Naisilla naksahtaa kun tulee äidiksi?

[Aida*]

Köh...edellinen, onko sulla lapsia? Luulen että ei ole, koska et selvästi ymmärtänyt tuota pointtia. On monia asioita, jotka on tärkeitä, mut hyvin harva niistä on yhtä tärkeä kuin toisen ihmisen kasvun, hengissä pysymisen ja kehityksen turvaaminen. Ja se vie suurimman osan päivästä. Se on fakta, eikä omahyväisten äitien sädekehän kiillotusta. Sitä vaan ei tajua, ennen kuin on itse vanhempi.

Jotenkin tuo "oikeasti tärkeää" vähän riipii noin yleistyksen tasolla, että mikään ei ole mitään ennenkuin on Oma Lapsi.
Eiköhän kaikki ihmiset pyri keskittymään siihen, mikä heille on oikeasti tärkeää, mitä se sitten onkin. Jollekin se on lapsi, toiselle puoliso, kolmannelle palkka- tai vapaaehtoistyö, neljännelle taide tai tiede jne.

 

[cghkj]

Köh...edellinen, onko sulla lapsia? Luulen että ei ole, koska et selvästi ymmärtänyt tuota pointtia. On monia asioita, jotka on tärkeitä, mut hyvin harva niistä on yhtä tärkeä kuin toisen ihmisen kasvun, hengissä pysymisen ja kehityksen turvaaminen. Ja se vie suurimman osan päivästä. Se on fakta, eikä omahyväisten äitien sädekehän kiillotusta. Sitä vaan ei tajua, ennen kuin on itse vanhempi.

Köh itsellesi. Ei ole äitien keskuudessa mitenkään harvinaista, että jos joku kaipaisi vähän enemmän ns. omaa aikaa tms. niin alkaa se "Pitäisi ymmärtää mikä on OIKEASTI TÄRKEÄÄ eikä vaan haikailla straadalle" -päähänkoputtelu, ikään kuin elämä olisi joko tai, 100% äitinä tai 100% kaikkea muuta.

Totta kai jokainen tajuaa, että jos on lapsia tehnyt, on tärkeää huolehtia lapsesta, mutta on paljon muutakin tärkeää - ja vähintään yhtä tärkeää kuin lapsi on huolehtia omasta jaksamisesta. Tuo "OIKEASTI tärkeää" -klisee on niin paljon kulunut pätemishaluisten äitien suussa, ja todellisessa merkityksessään se taas on niin itsestäänselvyys, että sen käytön voisi vaikka jo jättää pois...

 

[mikä kellekin on tärkeää]

Köh itsellesi. Ei ole äitien keskuudessa mitenkään harvinaista, että jos joku kaipaisi vähän enemmän ns. omaa aikaa tms. niin alkaa se "Pitäisi ymmärtää mikä on OIKEASTI TÄRKEÄÄ eikä vaan haikailla straadalle" -päähänkoputtelu, ikään kuin elämä olisi joko tai, 100% äitinä tai 100% kaikkea muuta.

Totta kai jokainen tajuaa, että jos on lapsia tehnyt, on tärkeää huolehtia lapsesta, mutta on paljon muutakin tärkeää - ja vähintään yhtä tärkeää kuin lapsi on huolehtia omasta jaksamisesta. Tuo "OIKEASTI tärkeää" -klisee on niin paljon kulunut pätemishaluisten äitien suussa, ja todellisessa merkityksessään se taas on niin itsestäänselvyys, että sen käytön voisi vaikka jo jättää pois...

Niinpä. Tässä on myös se ongelma, että "äidit, jotka ovat tajunneet, mikä on oikeasti tärkeää" kuvittelevat, että sen heidän lapsensa pitäisi olla myös kaikille muille se kaikista tärkein juttu. Esimerkiksi isovanhemmille, joille omasta subjektiivisesta näkökulmastaan lastenlasta tärkeämpää saattaisivat hyvinkin olla vaikka omat harrastukset tai lepääminen pitkän työuran jälkeen.

 

[kaikkea kun ei kerkeä]

Minä taas ymmärsin, että kirjoittaja tarkoitti sillä "oikeasti tärkeällä" sitä, että kun ns. omaa aikaa on todella vähän oppii asioita priorisoimaan niin, että kuluttaa sen oman ajan siihen mikä on itselle todella tärkeää eikä mihinkään vähemmän tärkeään/kiinnostavaan. Eli että ei ehkä tarkoittanut sillä pelkästään lapsen hoitoa, vaan yleensäkin asioita elämässä.

 

[-l-o-l-]

Jo pelkästään raskaaksi tuleminen muutti minua valtavasti. Se näkyi kulutustottumuksissa, suhtautumisessa ympäröiviin lapsiin ja esimerkiksi bilettäminen tai työstä innostuminen ei kiinnostanut enää ollenkaan. Olen ollut raskaana kolme kertaa ja joka kerran raskaus on ollut vähän erilainen. Mielestäni kyse on myös hormonaalisista muutoksista, sillä esimerkiksi esikoisen kohdalla olin seksuaalisesti todella aktiivinen, mutta esim. keskimmäisen kohdalla minua ei kiinnostanut seksi lainkaan. Ei siis kannata aliarvioida hormonien merkitystä.

Minusta naaras (myös ihmisnaaras) on luotu sellaiseksi, että mikäli hormonitoiminta toimii normaalisti, niin naaraan pitää keskittyä vastasyntyneeseen poikaseen todella vahvasti, jotta pentu säilyy hengissä. Sitä mukaa, kun pentu kasvaa, niin vastuuta ja huolenpitoa voi vähentää. Minusta vauvaan "rakastuminen" tai voimakkaasti sitoutuminen ei ole välttämättä huono asia, kunhan muistaa, että pitää itsestään huolta eikä aja itseään esim. uupumukseen. Jos parisuhde on vahva ja keskusteluyhteys toimii, niin mies kestää sen, että naisella ei välttämättä olekaan seksi päälimmäisenä mielessä ja että osa siitä aiemmasta mieheen kohdistuneesta hellyydestä kohdistuukin lapseen.

Uskoisin, että näissä asioissa merkitsee paljon myös se, millainen parisuhde oikein on. Ihannetilanne on tietysti se, että pariskunta rakastaa syvästi toisiaan ja ongelmista kyetään keskustelemaan ajoissa ennenkuin niistä kehittyy isoja ongelmia. Elävässä elämässä varsin moni lapsia tekevä pariskunta on kuitenkin sellainen, että suhde ei ole täydellinen ja ne suhteen ongelmat vain korostuvat, kun vauva syntyy. Siinä tilanteessa ei liene yllättävää, että vauvan rakastaminen tuntuu niin paljon helpommalta kuin puolison rakastaminen, kun puolison kanssa on ristiriitoja, ongelmia jne.

Itse olen muuttanut aikoinaan miehen perässä toiselle paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään. Työkään ei tuntunut kauhean kiinnostavalta. Onko siis ihme, että siinä tilanteessa vauvaan suorastaan hullaantui? Lasten isästä olen nykyään eronnut, työ maistuu paremmin uudessa työpaikassa, uutta puolisoa ei ole, joten aikaa ja mielenkiintoa omiin lapsiin on yhä. Ystäväpiiri on kaventunut huomattavasti ja heistä moni asuu ulkomailla, joten yhteydenpito on satunnaista. En tunnustaudu hurmosmammaksi enkä sankariäidiksi, vaan ihan tavalliseksi työssäkäyväksi yksinhuoltaja (yhteishuoltajuus-) äidiksi. En suostu kuitenkaan häpeämään tai nolostelemaan sitä, että lapset ovat elämässäni ehdottomasti tärkein asia. Jos sitä pidetään naksahtamisena, niin olkoon niin.

 

[Kom sii kom saa]

En tunnustaudu hurmosmammaksi enkä sankariäidiksi, vaan ihan tavalliseksi työssäkäyväksi yksinhuoltaja (yhteishuoltajuus-) äidiksi. En suostu kuitenkaan häpeämään tai nolostelemaan sitä, että lapset ovat elämässäni ehdottomasti tärkein asia. Jos sitä pidetään naksahtamisena, niin olkoon niin.

Veit sanat suustani Ollaan onnellisia onnestamme, ja annetaan muiden kutsua sitä naksahtamiseksi

Tässä keskustelussa on tullut ilmi myös minun monesti ihmettelemä asia; miksi lapsista ei saisi puhua lapsettomille ystäville, kun taas nämä lapsettomat kuitenkin odottavat että olen itse kiinnostunut kuuntelemaan heidän baarireissutarinoitaan. Ja olenkin kiinnostunut -sehän on heidän elämää! Miksi se, että minun elämää on suurelta osin lapsen kanssa oleminen, on jotenkin vähempiarvoista kuulumista? Ja täytyy vielä mainita, että kakkajuttuja en kerro, mutta muuten toki kerron paljonkin meidän elämästämme.

 

[the pointti]

Veit sanat suustani Ollaan onnellisia onnestamme, ja annetaan muiden kutsua sitä naksahtamiseksi

Tässä keskustelussa on tullut ilmi myös minun monesti ihmettelemä asia; miksi lapsista ei saisi puhua lapsettomille ystäville, kun taas nämä lapsettomat kuitenkin odottavat että olen itse kiinnostunut kuuntelemaan heidän baarireissutarinoitaan. Ja olenkin kiinnostunut -sehän on heidän elämää! Miksi se, että minun elämää on suurelta osin lapsen kanssa oleminen, on jotenkin vähempiarvoista kuulumista? Ja täytyy vielä mainita, että kakkajuttuja en kerro, mutta muuten toki kerron paljonkin meidän elämästämme.

Omasta puolestani voin sanoa, etten mielettömän kauan jaksa kuunnella ystävieni lapsista, jos juttu tosiaan koskee vain niiden _lasten_ tekemisiä. Toki kiinnostuneena kuuntelen ystäväni ajatuksia arjestaan ja lapsistaan jne., mutta pelkästään lasten tekemisten ja sanomisten vatvominen on tylsää. Ystäväni eivät ole sama asia kuin heidän lapsensa, minä ainakin pidän heitä ihan erillisinä olentoina. Ihan sama kuin että joku kertoisi koko ajan vain, mitä miehensä tekee ja sanoo... Kukaan ei semmoista jaksa.

 

[yks mies tilittää]

Laitanpa viestini tännekin, koska "vauvahaaveet" palstalla suositeltiin..

Otsikko on hiukan provosoiva, mutta ehkä herättää paremmin keskustelua..

Olen kuullut usein miesten suusta, että lähes kaikilla naisilla napsahtaa, kun lapsi syntyy. Äiti ryhtyy omasta halustaan "yksinhuoltajaksi" - paapoo lasta yksin, ei anna miehen osallistua, unohtaa miehen ja parisuhteen hoitamisen kokonaan etc. Kuulostaa siis todella julmalta parisuhteen kannalta, vaikka lapsen syntymä kuuluisi olla yhdistävä ja onnellinen asia. Ymmärrän kyllä, että koko oma maailma ja ajattelutapa muuttuu näin suuren muutoksen vuoksi, mutta täytyykö sen tosiaan olla negatiivinen asia parisuhteelle?

Kertokaahan nyt kokemuksianne - varsinkin miehet! Uskallanko koskaan ryhtyä äidiksi, jos mullakin näin naksahtaa?

Hyvä aloitus vaikka otsikko onkin vähän provosoiva. Mutta se on myös kuvaava.

Minun exälläni todellakin "naksahti" kun tuli äidiksi. Hän itse järjesti raskauden ja valehteli minulle että ehkäisy on edelleen kunnossa. Lapsi syntyi ja olin mukana alusta asti, mutta olosuhteet kotona muuttuivat niin vaikeiksi(olivat vaikeat jo ennen lasta) että oli pakko lähteä eri teille.

Nyt exä on nyt parin vuoden ajan manipuloinut, syyttänyt, ahdistellut, kiristänyt, uhkaillut yms. mukavaa kun satun olemaan hänen lapsensa isä. Mikään ei hänelle riitä. Hoidan maksut ja tapaamiset ja teen paljon ylimääräistäkin, esim. hoidan lasta kun on sairaana(itselläni yritys joten pystyn joustamaan), kustannan yksityiset lääkärit kun on korvatulehduskierteessä eikä aina jaksa lähteä päivystysjonoihin sairaan lapsen kanssa, ostan tarvikkeita ja vaatteita yms yms. Mutta MIKÄÄN EI RIITÄ. Ei mikään. Aina teen jotain väärin ja saan haukkuja, syitä en usein edes ymmärrä kun niitä saa joka kerta arvailla. Mutta idea on se että jos naisella sattuu olemaan huonot fiilikset ja jokin mättää, hänellä on yksi syntipukki jonka päälle voi kaiken kaataa: lapsen isä.

Jos teen väärin ja olen paskapää, otan haukut vastaan ja kannan vastuuni ja selvitän tilanteen. Mutta tämän naisen kanssa on erittäin vaikea tulla toimeen kun ei ikinä tiedä milloin hänellä rupeaa viiraamaan ja mistä hän kehittää ongelman ja monesti hyökkäys tulee aivan nurkan takaa.

Kävi paska tuuri tässä keväällä ja kolaroin auton, enkä edes omasta syystäni. Oli sovittu että haen lapsen tiettynä kellon lyömänä heidän kotoaan kun asuvat parinkymmenen kilometrin päässä. No kuinkas ollakaan, sen iltapäivän aikana meni suunnitelmat uusiksi, en päässyt kun piti selvitellä auton romua poliisien ja toisen osapuolen sekä hinausliikkeen kanssa. Ilmoitin asiasta kyllä lapsen äidille, eikä puhelimessa pitänyt mitään kummempaa hänellä olla ja vaikutti ymmärtäväiseltä. Mutta kun saavuin kaksi tuntia myöhemmin paikalle taksilla, en saanutkaan lasta mukaani eikä minulle avattu ovea. Yritin monesti soittaa, ei vastausta. Lopulta hermo paloi ja tein lähtöä pois, mutta huomasinkin että siellä oltiin kotona. Menin ja soitin uudelleen ja lopulta raivohullu nainen avasi oven, haukkui puoli tuntia ties miksi siaksi ja mikä inhottavinta syytti etten välitä lainkaan omasta lapsestani ja toimin aina niin itsekkäästi. Täysin epälooginen ja sairaaloinen reaktio tuossa tilanteessa jolle en minä eikä kukaan muukaan voinut mitään. Sitten ovi paukautettiin naamalleni.

Soitin seuraavana päivänä lastenvalvojalle jonka luona myöhemmin selvitettiin mm. tätä asiaa ja monia muitakin. Onneksi lastenvalvoja oli todella fiksu ja antoi tiukat ehdot tapaamisille ja se vähän säikäytti ja nyt onkin ollut pari kuukautta suht rauhallista. Mutta odottaa sopii että taas räjähtää.... en todellakaan pidä tätä naista tasapainoisena ihmisenä ja ihan varmasti siellä joku ongelma on kehitteillä.

Niin, siis lapsen äiti on voinut näiden parin vuoden ajan perua tapaamiset, kertoa että on menoa ja lapsi ei tulekaan luokseni vaikka alunperin sovittiin että tulee, hän voi vaatia yllättäviä maksuja ja kuljetuksia yms. ja hän vaatii että minä noudatan niitä sillä hän uhkailee etten sitten näe lasta ja hän riistää minulta lapsen huoltajuuden yms. Ja kaikkien muiden syytösten uhkausten ja kiristysten kera.

Niin, otsikko onn "naisilla naksahtaa kun tulee äidiksi" ja juuri näin olen asian kokenut. Valitettavaa on, sillä lapsi on tässä se joka kärsii kaikista eniten ja joutuu ristituleen jatkuvasti. On alkanut jo oireilla peloilla ja olen siitä äärimmäisen surullinen.

En tiedä miksi naisella 'naksahtaa', mutta tätä naksahdusta olen saanut seurata jonkin aikaa enkä usko että tämä katkera ihminen siitä kehittyy ja muuttuu. Vaikka aina toistaa että HÄN ajattelee lapsen parasta ja on lapselle paras huoltaja, hän ei kuitenkaan käytännössä osaa toimia järkevästi ja asiallisesti. Olen välillä erittäin uupunut tilanteesta, mutta en voi muuta kuin tehdä sen mikä on velvollisuuteni ja yrittää olla lapseni kanssa mahdollisimman paljon.

 

[maru-maru,]

Minun exälläni todellakin "naksahti" kun tuli äidiksi. Hän itse järjesti raskauden ja valehteli minulle että ehkäisy on edelleen kunnossa. Lapsi syntyi ja olin mukana alusta asti, mutta olosuhteet kotona muuttuivat niin vaikeiksi(olivat vaikeat jo ennen lasta) että oli pakko lähteä eri teille.

Ikävä tilanne sinulla, mutta kyseisellä naisella oli kyllä "naksahtanut" jo ennen äidiksi tulemista, jos valheella järjesti raskauden, ja vaikeata oli jo ennen lastakin.