Miehen ajatuksiin selkoa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Miuske
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Miuske

Vieras
Olen sekaisin. Mitä pitäisi tehdä? En tiedä miten toisin ilmi ajatukseni. Tiedän että mies välittää minusta monella tavalla, mutta ulkona ollessa hän ei juurikaan puhu minulle, edes seurassa jossa on muita ihmisiä ja jossa puhuu muille ihan normaalisti. En tiedä miksi, eikä hän osaa itsekään sanoa. Itse puhun kyllä normaalisti muiden (uusienkin) ihmisten kanssa, mutta tuntuu erikoiselta ettei kumppanini puhu minulle mitään, käyttäytyy kuin ei tuntisikaan minua. Saattaa kuitenkin muita naisia kohtaan käyttäytyä hyvinkin huomaavaisesti (avaa ovia, tarjoaa juotavaa yms). Samalla ei sano minulle mitään, välttämättä sanaakaan koko illan aikana.

En tajua miksi, minua ei ole koskaan puolitutut kaveritkaan kohdelleet noin kylmästi. Jos itse yritän lähestyä häntä niin saattaa olla hyvinkin töykeä. Enkä harrasta mitään julkista pussailua tai muutakaan lääppimistä (varsinkaan vastoin toisen tahtoa) tai mielestäni muutakaan mikä voisi olla miehen mielestä noloa, vaan toivoisin ainoastaan että minua huomioitaisiin samoin kuin kaikkia muitakin ihmisiä seurueessa.

Miehiseen tapaansa hän ei lohduta minua kun minulla on paha olla. Hän vain lähtee pois jos avaudun hänelle, mikä tuntuu todella pahalta. Tiedän ettei hän tarkoita pahaa, hän sanoo ettei osaa lohduttaa ja sanoo myöhemmin että lähti pois kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Tuntuu pahalta etten voi tukeutua ihmiseen jonka toivoisin olevan minulle se lähin ihminen.

Muutoin käyttäytyy kotona ihan rakastavasti jos olemme kahden, paitsi jos tulee jotain ikäviä aiheita esiin niin menee täysin lukkoon tai lähtee pois. Tuntuu pahalta, mietin jos joskus hankimme lapsia lähteekö hän silloinkin pois jos lapsen kanssa tulee vaikeaa ja minä olen sitten vastuussa aina kaikesta. Tosin yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmiakaan ei hirveästi ole, vaikka olemme jo yli kolmikymppisiä molemmat. Seurustelleetkin olemme jo kolme vuotta. Itse toivoisin avioliittoa ja lapsia joskus, ja olen mielestäni hyvä nainen, huolehdin itsestäni, laitan ruokaa ja siivoan, olen sosiaalinen, hyvää bileseuraakin tarvittaessa, rento ja mukava ihminen jolla on paljon myös omaa elämää mutta arvostaa silti parisuhdettakin hyvin korkealle.

Sanokaa miehet miten tähän pitäisi suhtautua ja mitä ihmeen keinoja käyttäisin että saisin tilanteen korjattua? Olen aika kiltti nainen, en mikään raivopää tai nalkuttaja, joten sellaisesta ei ole kyse. Vai olenko liian kiltti ja mies ei vain kunnioita minua koska olen liian nössö? Olen ihan umpikujassa, ja aikakin alkaa loppua jos haluan joskus avioliiton ja perheen. Apua.
 
Ensin tuli arkuus mieleen, mutta tuskin hän kuitenkaan kovin arka on, jos muiden ihmisten kanssa juttelee.

Arkuus voikin olla tunteiden puolella. Jospa hän ei halua näyttää kaikkia keskinäisiä tunteitanne varsinkaan ulkopuolisille.

Jospa hän kotonakaan ei halua näyttää niitä kielteisiä tunteita, koska mieluummin lähtee pois.
 
.... tuttua mulle...

ainakin mun ex käyttäytyi ihan samalla tavalla, mies oli kiva jos oltiin kaksistaan mutta, minun huolet ei kiinostanut miestä, ja jos mulla oli paha olla jostakin asiasta, niin tyyppi nousi tuolista ylös ja lähti puuhaa omia juttuja , oli etäinen, ja ulkona toisten seurassa mies kohteli minua kuin ilmaa, ei tykkänyt jos tulin seisomaan välillä hänen viereen.

Vaistoni varoitti että jokin mättää, ja sitten sain ihan sattumalta selville, että sillä oli toinen :/
mies oli sen naisen kanssa jo yli puoli vuotta, mutta en halunut kuunella vaistoani vaikka vaistoni varoitti jo aikoja sitten ettei tuo miehen käytös ole normaalia.
merkitsi ettei se aidosti minusta välittänyt, tais vain ' viihtyä ' seurassani.
oltiin puolitoista vuotta yhdessä ja vuoden päästä alkoi miehen käytös muuttua just tuollaiseksi josta kirjoitit.
Silloin mies oli tullut tuon naisen ulkona vastaan.
 
Tiedän että mies välittää minusta monella tavalla, mutta ulkona ollessa hän ei juurikaan puhu minulle, edes seurassa jossa on muita ihmisiä ja jossa puhuu muille ihan normaalisti. En tiedä miksi, eikä hän osaa itsekään sanoa. Itse puhun kyllä normaalisti muiden (uusienkin) ihmisten kanssa, mutta tuntuu erikoiselta ettei kumppanini puhu minulle mitään, käyttäytyy kuin ei tuntisikaan minua. Saattaa kuitenkin muita naisia kohtaan käyttäytyä hyvinkin huomaavaisesti (avaa ovia, tarjoaa juotavaa yms). Samalla ei sano minulle mitään, välttämättä sanaakaan koko illan aikana.

En tajua miksi, minua ei ole koskaan puolitutut kaveritkaan kohdelleet noin kylmästi. Jos itse yritän lähestyä häntä niin saattaa olla hyvinkin töykeä. Enkä harrasta mitään julkista pussailua tai muutakaan lääppimistä (varsinkaan vastoin toisen tahtoa) tai mielestäni muutakaan mikä voisi olla miehen mielestä noloa, vaan toivoisin ainoastaan että minua huomioitaisiin samoin kuin kaikkia muitakin ihmisiä seurueessa.

Teidän rajanne voivat olla hyvin eri kohdassa sen suhteen, mikä on 'julkista lääppimistä' ja mikä on normaalia hyvää käytöstä kodin ulkopuolella. Oman parisuhteen korostaminen muiden seurassa on täysin tarpeetonta ja yleensä muille kiusallista katseltavaa.
On vaikeaa uskoa, että toinen käyttäytyisi täysin 'kuin ei tuntisikaan', kyllähän kolmen vuoden suhteen jälkeen tuttavapiirissä ollaan jo hyvin selvillä siitä, ketkä ovat parisuhteessa. Onkohan tässä aloittajalla ehkä jotain ylitulkintaa miehen käytöksestä? Ja aivan turhaa kyttäilyä ja vertailua muiden naisten kohtelun suhteen?

Mieshän voi suhtautua asiaan täysin realistisen neutraalisti: Miksi lähteä kotoa ulos rupattelemaan eukkonsa kanssa, kun sitä voi tehdä kotonakin ihan mielin määrin?

Miehiseen tapaansa hän ei lohduta minua kun minulla on paha olla. Hän vain lähtee pois jos avaudun hänelle, mikä tuntuu todella pahalta. Tiedän ettei hän tarkoita pahaa, hän sanoo ettei osaa lohduttaa ja sanoo myöhemmin että lähti pois kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Tuntuu pahalta etten voi tukeutua ihmiseen jonka toivoisin olevan minulle se lähin ihminen.

Muutoin käyttäytyy kotona ihan rakastavasti jos olemme kahden, paitsi jos tulee jotain ikäviä aiheita esiin niin menee täysin lukkoon tai lähtee pois.

Varsinkin naisilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että oma paha olo vähenee kaatamalla taakan toisen niskaan. Siinäkin on kuitenkin rajansa, kuinka paljon toisen taakkaa voi omiensa lisäksi harteillaan kantaa ja sietokyky on jokaisella erilainen. Toiset ovat myös niin tarvitsevia lohdun ja mielipahansa jakamiseen, että muuta ei ehtisi tehdäkään, jos kaikkeen draamaan alkaisi reagoida.

Omasta pahasta olosta ja sen kohentamisesta hyväksi on kuitenkin jokainen itse vastuussa.
Aikuisen ihmisen elämässä on paljon erilaisia tapahtumia, jotka voivat ärsyttää, vihastuttaa tai aiheuttaa loukkaantumista ja pahaa mieltä. Näitä tilanteita on opittava vain sietämään, ohittamaan tai vastuuttamaan loukkaajaansa. Puolisolle avautuminen ei tuo asiaan ratkaisua, eikä estä samaa tapahtumasta uudelleen, ellei kysymyksessä ole nimenomaan puolison tekemiset tai tekemättä jättämiset.

Jos mies on kyvytön kohtaamaan vaikeita tilanteita, eivät ellit sitä pysty muuttamaan. Silloin jää ratkaistavaksi se, hakeeko ymmärtäjän pahalle ololleen jostain muualta, opetteleeko itse kantamaan pahan olonsa vai katsooko ongelman olevan niin suuri, ettei suhde voi sen vuoksi jatkua.
 
Viimeksi muokattu:
eroa hautova ihminen hakee virheitä toisesta.
En sanoisi että virheitä haen, nämä asiat on pyörineet mielessä jo ihan suhteen alusta asti. Enemmän tuntuu että meillä on ehkä erilaiset käsitykset parisuhteesta, sitoutumisesta ja elämän jakamisesta.

On vaikeaa uskoa, että toinen käyttäytyisi täysin 'kuin ei tuntisikaan', kyllähän kolmen vuoden suhteen jälkeen tuttavapiirissä ollaan jo hyvin selvillä siitä, ketkä ovat parisuhteessa.
Yli puolen vuoden seurustelun jälkeen miehen tuttu kysyi yhteisessä illanvietossa että tunnenko miestä ja pitäisikö meidät esitellä. Kirpaisi hieman. Nyt suurin osa toki tietääkin jo, silti tuntuu joskus kurjalta kun ihmiset kysyvät että vieläkö seurustelemme. Koskaan ennen en ole vakavassa parisuhteessa kuullut tuttavilta tuollaista kyselyä (vaikka koskaan ei ole mitään ihmeempää "parisuhteen korostamista" ollutkaan). Ehkäpä tuttavatkin ihmettelevät kylmyyttä välillämme?

Minusta kylmyys on jotenkin erikoista, koska en tosiaan odota muuta kuin että minua kohdellaan ihan samoin kuin muitakin kavereita. Ei tarvitse pussailla tai halailla ihmisten nähden, ei tarvitse söpöstellä tai lässyttää tai kutsua kullaksi. Ihan normaalia yhdessä olemista. Tekeekö se minusta tosiaan liian riippuvaisen jos haluan pitää hauskaa ulkona yhdessä myös oman mieheni kanssa? Tietysti toivon että kun muille naisille tarjotaan juomaa, auotaan ovia, kannetaan kasseja ja huomioidaan muutenkin mukavasti, niin myös minä saisin samanlaista kohtelua. Ehkä olen vähän epävarma, mutta tämä tuntuu joskus pahalta kun naispuolisia sinkkukavereita kohdellaan noin ja samalla minulle tiuskitaan tai ollaan kuin ei kuultaisi jos yritän jutella ihan normaalisti.

Aikuisen ihmisen elämässä on paljon erilaisia tapahtumia, jotka voivat ärsyttää, vihastuttaa tai aiheuttaa loukkaantumista ja pahaa mieltä. Näitä tilanteita on opittava vain sietämään, ohittamaan tai vastuuttamaan loukkaajaansa. Puolisolle avautuminen ei tuo asiaan ratkaisua
En odotakaan että puolisolle avautuminen ratkaisisi kaikki ongelmat, tietenkään. Olen ehtinyt olla elämästäni pitkiä aikoja yksinkin ja selviän yksin ihan mainiosti, olisi vaan kiva jos ei olisi pakko olla yksin.

Onko minulla jotenkin vääristinyt kuva parisuhteesta, kun ajattelen että vakavassa suhteessa jaettaisiin mukavien kahdenkeskeisten hetkien ja hauskanpidon lisäksi myös elämän vaikeita asioita ja ihan tavallista elämää kaikkine ongelmineen, ja tuettaisiin toinen toisiaan niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina?
 
Viimeksi muokattu:
Oho, olisin voinut luulla että vaimoni täällä kirjoittelee menneisyydestään, koska minäkin olin ennen juuri tuollainen, ja olen osittain varmaan vieläkin.

En tosin voi auttaa, koska en itsekään tiedä mikä minua "vaivaa". Kerron nyt kuitenkin jotain mitä mielessäni liikkuu/ liikkui kun olen jättänyt puolisoni kylmäksi juhlissa.

Ensinnäkään meillä lapsuudenkodissa ei koskaan juurikaan näytetty tunteita. Ei riidelty, mutta ei kyllä myöskään pussailtu tms. Siksi julkinen pussailu tuntuu vieläkin vieraalta. ( olen 35, saman naisen kanssa nyt 12 vuotta). Liika läheisyys, kuten halaaminen, voi jopa kotona tuntua vieraalta.

Suhteeeseen nykyisen naisen kanssa tuli vain jotenkin ajauduttua, sillä se alkoi jonkinnäköisestä kaverisuhteesta. Kuuma alkuvaiheen rakkaushuuma jäi pois. Meni pitkään ennen kuin aloin olla suhteessa tosissaan, aluksi sitä vain katseli ympärilleen että olisikohan niitä parempiakin tarjolla, mutta ollaan nyt tässä kun ei muutakaan ole. Ehkä kärjistän, mutta kuitenkin. Julkinen pussailu olisi (muka) huomontanut tsäänssejä muihin naisiin.

Olen vieläkin monessa tilanteessa hirveän vähäpuheinen, ja varsinkin jos paikalla on huonosti tuntemaani porukkaa. En minä pahalla murjota tms, en vain kertakaikkiaan keksi mitään sopivaa sanottavaa.
 
Onko minulla jotenkin vääristinyt kuva parisuhteesta, kun ajattelen että vakavassa suhteessa jaettaisiin mukavien kahdenkeskeisten hetkien ja hauskanpidon lisäksi myös elämän vaikeita asioita ja ihan tavallista elämää kaikkine ongelmineen, ja tuettaisiin toinen toisiaan niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina?


Kyllä olet ihan oikeilla jäljillä. Hyvän ja terveen parisuhteen pitäisikin nimittäin lisätä iloa silloin kun on muutenkin iloinen - jaettu ilo, ja vähentää surua jos on jo surullinen. Miksi niin monet tyytyvät vähempään...?
 
Viimeksi muokattu:
Ymmärrän kyllä miltä ap:sta tuntuu. Minä en enää nykyään lähde ulos mieheni kanssa, koska sillä sekunnilla kun ovesta astutaan sisään hän häviää jonnekin kavereidensa kanssa. No, kyllä minä yksinkin pärjään, mutta varsinkin jos ollaan miehen kaverin bileissä ja minä en tunne sieltä ketään on minusta todella epäkohteliasta mieheltä tehdä noin. Voisi edes esitellä jollekin ennen kuin häviää...

Itse huomioin aina mieheni jos olemme jossain minun ystäväpiirini kanssa, kysyn toisinaan myös onko hänellä tylsää tai haluaako hän lähteä kotiin. Miehen kaveripiirin kanssa minä joudun etsimään miehen käsiini kun haluan lähteä kotiin, ja siitä yleensä alkaa parin tunnin pituinen jankkaaminen kun mies haluaa olla "vielä vähän aikaa", vaikka minä olisin kuinka väsynyt. Minä olen aina se joka joutuu odottamaan ja menemään miehen mielen mukaan. Mutta siksipä siis emme enää lähde ulos yhdessä, molemmat menevät omien kavereidensa kanssa.

Ja kyse ei ole siitä että pitäisi osoittaa hirveästi hellyyttä, mutta kohtelias nyt tosiaan voisi edes olla!
 

Similar threads

M
Viestiä
9
Luettu
403
Perhe-elämä
Jos jo kihloissa ollessa
J
M
Viestiä
17
Luettu
6K
Perhe-elämä
Kettu kuittaa
K
E
Viestiä
4
Luettu
935
Perhe-elämä
Miksi muka et
M
E
Viestiä
10
Luettu
972
Perhe-elämä
tuskin lahjoista on kyse
T
M
Viestiä
13
Luettu
3K
Perhe-elämä
Onnistuva mies.
O

Yhteistyössä