistä tuottavat ainakin minulle voimakkaan olon siitä, että minun tunteistani ja tarpeistani ei välitetä. Olen toki miettinyt, että olenko nyt vaan itse liian niuho kun jaksan vetää herneet nenään tuollaisista asioista.
Joten sanokaapa, onko teillä kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista? Oletteko onnistuneet kouluttamaan miehestänne huomioivamman ja kuinka se käytännössä tapahtuu? Niin ja olenko minä nyt vaan itse turhan tarkka?
Olen seurustellut mieheni kanssa noin 2,5 vuotta, josta vuoden olemme nyt asuneet yhdessä. Rakkautta en koe suhteestani puuttuvan, mutta toisinaan ottaa aika rankasti aivoon se, että tuntuu kuin olisin suhteessamme ainoa, joka on sisäistänyt tietyissä asioissa olevan nyt kyse MEISTÄ eikä vain minusta itsestäni. Eli siis toisin sanoen mieheni ei aivan tunnu ymmärtävän toisen ihmisen huomioonottamista niin arkisissa kuin muissakin asioissa. Esimerkiksi jos hän menee kauppaan, ostaa hän hyvin suurella todennäköisyydellä sieltä vain asioita, joita hän itse tarvitsee ajattelematta sen kummemmin minua. Jos meillä ei esim. ole hedelmiä, tuo hän kaupasta mandariineja, joita minä taas en voi syödä jne. Ja jos hän taas pesee pyykkiä, niin koneeseen ajautuu vain hänen omia vaatteitaan vaikka kori olisi pullollaan minunkin vaatteitani. Itse kyllä osaan pestä hänenkin pyykkejään sekä ostaa hänelle maitoa, mitä taas en itse käytä. Teloin taannoin jalkani ja kinkkasin menemään kyynärsauvoilla. Pyysin miestäni käymään työpäivän jälkeen apteekissa ostamassa särkylääkettä, jottei minun tarvitsisi sauvojen kanssa lähteä apteekkiin raahautumaan. Vastaus pyyntööni oli En jaksa. Olin melko kiitollinen.
Miehelläni on useita harrastuksia, jotka vievät paljon hänen aikaansa. Siitä en viitsi olla pahoillani, koska kyllähän ihmisellä harrastuksia pitää olla ja on niitä minullakin. Ainut vaan, että ne harrastukset tuntuvat poikkeuksetta menevän aina minun ja meidän yhteisten asioiden edelle. Ja sanonkin usein vitsinä, että suhteessamme on kolme osapuolta: minä, mieheni ja mieheni jalkapallojoukkue. Esimerkiksi taannoin mieheni lupasi viettää illalla ns. laatuaikaa kanssani, vaikka samana iltana oli heidän joukkueensa jonkin sortin yhteishengenkasvatusiltamat naapurikaupungissa. Niissä kun ei hänen mukaansa mene kauan. No, odotin ja odotin miestä kotiin päässä oma ajatukseni siitä, kuinka illan voisimme viettää (mitään sen suurempia suunnitelmia kun ei ollut). Ja yllättäen kohta puhelimeen tulee viesti, että Suututko pahasti, jos jään yöksi tänne?. Vastasin vain tympeästi, että tee niin kuin parhaaksi näet, toivotin hyvät yöt ja totesin, että jatkossa on turha lupailla mitään, jos lopputulos on aina se, että saan viettää laatuaikaa ihan vaan itseni kanssa. Tätä on nimittäin tapahtunut aiemminkin. Kyllähän se mies sitten sieltä tuli, yhden aikaan yöllä.
Tiedän, että kaikkien merkkipäivien muistaminen on melko yleisesti liikaa miesten aivokapasiteetille. Olkoon kyse sitten ystävänpäivästä tai suhteen merkkipäivästä. Itse olen aina hankkinut jonkin pienen lahjan miehelleni, koska mielestäni on vain kohteliasta huomioida toista tuollaisina päivinä. En ole oikeastaan edes odottanut itse saavani mieheltäni mitään, mutta edes jonkinlainen muistava ele olisi kyllä ihan mukava. Esimerkkiin tulee taas tämä suhteemme kolmas osapuoli: On ystävänpäivä ja olen aamulla vaatimattomasti lahjonut miestäni. Päivällä mieheni soittaa minulle ja sanoo parin joukkuekaverinsa tulevan kahville. Se ei haittaa minua, koska ei ystävänpäivää minun puolestani tarvitse mitenkään erityisesti minun kanssani viettää, muistaminen olisi kuitenkin ihan toivottua. Menen kotiin vasta vieraiden lähettyä ja totean mieheni käyneen ostamassa kavereilleen kunnon kahvipullat. Sanon havaintoni ääneen ja mieheni tokaisee Piti minun sinullekin kortti ostaa, mutta unohdin. Niin eli joukkuekavereille ostetaan pullat vaikka minkälaisessa kiireessä, mutta minut yksinkertaisesti unohdetaan täysin.
Esimerkkien kaltaisia tilanteita on muitakin. Jotten nyt täysin miestäni haukkuisi, niin kyllä hän minua välillä osaa huomioida ja mielestäni yhteiselomme sujuu pääsääntöisesti varsin mainiosti. Mutta kyllä tuollaiset edellä mainitut tilanteet tuottavat aina pienen pettymyksen (paitsi nyt nuo kauppareissut, ne ketuttaa muuten vaan) ja petetyt lupaukset yhteisistä hetkistä tuottavat ainakin minulle voimakkaan olon siitä, että minun tunteistani ja tarpeistani ei välitetä. Olen toki miettinyt, että olenko nyt vaan itse liian niuho kun jaksan vetää herneet nenään tuollaisista asioista.
Joten sanokaapa, onko teillä kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista? Oletteko onnistuneet kouluttamaan miehestänne huomioivamman ja kuinka se käytännössä tapahtuu? Niin ja olenko minä nyt vaan itse turhan tarkka?