itse olen vainoharhainen erakko??
En tarkoita ollenkaan, ettei mieheni saisi pitää ystäviinsä yhteyttä. Enkä myöskään sitä, ettei hän sais tuoda ystäviään ja kavereitaan kylään. En ollenkaan.
Itse en ole kauhean sosiaalinen tapaus, mutten koe olevani mikään erakkokaan. Minulle yksinkertaisesti riittää, että näen kavereita kerran-kaksi viikossa ja aina yhden tai pari kerrallaan. Ne harvat ystävät, joita minulla on, ovat äärimmäisen rakkaita minulle.
Naapureita en pelkää, enkä koita erityisesti välttää, mutta lyhyt tervehdys minun osaltani riittää. Tervehdin kohteliaasti ja toisinaan vaihdan sanasen säästä tms, mutten jää juoruamaan pidemmäksi aikaa. Naapureita en henkilökohtaisesti tunne, eikä heidän yksityiselämä kiinnosta pätkääkään. Ovat ihmisiä, jotka sattuvat asumaan samassa talossa. Tietysti satunnaiset juhlat ovat eri asia. Nekin ovat hauskoja sillointällöin, eikä minulla ole mitään uusia tuttavuuksiakaan kohtaan.
Mieheni puolestaan on yltiösosiaalinen. Kaikkia, ihan kaikkia vähääkään tuttuja pitää morjestaa ja mennä kyselemään kuulumisia. Näin käy kaikkialla, pihalla, rappukäytävässä, kaupassa, kadulla, kun olemme olleet baarissa ja ihan kaikkialla. Joskus tuntuu, että eikö edes jonkun kohdalla riittäis pelkkä päännyökkäys tai muu lyhyt tervehdys.
Kavereihin hänen täytyy pitää kokoajan yhteys puhelimella tai kotona ollessa messengerillä. Kesällä ajoimme pahan kolarin ja vieläkin olemme sairaslomalla.. miehelläni on todella paljon aikaa tavata kavereitaan, mutta muutaman kerran olemme käyneet kaverien työpaikoillakin (tunsin tilanteen erittäin kiusalliseksi) sain mieheltäni noottia, kun en suostunut menemään työpaikalle sisään...
Mieheni puhelin pirisee taukoamatta. Puhelimeen hän vastaa lähes aina, paikasta ja tilanteesta, vuorokauden ajasta riippumatta. Viimeksi puhelin piris 3 aikaa aamuyöstä ja meille olis joku halunnut tulla kylään. Olen kuulemma hirviö-akka kun sanoin tiukasti, ettei nyt käy. Alkuaikoina jopa seksi jäi kesken muutamaan otteeseen kun esim. äiti soitti (ei ole kuolemansairas tai mitään) tai joku oikein hyvä kaveri. Tuosta tosin on päästy yli.
Aikaisemmin oli selvää, että jos ovikello soi, tuli oventakana olija aina sisään, tilanteesta ja vuorokauden ajasta riippumatta. Useasti kaverit tulevat yllättäin just ennenku alaovi menee lukkoon ja viipyvät myöhään, 1-3 yöllä. Tai sitten puhelin pirisee keskimäärin 10 aikaa yöllä ja vieraat viipyvät pitkälle aamuyöstä. (Olemme kolarin jäljiltä sairaslomalla joten ei tarvi mennä aamulla töihin...) Viikonloppuina oli aina kavereita kylässä + usein viikollakin, selvää oli, että ainakin viikonloppuna vieras jäi yöksi.
Sitten minulle riitti se 'ralli', että joka viikko, usean kerran viikossa meillä oli vieraita. Alkoi ahistaa ja masentaa ihan oikeasti. Aloin saada paniikki ja itkuraivari kohtauksia osittain tästäkin syystä. Minulta ei kukaan kysynyt mitään, korkeintaan ilmotti, että 'hei nyt meille tulee vieraita, ne käy saunassa meidän kanssa'. Ei ollut yhtään päivää, jolloin olisin voinut olla rennosti kotona, vaan tavallaan valmistauduin, että josko mieheni kaverit paukkaavat kylään.
Mulle kyllä sanottiin, että ei se mitään haittaa jos pyjama päällä olen tai 'vietän kalsarisiltee aikaa'..nii'i kuulostaa varmasti sille, että eihän se mitään, miksei omassa kotonaan vois olla kaverienkin saapuessa ihan silleen ku on... mutta kuinka moni hippaloi oikeasti alusasusilteen kaverien saapuessa?
Kun sanoin miehelleni, että joo, tulkoot vaan kaverit, niin mä menen makkariin lukemaan, hän loukkaantui. Kyllä, hän loukkaantui, antaa kuulemma huonon kuvan meistä, kun minä en ole emännöimässä.
Sitten pinnani paloi totaalisesti. 'Emännöin' oikein toden teolla ja sanoin, että ainakin muutama päivä viikossa niin, että tiedän varmasti ettei mieheni kaverit tule meille! Olin kuulemma pirttihirmu, tottakai. Mieheni leikki marttyyriä ihan heti, kertoi kavereilleen "ettei meille ole sitten enää KOSKAAN mitää asiaa. Eukko määrää!"
Vieläkin meillä käy paljon kavereita, muttei ihan niin paljon. Sentään, luojan kiitos, välillä saa olla ihan omassa rauhassa...vaan kun esim. tuo kaupassa käynti yhdessä... aina mieheni pitää selvittää kuulumisensa jokasen vähänkin tutun naaman kanssa... rappukäytävässä pitää juoruta jokasen vastaan sattuvan naapurin kanssa ellei ole totaalinen kiire... ja se taukoamaton puhelimen pirinä! (Niin en edelleenkää kiellä siihen koskaan vastaamasta, mutta jos edes joskus olis rauha, ellei sitten kaverit satu olemaan soittelematta)
Mieheni mielestä olen erakoitunut ja 'vaikutan vihamieliselle'! Olen kuulemma vainoharhainenkin, kun toisinaan 'välttelen' juttelemista vaan hyvänpäiväntutuille, enkä välitä aina puhelimeenkaan vastaa (jos haluan omaa rauhaa tai kello on paljon eli minun kohdallani tarkottaa yli 9 illalla. Ystäväni tietävät, että tekstarit luen.)
Itse en ole kauhean sosiaalinen tapaus, mutten koe olevani mikään erakkokaan. Minulle yksinkertaisesti riittää, että näen kavereita kerran-kaksi viikossa ja aina yhden tai pari kerrallaan. Ne harvat ystävät, joita minulla on, ovat äärimmäisen rakkaita minulle.
Naapureita en pelkää, enkä koita erityisesti välttää, mutta lyhyt tervehdys minun osaltani riittää. Tervehdin kohteliaasti ja toisinaan vaihdan sanasen säästä tms, mutten jää juoruamaan pidemmäksi aikaa. Naapureita en henkilökohtaisesti tunne, eikä heidän yksityiselämä kiinnosta pätkääkään. Ovat ihmisiä, jotka sattuvat asumaan samassa talossa. Tietysti satunnaiset juhlat ovat eri asia. Nekin ovat hauskoja sillointällöin, eikä minulla ole mitään uusia tuttavuuksiakaan kohtaan.
Mieheni puolestaan on yltiösosiaalinen. Kaikkia, ihan kaikkia vähääkään tuttuja pitää morjestaa ja mennä kyselemään kuulumisia. Näin käy kaikkialla, pihalla, rappukäytävässä, kaupassa, kadulla, kun olemme olleet baarissa ja ihan kaikkialla. Joskus tuntuu, että eikö edes jonkun kohdalla riittäis pelkkä päännyökkäys tai muu lyhyt tervehdys.
Kavereihin hänen täytyy pitää kokoajan yhteys puhelimella tai kotona ollessa messengerillä. Kesällä ajoimme pahan kolarin ja vieläkin olemme sairaslomalla.. miehelläni on todella paljon aikaa tavata kavereitaan, mutta muutaman kerran olemme käyneet kaverien työpaikoillakin (tunsin tilanteen erittäin kiusalliseksi) sain mieheltäni noottia, kun en suostunut menemään työpaikalle sisään...
Mieheni puhelin pirisee taukoamatta. Puhelimeen hän vastaa lähes aina, paikasta ja tilanteesta, vuorokauden ajasta riippumatta. Viimeksi puhelin piris 3 aikaa aamuyöstä ja meille olis joku halunnut tulla kylään. Olen kuulemma hirviö-akka kun sanoin tiukasti, ettei nyt käy. Alkuaikoina jopa seksi jäi kesken muutamaan otteeseen kun esim. äiti soitti (ei ole kuolemansairas tai mitään) tai joku oikein hyvä kaveri. Tuosta tosin on päästy yli.
Aikaisemmin oli selvää, että jos ovikello soi, tuli oventakana olija aina sisään, tilanteesta ja vuorokauden ajasta riippumatta. Useasti kaverit tulevat yllättäin just ennenku alaovi menee lukkoon ja viipyvät myöhään, 1-3 yöllä. Tai sitten puhelin pirisee keskimäärin 10 aikaa yöllä ja vieraat viipyvät pitkälle aamuyöstä. (Olemme kolarin jäljiltä sairaslomalla joten ei tarvi mennä aamulla töihin...) Viikonloppuina oli aina kavereita kylässä + usein viikollakin, selvää oli, että ainakin viikonloppuna vieras jäi yöksi.
Sitten minulle riitti se 'ralli', että joka viikko, usean kerran viikossa meillä oli vieraita. Alkoi ahistaa ja masentaa ihan oikeasti. Aloin saada paniikki ja itkuraivari kohtauksia osittain tästäkin syystä. Minulta ei kukaan kysynyt mitään, korkeintaan ilmotti, että 'hei nyt meille tulee vieraita, ne käy saunassa meidän kanssa'. Ei ollut yhtään päivää, jolloin olisin voinut olla rennosti kotona, vaan tavallaan valmistauduin, että josko mieheni kaverit paukkaavat kylään.
Mulle kyllä sanottiin, että ei se mitään haittaa jos pyjama päällä olen tai 'vietän kalsarisiltee aikaa'..nii'i kuulostaa varmasti sille, että eihän se mitään, miksei omassa kotonaan vois olla kaverienkin saapuessa ihan silleen ku on... mutta kuinka moni hippaloi oikeasti alusasusilteen kaverien saapuessa?
Kun sanoin miehelleni, että joo, tulkoot vaan kaverit, niin mä menen makkariin lukemaan, hän loukkaantui. Kyllä, hän loukkaantui, antaa kuulemma huonon kuvan meistä, kun minä en ole emännöimässä.
Sitten pinnani paloi totaalisesti. 'Emännöin' oikein toden teolla ja sanoin, että ainakin muutama päivä viikossa niin, että tiedän varmasti ettei mieheni kaverit tule meille! Olin kuulemma pirttihirmu, tottakai. Mieheni leikki marttyyriä ihan heti, kertoi kavereilleen "ettei meille ole sitten enää KOSKAAN mitää asiaa. Eukko määrää!"
Vieläkin meillä käy paljon kavereita, muttei ihan niin paljon. Sentään, luojan kiitos, välillä saa olla ihan omassa rauhassa...vaan kun esim. tuo kaupassa käynti yhdessä... aina mieheni pitää selvittää kuulumisensa jokasen vähänkin tutun naaman kanssa... rappukäytävässä pitää juoruta jokasen vastaan sattuvan naapurin kanssa ellei ole totaalinen kiire... ja se taukoamaton puhelimen pirinä! (Niin en edelleenkää kiellä siihen koskaan vastaamasta, mutta jos edes joskus olis rauha, ellei sitten kaverit satu olemaan soittelematta)
Mieheni mielestä olen erakoitunut ja 'vaikutan vihamieliselle'! Olen kuulemma vainoharhainenkin, kun toisinaan 'välttelen' juttelemista vaan hyvänpäiväntutuille, enkä välitä aina puhelimeenkaan vastaa (jos haluan omaa rauhaa tai kello on paljon eli minun kohdallani tarkottaa yli 9 illalla. Ystäväni tietävät, että tekstarit luen.)