T
Timinginlife
Vieras
Olen 30- vuotias nainen ja meillä on mieheni kanssa alle 1 v. ikäinen lapsi. Suhteemme on kestänyt alle 4 vuotta ja on ollut lähellä päättyä useita kertoja. Itse olin kaikkein eniten vakavissani lähdössä kun raskauden ollessa puolessa välissä kun mies jäi kiinni uskottomuudesta ja valehtelusta. Mies ei ole koskaan kunniottanut minua riittävästi ja se näkyy joka päivä erilaisin tavoin.
Lapsen saannin myötä hänen arvostuksensa, sitoutumisensa suhteeseemme sekä rakkautensa ovat vahvistuneet, mutta ne eivät ole vieläkään lähelläkään sitä mitä ne oman käsitykseni mukaan tulisi olla.
Keskustelkaa asiasta ei auta. Siitä on keskusteltu. Ja kunnioitus kun ei keskustelemalla kasva.
Pahinta on se että kunniotuksen riittämättömyys yhdistettynä miehen temperamenttiin aiheuttaa todella ala-arvoista puhetta minun suuntaani, myös lapsen kuullen, joka pian alkaa ymmärtää. Olen tehnyt selväksi että sen on loputtava ja se onkin vähentynyt mutta sitä ei saisi olla ollenkaan.
Ongelmani: mies on kuitenkin kunnollinen ja kelvollinen isä ( vähän paikalla työn vuoksi mutta muuten) ja haluaa kanssani lisää lapsia samantien.
Itsekin haluan lisää lapsia ja sisaruksia esikoisellemme. Ongelma on vaan se, että mietin joka ikinen päivä eroa ja suurimman osan aikaa ajattelen että tämä mies ei ole se kenen kanssa haluan vanhentua yhdessä. Toivon joka päivä että sellainen mies odottaa minua vielä jossain.
Mietin että jos lähden nyt, voi olla mahdollista etten tapaa pitkään aikaan uutta miestä joka haluaisi kanssani uusperheean ja uuden lapsen ( ja jonka kanssa itsekin haluaisin, sekään ei ole helppo löytää sillä tiedän tarkkaan mistä asioista en ole valmis tinkimään). Aikaa on periaatteessa viisi vuotta, enintään 8.
Mikäli tälläisen miehen onnistuisinkin löytämään, on myös mahdollista että suhde tämän seuraavankin prinssi Oikean kanssa syystä tai toisesta menisi mönkään, jonka jäkeen minulla on lapsia jo kahden eri miehen kanssa ja Se Oikea vieläkin hakusessa, jonka kanssa haluaisin jakaa edelleen tämän maailman kauneimman asian, yhteisen lapsen. Samaan aikaan nämä kaksi edellistä eri isää tulisivat ja menisivät hakemassa omia pienokaisiaan ja parhaimmillaan sovitellaan aikatauluja kolmen eri isän kanssa.
Siispä mietin toisaalta, että pitäisikö minun tehdä esikoiselleni sisarus nyt tämän kuitenkin periaatteessa kunnollisen miehen kanssa, kenen kanssa en koe turvallisuuden tunnetta, arvostusta tai sellaista rakkautta mistä unelmoin. Sitten erotessa lapsillakin olisi mukavampi kun voisivat yhdessä mennä isän luo kun esikko sinne menee kuitenkin siinä tapauksessa.
Sen jälkeen ei olisi kiire ainakaan lapsien saamisen takia etsiä uutta kumppania. Periaattessa kaksi lasta saattaisi jopa riittää minulle vaikka uusi mies ei edes haluaisi ikinä lapsia. Sekin voisi olla ok. Mutta niin kauan kun on vain tämä yksi, haluan ehdottomasti toisen sillä en halua lapsenikaan kasvavan ilman sisarusta.
Mutta: se raskausaika ja odotus tämän miehen kanssa: olin viimeksikin niin yksin ja itkin usein miten ihanaa olisi jakaa tämä jonkun kanssa jota todella rakastan ja joka rakastaa minua. Suhteen alussa minä rakastin todella, mies ei varmaan ikinä ole rakastanut minua kuten toivoisi. Joskus on antanut ymmärtää jopa että kauneuteni on minulle kirous sillä se on saanut hänet jatkamaan suhdetta. Ja minä tyhmä jatkoin koska olin niin rakastunut ja toivoin että ajan myötä mies alkaisi rakastaa minua myös ihmisenä. Ja toki aika kiinnyttää ihmisiä, on molemmin puolin yhteenkuuluvuuden tunnetta, mukaviakin hetkiä, yhteisiä asioita ym. Mieheni on jo tyytynyt tilanteeseen ja tekee pitkän aikaväin suunnitelmia. Minä en haluaisi vielä luovuttaa ja lakata uskomasta että oikeanlainenkin rakkaus vielä tulee.
Ja se synnytys ja sen oman lapsen näkeminen ensimmäistä kertaa: en voi kuvitella mitään sen kauniimpaa ja koskettavampaa. Ja vaikka se liikutti meitä molempia todella paljon, en voinut olla miettimättä ja mieti edelleen, miten upeaa olisi kokea se ihmisen kanssa jota ihan oikeasti rakastaa sydämestään, johon luottaa ja kenen kanssa arvostetaan toisiamme puolin ja toisin.
Mietin jos ryhtyisin tekemään tämän miehen kanssa toista lasta, miten pitkä, piinaava ja yksinäinen odotus olisi taas tiedossa ja se suru siitä, kuinka jakaa toinen elämänsä kaunein hetki ihmisen kanssa joka on kohdellut minua kun paskaa.. Toisaalta hän ei ansaitse mitään niin kaunista, mutta toisaalta jo olemassaoleva lapsemme ansaitsee sisaruksen.
Onko kukaan koskaan joutunut pohtimaan tällaista? Laukut ja lapsi kainaloon heti vai vasta toisen jälkeen? Jos jään tähän sitä tekemään, on myös riski masentua sillä olen mieheni kanssa melko onneton suurimman osan aikaa. Toisaalta olen niin paljon kestänyt että uskon että se on vahvistanut minua henkisesti.
Kommentteja ja näkökulmia, pliis!
Lapsen saannin myötä hänen arvostuksensa, sitoutumisensa suhteeseemme sekä rakkautensa ovat vahvistuneet, mutta ne eivät ole vieläkään lähelläkään sitä mitä ne oman käsitykseni mukaan tulisi olla.
Keskustelkaa asiasta ei auta. Siitä on keskusteltu. Ja kunnioitus kun ei keskustelemalla kasva.
Pahinta on se että kunniotuksen riittämättömyys yhdistettynä miehen temperamenttiin aiheuttaa todella ala-arvoista puhetta minun suuntaani, myös lapsen kuullen, joka pian alkaa ymmärtää. Olen tehnyt selväksi että sen on loputtava ja se onkin vähentynyt mutta sitä ei saisi olla ollenkaan.
Ongelmani: mies on kuitenkin kunnollinen ja kelvollinen isä ( vähän paikalla työn vuoksi mutta muuten) ja haluaa kanssani lisää lapsia samantien.
Itsekin haluan lisää lapsia ja sisaruksia esikoisellemme. Ongelma on vaan se, että mietin joka ikinen päivä eroa ja suurimman osan aikaa ajattelen että tämä mies ei ole se kenen kanssa haluan vanhentua yhdessä. Toivon joka päivä että sellainen mies odottaa minua vielä jossain.
Mietin että jos lähden nyt, voi olla mahdollista etten tapaa pitkään aikaan uutta miestä joka haluaisi kanssani uusperheean ja uuden lapsen ( ja jonka kanssa itsekin haluaisin, sekään ei ole helppo löytää sillä tiedän tarkkaan mistä asioista en ole valmis tinkimään). Aikaa on periaatteessa viisi vuotta, enintään 8.
Mikäli tälläisen miehen onnistuisinkin löytämään, on myös mahdollista että suhde tämän seuraavankin prinssi Oikean kanssa syystä tai toisesta menisi mönkään, jonka jäkeen minulla on lapsia jo kahden eri miehen kanssa ja Se Oikea vieläkin hakusessa, jonka kanssa haluaisin jakaa edelleen tämän maailman kauneimman asian, yhteisen lapsen. Samaan aikaan nämä kaksi edellistä eri isää tulisivat ja menisivät hakemassa omia pienokaisiaan ja parhaimmillaan sovitellaan aikatauluja kolmen eri isän kanssa.
Siispä mietin toisaalta, että pitäisikö minun tehdä esikoiselleni sisarus nyt tämän kuitenkin periaatteessa kunnollisen miehen kanssa, kenen kanssa en koe turvallisuuden tunnetta, arvostusta tai sellaista rakkautta mistä unelmoin. Sitten erotessa lapsillakin olisi mukavampi kun voisivat yhdessä mennä isän luo kun esikko sinne menee kuitenkin siinä tapauksessa.
Sen jälkeen ei olisi kiire ainakaan lapsien saamisen takia etsiä uutta kumppania. Periaattessa kaksi lasta saattaisi jopa riittää minulle vaikka uusi mies ei edes haluaisi ikinä lapsia. Sekin voisi olla ok. Mutta niin kauan kun on vain tämä yksi, haluan ehdottomasti toisen sillä en halua lapsenikaan kasvavan ilman sisarusta.
Mutta: se raskausaika ja odotus tämän miehen kanssa: olin viimeksikin niin yksin ja itkin usein miten ihanaa olisi jakaa tämä jonkun kanssa jota todella rakastan ja joka rakastaa minua. Suhteen alussa minä rakastin todella, mies ei varmaan ikinä ole rakastanut minua kuten toivoisi. Joskus on antanut ymmärtää jopa että kauneuteni on minulle kirous sillä se on saanut hänet jatkamaan suhdetta. Ja minä tyhmä jatkoin koska olin niin rakastunut ja toivoin että ajan myötä mies alkaisi rakastaa minua myös ihmisenä. Ja toki aika kiinnyttää ihmisiä, on molemmin puolin yhteenkuuluvuuden tunnetta, mukaviakin hetkiä, yhteisiä asioita ym. Mieheni on jo tyytynyt tilanteeseen ja tekee pitkän aikaväin suunnitelmia. Minä en haluaisi vielä luovuttaa ja lakata uskomasta että oikeanlainenkin rakkaus vielä tulee.
Ja se synnytys ja sen oman lapsen näkeminen ensimmäistä kertaa: en voi kuvitella mitään sen kauniimpaa ja koskettavampaa. Ja vaikka se liikutti meitä molempia todella paljon, en voinut olla miettimättä ja mieti edelleen, miten upeaa olisi kokea se ihmisen kanssa jota ihan oikeasti rakastaa sydämestään, johon luottaa ja kenen kanssa arvostetaan toisiamme puolin ja toisin.
Mietin jos ryhtyisin tekemään tämän miehen kanssa toista lasta, miten pitkä, piinaava ja yksinäinen odotus olisi taas tiedossa ja se suru siitä, kuinka jakaa toinen elämänsä kaunein hetki ihmisen kanssa joka on kohdellut minua kun paskaa.. Toisaalta hän ei ansaitse mitään niin kaunista, mutta toisaalta jo olemassaoleva lapsemme ansaitsee sisaruksen.
Onko kukaan koskaan joutunut pohtimaan tällaista? Laukut ja lapsi kainaloon heti vai vasta toisen jälkeen? Jos jään tähän sitä tekemään, on myös riski masentua sillä olen mieheni kanssa melko onneton suurimman osan aikaa. Toisaalta olen niin paljon kestänyt että uskon että se on vahvistanut minua henkisesti.
Kommentteja ja näkökulmia, pliis!
