Nopea kommentti tohon radi ja imetys -keskusteluun: tosiaan muakin ohjeistettiin aloittamaan rintojen lypsy etukäteen. Oliko ohjeissa, että hyvä sitten olla radivauvalle pakkasessa valmiiksi maitoa. Toisaalta, kun en koko odotusaikana herunut tipan tippaa, niin neuvolatäti lohdutti, ettei rinnoista oikeasti tarvitse tulla mitään, kunhan vain tulee lypsäminen tutuksi. No, kattelin kaikki ohjevideot, ajatus tuntui vähän vastenmieliseltä (mulla on aika herkät rinnat), ja ajattelin aloittaa ”heti huomenna”. Kunnes sitten ei enää ollut aikaakaan ottaa hommaa haltuun, koska: meidän syysvauvasta tulikin elovauva!
On pitänyt huikata tänne uutiset jo päiväkausia sitten, mutta niin siinä vain kävi, että nämä yövalvomiset yllättivät ensikertalaisen ja tässä ollaan nyt reilu viikko ihmetelty uutta tulokasta. Mutta nopeasti nyt mun synnytyskertomus iloksenne.
Eli meidän homma starttasi siinä mielessä rytinällä ja ehdottomasti ennalta varoittamatta, että nousin aamuyöstä vessaan ja vedin lipat omaan lapsiveteeni, jota tulikin sitten lammikollisia. Soitto sairaalaan, kehottivat tekemään liikelaskennan ja joka tapauksessa tulemaan aamupäivällä päivystykseen. Liikelaskenta tuotti ehkä 2 liikettä, joten lähdettiin päivystykseen jo aamusta. Ottivat streptokokki- ja lapsivesinäytteet, seurasivat sikiön sykettä ja tehtiin samalla liikelaskentaa (vauva selvästi heräsi siinä aamun kuluessa) pari tuntia: kaikki hyvin, eikun kotiin odottamaan synnytyksen käynnistymistä. Ja jos ei käynnistyisi, niin seuraavana aamupäivänä piti ilmestyä suoraan käynnistysosastolle.
No, koko raskauden ekat supistukset alkoivat tuntua sen aamun aikana, mutta tulivat aika satunnaisina sarjoina, ja jossain vaiheessa iltapäivästä lakkasivat kokonaan. Kipu oli sellasta kuukautiskivun tasoa, tai asteen kovempaa. Ennakoin meille tästäkin syystä maratonsynnytystä, joten yritin levätä mahdollisimman paljon. Illalla vielä saunaan, mikä käynnisti supistukset uudestaan, yritin vielä jumppapallolla pyöritellä lantiota ja saada hommaa kunnolla käyntiin, mutta kesynä pysyivät: otin panadolin ja heräsin yön läpi puolen tunnin tai tunnin välein supistukseen, mutta sain muuten hyvin nukuttua.
No, seuraavana aamuna alkoi sitten lääkkeillä käynnistetty synnytys näyttää aika todennäköiseltä. Yritin vielä pari tuntia kotona jouduttaa asiaa joraamalla ja rentoutumalla ja pyörittelemällä lantiota hyvän musiikin tahdissa, kunnes oli pakko lähteä sairaalaan.
Käynnistysosastolla lekuri totesi, että olin yhdelle sormelle auki ja kohdunkaulaa vielä pari senttiä jäljellä. Koska lapsivesien menosta oli yli 24h, enää ei odoteltaisi, koska infektioriski, vaan synnytys käynnistettäisiin oksitosiinitipalla. Tämä oli meikäläiselle surkea hetki, kun valkeni, että oksitosiinitippa tarkoitti sitä, että vauvan sykettä ja mun supistuksia pitäisi seurata antureilla, mikä puolestaan tarkoitti sitä, että olin ”tuomittu” loppuajaksi hengaamaan osastolla sänkyni luona. Eli haaveet fyysisesti aktiivisesta synnytyksestä voitiin unohtaa.
Tähän väliin voisi selventää, että en suinkaan kuvitellut joogaavani koko synnytykseni läpi, mutta toisaalta halusin välttää ”turhia” lääkkeitä ym kemikaaleja ennen kuin olisi ihan pakko niihin turvautua, koska olin mm. lukenut epiduraalin mahdollisesta synnytystä hidastavasta/pysäyttävästä vaikutuksesta ja muista riskeistä. Ja siis sektiota halusin välttää kuin ruttoa. Joten minulla oli kova tsemppi päällä siihen, että pystyisin liikunnallisin ja muin mekaanisin keinoin ja rentoutumalla selviämään kivun kanssa mahdollisimman pitkälle ja synnyttämään alateitse.
Kätilöt kuitenkin pyrkivät tukemaan toiveitani mahdollisimman paljon: sain jumppapallon, guashakamman ja TENS-laitteen. Guasha jäikin kokonaan käyttämättä, koska TENS toimi meikäläisellä todella hyvin: minulla supistukset tuntuivat sekä alaselässä että vatsassa, joten TENS vei puolet kivusta pois, kun käytännössä selkä oli kivuton, niin saattoi keskittyä hengittelemään vatsan kivut pois. Käynnistysosasto muutoin jäi mieleen sellaisena helvetin esikartanona, kun päivä alkoi kääntyä iltaan ja supistukset oksitosiinitippaa pikkuhiljaa nostettaessa alkoivat sekä voimistua että tihentyä, etkä enää oikein pystynyt olemaan vieraskorea: kolmen hengen huoneet, joissa luonnollisesti istuivat koko päivän myös synnyttävien tukihenkilöt/puolisot, ja vessa käytävällä matkan päässä, eikä edes mikään invavessa, vaan vessakopit, joihin piti saada tippalaite mukaan mahtumaan. Kun supistuksia tuli pahimmillaan 2,5 minuutin välein, niin jokainen vessakäynti oli kilpajuoksu aikaa vastaan, että ehti vessaan alas istumaan ennen seuraavaa supistusta. Aina ei ehtinyt, vaan roikuin sitten tippalaitteen varassa. TENS auttoi todella pitkälle - ihan lopussa se tosin saattoi olla osittain myös enemmän henkinen kuin fyysinen tuki - kunnes sekin piti jättää pois, koska häiritsi antureita. Sitten olikin todella luomu fiilis...
Tuskallista oli myös epätietoisuus siitä, milloin osastolta pääsisi synnytyssaliin: vastaus ”kun synnytys on käynnistynyt tai kun et enää pärjää näillä meillä tarjolla olevilla kivunlievityskeinoilla” ei oikein lohduta henkilöä, joka yrittää välttää lääkkeellistä kivunlievitystä mahdollisimman pitkään. Minulle oli myös hämärää, kuinka kipeäksi ja toimintakyvyttömäksi piti tulla ennen kuin voitiin todeta synnytyksen käynnistyneen. No sittenhän se selvisi...
Olin osastolla yhteensä 12h, oksitosiinitippa alkoi tippua kolme tuntia osastolle tuloni jälkeen. Viimeinen tunti osastolla on ihan sumua: supistuksia tuli niin tiheään, että yökkö kysyi, onko kipu supistuksia vai jatkuvaa; puoliso oli joutunut poistumaan huoneesta (koska osasto sulkeutui vierailta) mutta sai onneksi jäädä odottelemaan synnytyksen käynnistymistä osaston olohuoneeseen, joten ei hajuakaan enää supistusten tiheydestä siinä vaiheessa; aloin vuotaa verta; anturit eivät toimineet; ja lopulta ei auttanut enää puuskutella kipua pois, vaan huusin suoraa huutoa supistuksen kohdalla... Kätilöt totesivat synnytyksen käynnistyneen, ja päästiin synnytyssaliin, jonne minut rullattiin rullatuolissa, koska jalat eivät enää toimineet.
Synnytyssali olikin sitten ihan mahtava kokemus. Ensinnäkin, sai oman vessan, jonne sain kävellä välittämättä kaikesta sotkusta, jonka jälkeeni jätin. Siellä oli synnytysjakkara (vaikka se jäikin käyttämättä, kuten jäi kaikki muutkin lelut, ammeet ym., joita olin luullut ehtiväni synnytyksessäni käyttää), puolisolle sänky, tilaa olla. Sain ilokaasun, josta vedin tyytyväisenä kunnon pöllyt. Ennen kaikkea saatiin ihana no nonsense -synnytyskätilö, joka totesi mun saaneen ihan tarpeeksi oksitosiinia (jota oltiin lopulta luukutettu mulle maksimiannoksella usean tunnin ajan) ja puolitti annostuksen, jolloin supistuksiin tuli taas järkevän pituisia taukoja ja kykenin keskustelemaan kätilön kanssa.
Halusin edelleen seivailla epiduraalin kanssa, koska synnärille tullessani sain kuulla olevani kuitenkin vasta 4cm auki, joten ajattelin meidän olevan salissa vielä tovin ja pitäisi sitten vielä jaksaa ponnistaakin. Halusin kuitenkin jotain, jotta saisin pari tuntia levättyä. Kätilö totesi epäilevänsä, ettei lihakseen pistettävä oksikodoni enää auttaisi mua siinä vaiheessa, koska kuulemma vaikutin jo aika kipeältä. Halusin kuitenkin sitä kokeilla. Kokeiltiin. Tuntia myöhemmin totesin, että kätilö oli oikeassa. Pyysin epiduraalia: kävi ilmi, että olin siinä vaiheessa jo 7cm auki, joten sen kanssa alkoikin olla viime hetket. Epiduraalikatetrin asennus olikin sitten jo melko horroria, kun supistukset olivat siinä vaiheessa jo sen verran kipeitä, että vaadittiin kunnon ilokaasupöllyt ja tahdonvoimaa pysyä paikallaan asennuksen ajan.
Sitten asetuin sängylle odottelemaan kipujen loppumista ja valmistautumaan ottamaan pienet torkut ennen loppusuoraa. Ehkä tuntia myöhemmin tajusin, että minulla oli ollut useampi ponnistava supistus peräkkäin (siihen asti ponnistavia supistuksia oli tullut satunnaisesti pitkin yötä) ja ponnistamisen vastustaminen alkoi olla vaikeaa. No, kävi ilmi, ettei enää tarvinnut niitä vastustaa vaan sai alkaa ponnistaa. Ponnistusvaihe kesti huimat 10 minuuttia, hintana siitä sitten olikin toisen asteen repeämät, jotka suoraan sanottuna eivät kyllä tunnu kauhean kamalilta. Hieman tikit nyt kiristelevät, siinä kaikki.
Synnytyssalissa oltiin alle 4 tuntia. Homma sujui siis ihan käsittämättömän nopeasti, oliko syynä sitten oksitosiinin luukuttaminen osastolla vai mikä. Pystyin vain ihmettelemään jälkikäteen, että millaisessa tilassa ihmiset yleensä pääsevät synnärille, että ehtivät kokeilla ammetta ja muita keinoja, koska itse saavuin saliin jo niin kipeänä ja supistukset niin tiheinä, etten olisi pystynyt sängyltä liikkumaan eri asentoihin tai muuten olemaan kovin liikkuvainen. Juttelin myöhemmin lapsivuodeosastolla käynnistysosastolla samassa huoneessa olleiden kanssa, ja heillä oli mennyt synnytyssalissa noin 8h ja 12h (ja ammettakin kuulemma ehditty kokeilla), joten aika yksilöllisiä juttuja nämä käynnistetytkin ovat.
Ja vauva: no, hänhän nyt oli aivan täydellisen ihana meidän silmissämme.
Imetyshaasteista tuossa olikin aiemmin jo kertoiltu juttuja, jotka ovat täälläkin päässä jo tulleet tutuiksi. Mutta muuten kaikki mennyt todella hyvin.
Tsemppiä kaikille loppusuoralle!! Ja käykääpä sitten jakamassa synnytyskertomuksenne, odottelen niitä mielenkiinnolla!
Ai niin, kysymys vauvan vaatteista: meidän kokemus oli, että lapsivuodeosastolla vauvalle löytyy sairaalan vaatteet, kyllä, mutta suositus on pitää vauva vaippasillaan myssy päässä ja jatkuvassa ihokontaktissa rintaa vasten paidan tai peiton alla lämpimässä. Mikä sopi meille oikein hyvin.
Yöksi sitten virallinen suositus oli pukea lapselle vaatteet ja kapaloida lämpimästi omaan sänkyyn nukkumaan.