No nyt on ollut viimeaikoina hyviä uutisia toisensa perään.
Varmaan huikein on se, että toinen mun pikku urheilijoista heitti kehitysloikan harrastuksensa parissa ja tavoitteena sm-taso.
Mutta! Sisimmässä lämmitti maailman eniten kun palasin maalta ja mun pojan pallerolla oli ollut kova ikävä. Ei pelkästään siitä syystä että mamma ei ollut pesemässä reenikamoja vaan ihan muuten. Koko ilta istuttiin sohvalla höpisten niitä näitä, poika enimmäkseen äänessä.
On ihana huomata, että vaikka 14v yrittääkin kovasti jo itsenäistyä niin kyllä mammaakin tarvitaan ja ikävöidään.
Isälleenkin oli sanonut että on äitiä ikävä, mutta vain siksi kun joutuu itse pesemään reenikamat.