En jaksa enää olla äiti

[vierailija]

Jos neuvolassa menee puhumaan tuollaisia niin ne tekevät nykyään automaattisesti lastensuojeluilmoituksen, ihan niin kuin useimmista muistakin havaitsemistaan ongelmista ja epäkohdista.

Sitten joudutte lastensuojelun "asiakkaiksi" ja päädytte ramppaamaan kaiken maailman kuulusteluissa.

Asiat on pääsääntöisesti syytä hoitaa ihan muita reittejä kuin niistä neuvolassa valittamalla. Siis mikäli ei halua joutua virkakoneiston jauhamaksi. Kannattaa hymistellä vaan, kun neuvolantäti kysyy, että miten menee.

 

[vierailija]

Lapset ovat sun lapsia aikuisinakin. En minäkä nauti pikkulapsi ajasta, mutta suurimman osan yhteisestä ajastamme he ovat isoja

 

[vierailija]

Lapset ovat sun lapsia aikuisinakin. En minäkä nauti pikkulapsi ajasta, mutta suurimman osan yhteisestä ajastamme he ovat isoja

Monien aikuisten lasten ja näiden vanhempien yhteydenpito on sitä, että soitetaan pari kuukauden välein ja nähdään ehkä kerran puolessa vuodessa.

 

[vierailija]

Ja oikeesti hommaa ne kuulosuojaimet.
Mun ainakin ihan fyysisesti sattuu kun lapsi, vauva tai isompi itkee ja kirkuu. Ja sit menee oma hermo..

Kun olin toisestamme raskaana, pyysin äitienpäivälahjaksi peltorit, ja juurikin siitä syystä etten jaksa esikoisen itku-kiukkuilua ja että pärjäisin vauvan kanssa tällä kertaa paremmin jos olis sattunu olee samanlainen itku-tapaus.

 

[Toinen väsynyt äiti]

Kuule, en lukenut kaikkia viestejä läpi. Mutta... masennustahan tuo selvästi on. Olen itse kamppaillut saman asian kanssa ja jatkan edelleen tämän kivisen polun kulkemista. Sen olen jo oppinut, että ne on vain niitä tunteita. Väsyneen, uupuneen ihmisen tuntemuksia. Havahdun vähän väliä ajatukseen, kuinka mietin hankkivani asunnon ja jätän lapsen isälleen. En halua luopua perheestäni, mutta kaipaan vaan niin paljon lepoa ja omaa rauhaa. Iltaisin mietin, kuinka ihana ja rakas tuo pieni tyttö on, mutta päivisin olen todella uupunut ja mietin, etten jaksa enää. Varmasti rakastat lapsiasi, en epäile sitä hetkeäkään. Olet vain niin väsynyt, että tarvitset apua. Välillä tytär on hoidossa mummulassaan, viihtyy siellä mainiosti. Viimeksi, kun hain häntä kotiin, itkin melkein koko 100 km matkan. Itkin ikävää, mutta enemmän sitä, että en olisi jaksanut hakea häntä vielä kotiin. Ja kyllä rakastan häntä, paljonkin. Mutta se väsymys tuntuu vain niin syvällä, että peittä kaiken alleen. Olen myös paljon miettinyt tuota, jos olisin tiennyt, olisin varmaan jättänyt lapsen tekemättä. Olisinko? Sitä on vaikea sanoa, sillä onhan hän niin rakas mulle. Voisin kertoa pitkäänkin tunteistani, voisin kuvitella, että tunnet paljon samankaltaisia tuntemuksia. Mut nyt siihen apuun... ihan nyt lähdet siitä, että puhut neuvolassa tai varaat ajan terkkarilääkärille. Itse menin työterveyslääkärille aikanani ja purskahdin itkuun, annoin tulla kaiken ulos. Sain heti ahdistuslääkkeet mukaan ja lääkäri laittoi lähetteet eteenpäin. Jo se helpotti oloa, että asia eteni. Ja puhu puhu puhu. Olen puhunut miehelle, äidille ja parhaalle ystävälle, varmasti kyllästymiseen saakka. Tsemppiä! ❤

 

[vierailija]

Tunnistan monta sanaa ajatusta ajoittain kanssasi AP . Tarvitset omaa aikaa. Pienten lasten kanssa on todella rankkaa ajoittain pyörittää joka päivästä arkea. Kaikille tulee varmasti samoja tuntemuksia sisällään. Et ole yksin. Voimia <3 T. Yh-äiti 2lasta <3

 

[Elämä voittaa!]

Minäkin sanoisin,että kunnon breikki kaikesta,jos vain mahdollista. Saisit hengitellä ja olla omien ajatusten kanssa. Keskusteluapu ja mindfulnesstyyppiset harjoitukset voisi olla hyväksi. Myös joku mielihyvää tuova harrastus voisi edesauttaa. Miehen kanssa olisi hyvä sopia, miten sinun kevennetty arkesi saataisiin järjestettyä. Itse koin samantyyppisen tilanteen ja kaikki tuntui rasitukselta, entiset kivat harrastuksetkin. Viime vuosi meni opetellessa erilaista elämää ja "hengitellessä". Helppoa se ei ole,kun mm. lapsistaan ei voi eroa ottaa, mutta juuri nyt alkaa tuntua paremmalta, ehkä jopa melkein normaalilta.Elämä voittaa! Voimia sinulle ja hae keskusteluapua, sillä pääset ainakin alkuun!

 

[vierailija]

Mutta mikset antaisi sen 2,5 v:n huutaa? Kyllä senkin voi opettaa siihen, ettei huomiota voi saada koko ajan ja varsinkin, ettei kiukutteluhuutamisella saavuta mitään positiivista.

Pitää vaan huolehtia ettet anna sitä huomiota huutamisen seurauksena jos lapsella ei ole joku oikea hätä.

 

[viisikymppinen isoäiti]

mitäs jos hommaijsit itsellesi jonkun harrastuksen. saisit aikaa itsellesi ja mies hoitaisi sillä aikaa lapsia. auttaisikohan tuo yhtään

 

[Vierailija]

Olen kokeillut, esimerkiksi tilanteessa jossa haluaisin juoda kahvin rauhassa, sanon lapsille "ei nyt, äiti juo kahvin ja sitten" yms. Mutta siitä seuraa vain pelkkää huutoa. Isompi (5v) ymmärtää kyllä jo, mutta 2,5v ei. Tiedän että tilanne paranee joskus..kun lapset kasvaa. Mutta just nyt tuntuu vaan siltä että en jaksa odottaa sitä että lapset kasvaa. En ole oikein koskaan nauttinut vauva-ajoistakaan ja silloinkin olen toivonut että he kasvavat nopeasti. Ihan kamalaahan tämä on että odotan vaan että he kasvavat ja lentävät ulos pesästä. Kuulostan varmasti aivan tunteemattomalta paskalta, mutta kyllä tämä asia minut surulliseksi tekee ja itken usein että miksi en osaa olla äiti. Kyllä minä perustarpeet hoidan ja pidän heitä joka päivä sylissä, luen ja laulan. Illalla peittelen ja suukotan. Mutta sisälläni on vaan paska olo koko ajan.