J
Joskus olin kai onnelline
Vieras
Pitkä pitkä tausta tälle tarinalle, enkä varmastikaan tähän aloitusviestiin saa kaikkea laitettua. En välttämättä edes oleellisimpia asioita.
Olen naimisissa ja yhdessä ollaan mieheni kanssa oltu jo toistakymmentä vuotta. Meillä on kaksi pientä lasta. Erittäin vaativa uhmaikäinen ja vauva. Tiedän, että minut tuomitaan tästä asiasta. Parisuhteemme on huono. Ollut jo pitkään. Erityisesti nyt lasten tultua. Koen, että suhteessa on pitkään edetty mieheni ehdoilla ja olen tämän takia menettänyt "paljon" ja luopunut paljosta. Riitelemme paljon, emmekä selvästi kumpikaan kunnioita toisiamme yhtään. Sanomne molemmin puolin hyvin rumia asioita, kumpikaan tässä suhteessa ei ole toista pahempi tai parempi. Solvaamme toistemme persoonallisuutta, ulkonäköäkin, jopa pahimmassa tapauksessa perhettä (sukua). Hävettää olla näin paska ihminen. Riitelemme kovaäänisesti myös lasten edessä. Huono äitikin olen siis. Uhmaikäisemme voi olla näin vaativa lapsi juurikin tämän takia.
En ole kokenut saavani mieheltä koskaaan lainkaan arvostusta ja tunnen että suhteemme on hyvin epätasa-arvoinen. Asumme mieheni kotimaassa (EU), ja miehen perhe on voimakkaasti läsnä elämässämme. Minulla ei täällä ole ketään (paitsi pienet lapseni miehen perheen ja yhteisten perheyritys tuttaviemme lisäksi). Minä hoidan kodin ja lapset lähes 90% yksin. Mies on töissä joka päivä 10-16h (6 kk vuodesta lähempänä 16 h). Lomia ei halua viettää (paitsi harvoin pakotettuna). Minä nalkutan miehelleni poissaolosta ja siitä, ettei halua viettää aikaa kanssamme tarpeeksi. Tai petetyistä lupauksista. Mieheni nalkuttaa seksin vähyydestä ja kotitöihin liittyvistä jutuista.
Mieheni on monella tavalla osoittanut ns.epäkunnioitilsensa minua kohtaan muidenkin edessä. Ei petä eikä juo, mutta muulla tavoin (valehtelee omasta mielestään pikkujutuista). Miehelleni ei voi sanoa hyvälläkään tavalla palautetta käytöksestä. Olen ehkä itsekin turha herkkä palautteelle. Kun nalkutan poissaolosta, niin jankkaa työnteostaan ja työn tärkeydestä, mutta tekee myös työn lisäksi "palveluksia" puolituntemattomille ihmisille ja se on aiheuttanut riitaa myös. Riitojen yhteydessä sanoo nykyään usein, että "käy kaupassa omilla rahoillasi", vaikka tietää, että olen hänestä taloudellisesti melko riippuvainen (vaikka minulla on joitain säästöjä tilillä, ei kuitenkaan tuloja). Tämän koen senkin takia epäreiluna, että hän ei osallistu niin paljon lastenkasvatukseen, joten mikä meidän suhde on, jos työssä käyvä ei maksa edes ruokalaskuja. Mies on kuitenkin muuten pääasiallisesti rakastava kirsikat kakun päältä poimiva iskä.
Meidän suhteesta voisin kirjottaa 100 sivuisen kirjan oikeasti. Aikaisemmin meillä on ollut sius myös ongelmia, joihin mun ystävät ja sisko on sanonut, että "he olisivat ton jälkeen lähteneet jo kävelemään". Nii-i. Olisi munkin pitänyt ehkä. Miehen mielestä hänen paras panoksensa toimivaan parisuhteeseen on seksi. Ei tarvitse käydä ulkona, ei lomilla, ei elokuvia, ei konsertteja. Tosin mieskään ei ole oikeastaan mistään kiinnostunut paitsi työstään.
Mun ongelma on nyt kuitenkin se, että olen nyt viime aikoima (vuosina jopa?)lasten tulon jälkeen varmaankin alkanut muuttua äärimmäisen katkeraksi, vihamieliseksi paskaksi ja ilkeäksi ihmiseksi. En enää edes välitä esimerkiksi piilotella meidän riitoja, mua ei enää kiinnosta kuka kuulee ja mitä. En tiedä varmasti, mutta uskon, että monet ihniset täällä ovat erityisesti kaikessa mieheni puolella (tuskinpa tosin tietävät kaikista ongelmistamme).
Olen katkera ja kateellinen KAIKKIA kohtaan nykyään (paitsi lapsiani). Myös omaa perhettäni, joita tietenkkn rakastan. Jään kiinni jokaiseen asiaan, jonka joku on joskus sanonut ja mietin sitä jälkeenpäin katkerana ja vihaisena. Vaikka yritäm vielä jitenkin järkeillä itselleni. Yritän myös pakottaa itseni unohtamaa ja olemaan mukava ja ihana, mutta silti nämä pahat ajatukset pyörivät usein päässä. VIHAAN välillä kaikkia. Ja mulla on välillä niin kauheita ilkeitä ajatuksia päässä, joita en voi koskaan kenellekään sanoa. Koska vain sairaat psykopaatit tai narsistit voi mahdollisesti ajatella niin. Olen joskus pelännyt, että minulla olisikin persoonallisuushäiriö ja olen tehmyt useita narsismitestejä ja kuitenkin todennut, että ei ehkä toivottavasti kuitenkaan.
Analysoin omaa käyttäytymistäni kuitenkin paljon jälkeenpäin. Ja olen aika tiukka itseäni kohtaan. Tunnen todella suuria tumnontuskia (valvon välillä öisin itkien), jos olen esim. huutanut lapselleni tai jälkeenpäin mietin, et miksi en osannut ottaa kiukuttelua rauhallisemmin. Jos olisin ottanut, niin lapsikin olisi rauhoittunut nopeammin. Kolmivuotiaani on hyvin vahvatahtoinen. Saa huutokohtauksia usein (ja asumme ympäristössä, jossa ei saisi olla huutoa ja se stressaa vielä enemmän), vuorotellen mietin olenko liian tiukka vai olenko ollut liian löyhä "rajaton". Mies ei myöskään kunnioita kasvatuspäätöksiäni, joten olemme monella tavalla eri linjalla (mies löyhempi). Sen lisäksi, että lapsetkin (vauva lähinnä) tietenkin heräävät useamman kerran yössä, herään myös itse usein öisin miettimään, mitä olen tehnyt väärin ja miksi en osaa olla onnellinen. Ja mitä minun pitää tehdä, että oppisin olemaan onnellinen.
Mitä voin siis oikeasti tehdä, en halua olla katkera vihainen ämmä. Onko täällä ketään, jolla olisi samanlaisia ajatuksia? Auttaako ammattilaiselle puhuminen? Ajatuksia? Kysymyksiä?
Olen naimisissa ja yhdessä ollaan mieheni kanssa oltu jo toistakymmentä vuotta. Meillä on kaksi pientä lasta. Erittäin vaativa uhmaikäinen ja vauva. Tiedän, että minut tuomitaan tästä asiasta. Parisuhteemme on huono. Ollut jo pitkään. Erityisesti nyt lasten tultua. Koen, että suhteessa on pitkään edetty mieheni ehdoilla ja olen tämän takia menettänyt "paljon" ja luopunut paljosta. Riitelemme paljon, emmekä selvästi kumpikaan kunnioita toisiamme yhtään. Sanomne molemmin puolin hyvin rumia asioita, kumpikaan tässä suhteessa ei ole toista pahempi tai parempi. Solvaamme toistemme persoonallisuutta, ulkonäköäkin, jopa pahimmassa tapauksessa perhettä (sukua). Hävettää olla näin paska ihminen. Riitelemme kovaäänisesti myös lasten edessä. Huono äitikin olen siis. Uhmaikäisemme voi olla näin vaativa lapsi juurikin tämän takia.
En ole kokenut saavani mieheltä koskaaan lainkaan arvostusta ja tunnen että suhteemme on hyvin epätasa-arvoinen. Asumme mieheni kotimaassa (EU), ja miehen perhe on voimakkaasti läsnä elämässämme. Minulla ei täällä ole ketään (paitsi pienet lapseni miehen perheen ja yhteisten perheyritys tuttaviemme lisäksi). Minä hoidan kodin ja lapset lähes 90% yksin. Mies on töissä joka päivä 10-16h (6 kk vuodesta lähempänä 16 h). Lomia ei halua viettää (paitsi harvoin pakotettuna). Minä nalkutan miehelleni poissaolosta ja siitä, ettei halua viettää aikaa kanssamme tarpeeksi. Tai petetyistä lupauksista. Mieheni nalkuttaa seksin vähyydestä ja kotitöihin liittyvistä jutuista.
Mieheni on monella tavalla osoittanut ns.epäkunnioitilsensa minua kohtaan muidenkin edessä. Ei petä eikä juo, mutta muulla tavoin (valehtelee omasta mielestään pikkujutuista). Miehelleni ei voi sanoa hyvälläkään tavalla palautetta käytöksestä. Olen ehkä itsekin turha herkkä palautteelle. Kun nalkutan poissaolosta, niin jankkaa työnteostaan ja työn tärkeydestä, mutta tekee myös työn lisäksi "palveluksia" puolituntemattomille ihmisille ja se on aiheuttanut riitaa myös. Riitojen yhteydessä sanoo nykyään usein, että "käy kaupassa omilla rahoillasi", vaikka tietää, että olen hänestä taloudellisesti melko riippuvainen (vaikka minulla on joitain säästöjä tilillä, ei kuitenkaan tuloja). Tämän koen senkin takia epäreiluna, että hän ei osallistu niin paljon lastenkasvatukseen, joten mikä meidän suhde on, jos työssä käyvä ei maksa edes ruokalaskuja. Mies on kuitenkin muuten pääasiallisesti rakastava kirsikat kakun päältä poimiva iskä.
Meidän suhteesta voisin kirjottaa 100 sivuisen kirjan oikeasti. Aikaisemmin meillä on ollut sius myös ongelmia, joihin mun ystävät ja sisko on sanonut, että "he olisivat ton jälkeen lähteneet jo kävelemään". Nii-i. Olisi munkin pitänyt ehkä. Miehen mielestä hänen paras panoksensa toimivaan parisuhteeseen on seksi. Ei tarvitse käydä ulkona, ei lomilla, ei elokuvia, ei konsertteja. Tosin mieskään ei ole oikeastaan mistään kiinnostunut paitsi työstään.
Mun ongelma on nyt kuitenkin se, että olen nyt viime aikoima (vuosina jopa?)lasten tulon jälkeen varmaankin alkanut muuttua äärimmäisen katkeraksi, vihamieliseksi paskaksi ja ilkeäksi ihmiseksi. En enää edes välitä esimerkiksi piilotella meidän riitoja, mua ei enää kiinnosta kuka kuulee ja mitä. En tiedä varmasti, mutta uskon, että monet ihniset täällä ovat erityisesti kaikessa mieheni puolella (tuskinpa tosin tietävät kaikista ongelmistamme).
Olen katkera ja kateellinen KAIKKIA kohtaan nykyään (paitsi lapsiani). Myös omaa perhettäni, joita tietenkkn rakastan. Jään kiinni jokaiseen asiaan, jonka joku on joskus sanonut ja mietin sitä jälkeenpäin katkerana ja vihaisena. Vaikka yritäm vielä jitenkin järkeillä itselleni. Yritän myös pakottaa itseni unohtamaa ja olemaan mukava ja ihana, mutta silti nämä pahat ajatukset pyörivät usein päässä. VIHAAN välillä kaikkia. Ja mulla on välillä niin kauheita ilkeitä ajatuksia päässä, joita en voi koskaan kenellekään sanoa. Koska vain sairaat psykopaatit tai narsistit voi mahdollisesti ajatella niin. Olen joskus pelännyt, että minulla olisikin persoonallisuushäiriö ja olen tehmyt useita narsismitestejä ja kuitenkin todennut, että ei ehkä toivottavasti kuitenkaan.
Analysoin omaa käyttäytymistäni kuitenkin paljon jälkeenpäin. Ja olen aika tiukka itseäni kohtaan. Tunnen todella suuria tumnontuskia (valvon välillä öisin itkien), jos olen esim. huutanut lapselleni tai jälkeenpäin mietin, et miksi en osannut ottaa kiukuttelua rauhallisemmin. Jos olisin ottanut, niin lapsikin olisi rauhoittunut nopeammin. Kolmivuotiaani on hyvin vahvatahtoinen. Saa huutokohtauksia usein (ja asumme ympäristössä, jossa ei saisi olla huutoa ja se stressaa vielä enemmän), vuorotellen mietin olenko liian tiukka vai olenko ollut liian löyhä "rajaton". Mies ei myöskään kunnioita kasvatuspäätöksiäni, joten olemme monella tavalla eri linjalla (mies löyhempi). Sen lisäksi, että lapsetkin (vauva lähinnä) tietenkin heräävät useamman kerran yössä, herään myös itse usein öisin miettimään, mitä olen tehnyt väärin ja miksi en osaa olla onnellinen. Ja mitä minun pitää tehdä, että oppisin olemaan onnellinen.
Mitä voin siis oikeasti tehdä, en halua olla katkera vihainen ämmä. Onko täällä ketään, jolla olisi samanlaisia ajatuksia? Auttaako ammattilaiselle puhuminen? Ajatuksia? Kysymyksiä?
