Varmaan kelpais viherhihhuleillekin?
Suuret kuolonvuodet
Nälänhätä Pohjois-Euroopassa 1695–1697
Tämä artikkeli käsittelee vuosien 1695–1697 nälänhätää. Vuosien 1866–1868 nälänhädästä kertoo Suuret nälkävuodet.
Suuret kuolonvuodet olivat Pohjois-Eurooppaa koetelleiden harvinaisen kylmien vuosien jakso 1695–1697. Silloin varsinkin
Suomessa, mutta myös laajalti Pohjois-
Ruotsissa,
Virossa ja
Liivinmaalla viljasadot jäivät huonon sään vuoksi epätavallisen niukoiksi tai menetettiin kokonaan.
[1] Arvellaan, että Suomessa neljännes tai jopa kolmannes
[2] koko väestöstä kuoli tuolloin
nälkään ja tauteihin. Sato tuhoutui monena vuonna peräkkäin,
pettuleipää ja muuta hätäruokaa syötiin yleisesti. Sadon tuhoutuminen sai ihmiset lähtemään liikkeelle
kerjäläisten laumoina, jolloin
lavantauti ja muut kulkutaudit levisivät. Epäsuotuisissa ilmasto-oloissa levisivät myös kasvitaudit kuten
torajyvä.
lähde?
SääolotMuokkaa
Suuret kuolonvuodet olivat seurausta ”
pikku jääkaudesta”, jota kesti lähteestä riippuen joko
1570-luvulta 1700-luvun puoliväliin asti tai
1500-luvun lopulta
1800-luvun puoliväliin asti. Saksalaistiedemiesten
Berchtesgadenissasuorittamien suurten puiden vuosirenkaiden tutkimisen kautta huomattiin puiden kasvun olleen ennen vuotta 1600 kaksinkertainen myöhempään verrattuna. Vuosi 1600 oli katovuosi ja suurin osa sadosta oli menetetty ja seuraavaa vuotta 1601 nimitettiin ”isoksi hallavuodeksi”.
[3]
Suurten kuolonvuosien säät olivat kuitenkin jopa pienen jääkauden oloihin nähden poikkeuksellisen kylmät. Niihin ovat mahdollisesti vaikuttaneet myös eri puolilla maailmaa samaan aikaan monet sattuneet tulivuorenpurkaukset (ks.
tulivuorenpurkauksen vaikutukset ilmastoon). Näitä olivat
Heklan purkaus
Islannissa ja
Seruan purkaus
Indonesiassa vuonna 1693 sekä
Komaga-Takenpurkaus
Japanissa ja
Aboinan purkaus Indonesiassa vuonna 1694. Niissä ilmakehään vapautui suuret määrät vulkaanista pölyä ja
rikkihappoa, jotka heijastivat huomattavan osan auringon säteilystä takaisin avaruuteen.
[4]
Vastoinkäymiset alkoivat vuonna 1695, jolloin kevät ja kesä olivat hyvin kylmiä. Vilja kasvoi tavallisesta hitaammin, ja esimerkiksi
ruis heilimöi Uudellamaalla vasta 6. elokuuta,
[5] ja varhaiset syys
hallat tuhosivat viljan, ennen kuin se oli kypsynyt korjattavaksi.
[5] Hämeessä oli peltojen tuotto ollut lähes olematon,
Pohjanmaalla saatiin jonkin verran satoa, mutta vilja ei laadultaan kelvannut siemeneksi.
Tammi- ja varsinkin helmikuussa 1696 Pohjois-Euroopassa vallitsivat vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämpimät säät. Niinpä 2. helmikuuta
Tukholmassa kasvoi jo sormen pituista ruohoa, ja 11. helmikuuta jäät lähtivät Etelä-Suomen järvistä.
[6] Monet talonpojat ryhtyivätkin jo kylvötöihin. Mutta maaliskuun 7 päivänä alkoivat kovat pakkaset uudestaan ja tuhosivat sen, mikä oli jo kylvetty.
[5][7][6] Runsas lumentulo aiheutti lisäksi keväällä valtavat
tulvat.
[8] Kylvöt myöhästyivät ja kesällä satoi kaatamalla. Paha halla iski jo 19. elokuuta.
[8]
SeurauksetMuokkaa
Talvella 1696–1697 Suomea koetteli hirvittävä nälänhätä. Vauraimmissakaan taloissa ei ollut viljaa, ja karja oli syöty jo ajat sitten. Ihmiset lähtivät kerjuulle, mutta usein turhaan, sillä kato oli koetellut koko maata. Kerjäläislaumojen mukana kulkivat myös erilaiset taudit, joista varsinkin lavantauti tappoi suuria väkimääriä.
Joukkohaudoista ja nälkään sekä tauteihin kuolleiden ruumiista teidenvarsilla tuli suomalaisten arkipäivää.
Katovuosien ravintoMuokkaa
Kun kato oli vienyt viljasadon, ihmiset söivät karjansa. Sen tultua syödyksi syötiin hevoset ja koirat. Sitten syötiin eläinten nahkoja ja sikiöitä. Valmistettiin myös hätäleipää petäjän kuorista, akanoista ja oljista sekä syötiin luonnon antimia, kuten
vehkaa,
nokkosia ja
suolaheinää.
[9]
Katovuosien kuolleisuuden syitäMuokkaa
Vuosina 1696–1697 suuret nälkiintyneet kerjäläislaumat vaelsivat ruokaa etsiessään paikkakunnalta toiselle, jolloin olosuhteet tautien tarttumisille olivat suotuisat. Lavantauti, punatauti ja sopimattomasta ravinnosta aiheutuneet ruokamyrkytykset ja paksusuolen katarrin aiheuttama ummetus ja ripuli surmasivat enemmän ihmisiä kuin nälkä.
[10]
KannibalismiMuokkaa
Pielisjärven käräjillä vuonna 1699 tuomittiin kuolemaan talonpojan leski Margareta Pärttylintytär, Vaikon kylästä. Margareta oli surmannut 6-vuotiaan Lastikka-nimisen tyttärensä lyömällä häntä rautakangella päähän. Kolme päivää tätä ennen perheen vanhin poika Kaarle oli surmannut 7-vuotiaan Paavali-nimisen veljensä rautakangella päähän lyömällä. Kummankin surmatun pää ja sisäelimet kaivettiin maahan, ruumiit paloiteltiin ja paistettiin uunissa, minkä jälkeen ne syötiin. Margaretan miehen kuoltua kahden viikon päästä vanhin poika Kaarle ja Margareta lähtivät kulkemaan, ravintoa etsiäkseen. Matkatessaan he kohtasivat samassa tarkoituksessa liikkuneen Juhana Tapaninen -nimisen pojan, jonka Kaarle surmasi iskemällä kirveen kamaralla päähän, vaikka Juhana oli pyytänyt, ettei häntä surmattaisi. Tämän jälkeen he tekivät nuotion ja paistoivat yhden reiden ja söivät sen, muut ruumiin osat he ottivat mukaansa.