Millainen yli 8 vuotta kestänyt parisuhteesi on?

Siinähän se kysymys jo olikin. Eli millaisia teidän yli 8 vuotta yhdessä olleiden parisuhteet ovat? Koetteko olevanne edelleen oikean ihmisen kanssa? Onko intohimoa? Koetko olevasi rakastettu? Minkä haluaisit olevan eri tavalla? Onko suhteessanne ollut pettämistä? Onko teillä aina puhuttavaa keskenänne? Innostuuko puolisosi suunnittelemaan teille yhteisiä juttuja? ym ym ym?

Tää nyt vähän liittyy mun kipuiluun tässä suhteessa. 10 vuotta yhdessä ja aikanaanhan se oli mun unelmien mies. Kolme vuotta sitten se petti puolen vuoden aikana useamman kerran saman naisen kanssa. Jatkettiin kuitenkin. Yhä edelleen mietin teinkö virheen. Haluanko olla tässä? Meillä on yksinkertaisesti tylsää. Mies ei suostu puhumaan mistään "oikeista asioista", ei parisuhteesta, ei omista tuntemuksistaan mitään asiaa kohtaan tms. Menee heti täysin lukkoon. Halaa ja suukottaa joka päivä, mutta ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu tai mitä ajattelen mistäkin asiasta vaikka minä kysyn sitä häneltä. Minä koen, että minun asiani ei häntä kiinnosta. Olen yrittänyt tästäkin hälle puhua, mutta vaikee se on yksin keskustella. Hän vaan sanoo, että hän nyt vaan on tällanen. Mutta entäpä kun musta vaan ei tunnu siltä, että mä olisin hälle tärkeä. Onko mitään järkeä olla tässä? Lapsia on kaksi ja silloin kolme vuotta sitten alunperin heidän takiaan jäin ja päätin että mietin asiaa rauhassa. Seksiä on ehkä kaks kertaa kuussa. Ei tunnu sekään kiinnostavan vaikka aikanaan selitti pettämisen sillä ettei kotona muka ollut tarjolla. Mutta aina se on ollut niin päin, että mulla olis enemmän haluja kun hällä. Ehkä kotona ei sit vaan ollut tarjolla riittävän hyvää seksiä riittävän houluttelevalta ihmiseltä. En tiiä. Tavallaan tässä on ihan ok olla, tasaista elämää, ei riitoja tms, mutta kun vaan ei tunnu siltä, että se haluaa juuri minun olevan juuri tässä. Ja mä kaipaan sitä tunnetta, kun muakin joku ihaili...

Onko muita jotka kamppailee samanlaisen pohdinnan kanssa? Ollakko vai eikö olla, kas siinä pulma.

 

Yli 24v. yhteiseloa takana, kouluajoista asti ja olen edelleen mieheeni todella rakastunut. hän jaksaa myös minua lähes päivittäin. Mutta eihän pitkä parisuhde pelkkää ruusuilla tanssimista aina ole, se on varsin epärealistista. On meilläkin ylä ja alamäkiä ollut, mutta ero ei ole koskaan ollut mielessä, yhä olemme ne oikeat.

 

Ja on meilläkin seksin suhteen ollut aktiivisia ja vähemmän aktiivisia kausia. On ollut kausia, ettei vois vähempää kiinnostaa. Sellaisen vinkin annan, että joskus kannattaa vaan lähteä mukaan vaikka tuntuu, ettei huvita niin siitä ne halut voi pikkuhiljaa taas palata.

 

9v yhdessä, 2 pientä lasta. Lapsettomuutta taustalla ollut.
Parisuhde paremmassa kunnossa kun ennen esikoisen saamista (turhautuminen kun lasta ei kuulunut).
Seksielämä parempaa kuin koskaan (vaikka nuorin 5kk vauva), uskaltaa jo kokeilla uutta ja tietää mistä kumppani aidosti nauttii. Tulevaisuus vielä auki (24v/25v) kun molempia kiinnostaisi ammatin vaihto. Yhdessä käydään kävelyllä iltaisin ja kun lapset menevät (klo 20) nukkumaan niin hartia/jalka hierontaa telkkaria katsellessa.
Molemmat rakastuneita intohimoisesti edelleen ja tulevaisuus valoisa kun tuntuu perhe olevan nyt kasassa ja lapsettomuus hoidot enää muisto vain.

 

9 vuotta yhdessä, yksi lapsi.
Edelleen vatsanpohja lämpiää kun halataan tai kosken hänen käsivarsiin.

Ongelmia on ollut, mutta silti olen aina ajatellut että hän on se oikea.
Pettämistä ei ole ollut, vaikka "hiljaisia" aikojakin on ollut(piiiitkiä), silti olemme aina olleet heti yhtä innostuneita toisistamme.

Meidän arki on hyvin rauhallista, mutta koen kyllä että mieheni välittää asioistani ja kannustaa ja järjestää omat menonsa niin että minulle tärkeät asiat mahdollistuu.

Synttäri, joulu, merkkipäivien muistamisesta yrittää luistaa, mutta ei se silti saa minua millään tapaa kyseenalaistamaan etteikö välittäisi, kun osoittaa sen kuitenkin muuten.

 

Olemme olleet yhdessä 22 vuotta ja edelleen ns kolahtaa. Kotimatkalla suunnittelin illalle kahdenkeskistä saunaa kunhan lapset nukkuvat. Toki lasten ollessa pieniä on ollut niin kiireistä, ettei toiselle ole ollut kunnolla aikaa. Mutta nyt kun nuorinkin jo koulussa, elo taas ihanaa

 

9 vuotta yhdessä, yksi lapsi.
Edelleen vatsanpohja lämpiää kun halataan tai kosken hänen käsivarsiin.

Ongelmia on ollut, mutta silti olen aina ajatellut että hän on se oikea.
Pettämistä ei ole ollut, vaikka "hiljaisia" aikojakin on ollut(piiiitkiä), silti olemme aina olleet heti yhtä innostuneita toisistamme.

Meidän arki on hyvin rauhallista, mutta koen kyllä että mieheni välittää asioistani ja kannustaa ja järjestää omat menonsa niin että minulle tärkeät asiat mahdollistuu.

Synttäri, joulu, merkkipäivien muistamisesta yrittää luistaa, mutta ei se silti saa minua millään tapaa kyseenalaistamaan etteikö välittäisi, kun osoittaa sen kuitenkin muuten.

Ihan sama meillä, 20v yhdessä ja kotona lapsia 4.

 

Kyllä olen yhdessä oikean kanssa ja ollaan rakastuneita. Yhdessä kymmenettä vuotta. Me ollaan oltu yhdessä teineistä saakka ja aika vain parantaa meidän suhdetta. Tuntuu, että ehkä eletään "ruuhkavuosia" päivähoidon yms. kanssa, mutta yhdessä selvitään mistä vain. Pettämisiä tai muuta draamaa ei ole ollut ikinä. Yritetään arjessa muistaa toisiamme pienillä asioilla.

 

Siis jösses sentään! Ollaan miehen kanssa oltu yhdessä puolet minun elämästäni No hyvinpä tässä on aika kulunut, huomaamatta.

 

Yli 20 vuotta yhdessä. Välillä on hyviä kausia, jolloin rakastutaan toisiimme uudestaan ja peitot heiluvat. Sitten on myös niitä jaksoja, jolloin toisessa ärsyttää kaikki, eikä tunnu olevan enää mitään yhteistä. Tällä hetkellä on sellainen huono vaihe menossa, mutta tiedän, että joskus vielä tulee se parempikin aika. En ole kertaakaan ollut lyömässä tosissani hanskoja tiskiin, koska olen aina rakastanut miestäni, vaikka on kuinka huonosti mennyt.

Lapset ovat vielä suht pieniä ja tuntuu, ettei meillä enää ole aikaa, eikä edes halua olla toistemme kanssa. Kumpikin tekee mielummin omia mieleisiään juttuja silloin, kun on vapaata. Ei pussailla, halata tai edes kosketa toisiimme. Seksikin on lähes kuollut.

 

Yhdessä 9 vuotta , tosin 6-7 välinen vuosi asumuserossa. Siihen johtaneet syyt yhä olemassa. Alunperin ongelmat olivat miehen puhumattomuus ja haluttomuus sekä valehtelu (ei pysty muka keskustelee seksistä,parisuhteesta, tunteista tms mikä liittyy minuun ja suhteeseemme).

Sittemmin seurasi epäluottamus(minun puolelta) monia pettymyksiä (johtuen siitä että mies ei yritäkkään ratkaista haluttomuus asiaa. Minu. Puolelta itkua, välillä raivoa. Välillä on vaan pakko turruttaa itsensä ja yrittää keskittyä kaikkeen muuhun. Itteltäni on nyt hiljattain hävinnyt halut koska olen niin pitkään kokenut että mies ei välitä minun tunteista ei siitä miten sattuu kun ei näe eikä koe intohimoa. Viimesen vuoden aikana minulle on kehittynyt jonkinasteinen nettiriippuvuus , kun se on ollut helpoin keino paeta miehen haluttomuutta, puhumattomuutta ja lopulta sitten omaa intohimon häviämistä.
*rakkaus.. minun puolelta kai sitä on, vaikka tuntuu välillä häviävän henkisen kuorman alle.miehen puolelta en tiedä.

Vittumaisinta tässä on se että kaikki voisi olla myös hyvin. Mutta ei nää asiat muutu pelkästään sillä että mä teen jotain.

Olen niin kateellinen niille joilla on intohimoiset puolisot jotka vielä puhuvat ja yrittävät ratkaista ongelmat. Ehkä jopa osoittaa välittämisen. Alkoi kyllä itkettää kun oon tähän asti yrittänyt työntää taka alalle. Siis älkää käsittäkö väärin. Olen kyllä yrittänyt, puhunut, yrittänyt, puhunut. Ajatellut puhunut. Tehnyt kaikkeni. Taas. Mutta sitte tuli se piste kun piti valita jatkaa puhumista ja ottaa henkisesti turpaan ku toinen istuu tuppisuuna. Ja hajota.
Tai lopettaa ajattelu ja ehkä selvitä henkisesti.
Mies on just sellainen että vaikka tietää ja näkee että en esimerkiksi jaksa fyysisesti. Niin istuu vaan ja kattoo vierestä kun raadan kotitöitä kipeänä, väsyneenä huonosti nukkuneena. Ei sille tule mieleen tarjota apua. Sitte vasta jos karjaisen sille että on se vittu ihme ky istut laiskana, sitten kyllä tarjoutuu.. myöhästä se sitten on. Jakais tasa puolisesti kuormittavat asisat

Joskus mieti onko tolla kykyä empatiaan? Vaikka olisin valittanut kurjaa ja kipeää oloa se ei silti tee mitään. En käsitä

 

Meillä tuli keväällä 8 vuotta täyteen.

Tunnen sisälläni että rakastetaan vahvasti ja niin mieskin on sanonut.
Meidän elämää on varjostanut melkein alusta asti miehen masennus, alkoholismi, minun omat (ja miehen) epävarmuudet, väsymys pikkulapsiaikana, työttömyys, riitely pitkiäkin jaksoja, niiden aikana oleva haukkuminen, uhkailu, ekoina vuosina tuli mustelmia... mutta nyt elämme rauhallisinta aikaa kaikista kahdeksasta vuodesta. Riitelemme edelleen tulisesti, mies välillä haukkuu... on uhkaava, muttei satuta.. on itsekin surullinen että tekee niin vielä ja aina lupaa yrittää ettei tapahdu uudestaan.. meillä elämä menee kausittain. Varmaan jo miehen masennuksenkin takia.. voi olla hyvä viikko ja rakkaus on täydellistä ja sit tulee pari viikkoa ettei meinata mahtua samankaton alle. Olemme joskus niinä hetkinä puhuneet erosta, mutta aina halu yrittää ja rakkaus voittaa. Miehen alkoholin käyttö on asettunut siitä mitä se oli, ei vaikuta enää elämäämme. Seksi toimii loistavasti kun sitä on, tauot voi laskea enintään viikoissa. Mies ei jaksa jutella paljon ja kaikki henkevät tai pitkittyneet keskustelut saa hänet voimaan pahoin. Ymmärtää kyllä että pitää olla toimiva keskusteluyhteys ja yrittää kovasti. Mutta sen näkee että juttelu on raskasta. Ja sitten itse oirehdin siitä kun tuntuu ettei toista kiinnosta. Meillä on myös iloisia hetkiä, teemme perheen kanssa asioita ja välitämme paljon. Meillä ei ole ollut ikinä pettämistä, siitä olemme kumpikin yhtä jyrkkiä, ehdoton ero tulee.
On tosi hankalaa kirjoittaa omasta parisuhteesta kaikkine mausteineen, kuulostaa kirjoitettuna ihan kaamealta, pahemmalta kun on. Mutta kyllä vuodet on antaneet voimaa, uskoa yhteiseen elämään, tunnemme toisemme aina vaan paremmin mutta toisaalta osaamme kyllä painella toisessa myös niitä nappeja mitkä ärsyttää. Rakkautta on paljon ja välillä itsekin ihmettelee miten se aina löytyy uudestaan tämän vuoristoradan keskeltä. Mutta onneksi on myös paljon rauhallisuutta ja rakkautta. Se kantaa.

 

20- vuotta yhdessä. Kaksi pientä lasta ja elämä täynnä vastoinkäymisiä. Silti parisuhde voi hyvin, jos vielä kamarikin lämpiäisi hiljaisten kuukausien jälkeen. Itse olen vaimona ollut hankala osapuoli, silti mies on pysy vierellä. Toivoisin saavani sairastelulleni lopun, että jaksaisin paremmin vaimon roolin. Meillä elämä soljuu sujuvasti ja todella tylsästi, mutta en karehdi ystäviä joiden parisuhteet huokuvat draamaa ja päätyvät eroon.

Uskon riehakkaiden aikojen olevan taas edessä lasten kasvettua ja asioitten hieman selkeentyessä.... Olemme mieheni kanssa parhaita kavereita ja ns. sielunkumppaneita. Yksikään päivä ei ole keskenämme tyhjiä ja tiedämme elävämme yhdessä loppuun asti.

Jokaiselle toivon sitä oikeaa ihmistä vierelle, joka sanomattakin tietää sinun kaipaavan hyvää kahvia ja palaa suklaata

 

Siinähän se kysymys jo olikin. Eli millaisia teidän yli 8 vuotta yhdessä olleiden parisuhteet ovat? Koetteko olevanne edelleen oikean ihmisen kanssa? Onko intohimoa? Koetko olevasi rakastettu? Minkä haluaisit olevan eri tavalla? Onko suhteessanne ollut pettämistä? Onko teillä aina puhuttavaa keskenänne? Innostuuko puolisosi suunnittelemaan teille yhteisiä juttuja? ym ym ym?

Tää nyt vähän liittyy mun kipuiluun tässä suhteessa. 10 vuotta yhdessä ja aikanaanhan se oli mun unelmien mies. Kolme vuotta sitten se petti puolen vuoden aikana useamman kerran saman naisen kanssa. Jatkettiin kuitenkin. Yhä edelleen mietin teinkö virheen. Haluanko olla tässä? Meillä on yksinkertaisesti tylsää. Mies ei suostu puhumaan mistään "oikeista asioista", ei parisuhteesta, ei omista tuntemuksistaan mitään asiaa kohtaan tms. Menee heti täysin lukkoon. Halaa ja suukottaa joka päivä, mutta ei koskaan kysy mitä minulle kuuluu tai mitä ajattelen mistäkin asiasta vaikka minä kysyn sitä häneltä. Minä koen, että minun asiani ei häntä kiinnosta. Olen yrittänyt tästäkin hälle puhua, mutta vaikee se on yksin keskustella. Hän vaan sanoo, että hän nyt vaan on tällanen. Mutta entäpä kun musta vaan ei tunnu siltä, että mä olisin hälle tärkeä. Onko mitään järkeä olla tässä? Lapsia on kaksi ja silloin kolme vuotta sitten alunperin heidän takiaan jäin ja päätin että mietin asiaa rauhassa. Seksiä on ehkä kaks kertaa kuussa. Ei tunnu sekään kiinnostavan vaikka aikanaan selitti pettämisen sillä ettei kotona muka ollut tarjolla. Mutta aina se on ollut niin päin, että mulla olis enemmän haluja kun hällä. Ehkä kotona ei sit vaan ollut tarjolla riittävän hyvää seksiä riittävän houluttelevalta ihmiseltä. En tiiä. Tavallaan tässä on ihan ok olla, tasaista elämää, ei riitoja tms, mutta kun vaan ei tunnu siltä, että se haluaa juuri minun olevan juuri tässä. Ja mä kaipaan sitä tunnetta, kun muakin joku ihaili...

Onko muita jotka kamppailee samanlaisen pohdinnan kanssa? Ollakko vai eikö olla, kas siinä pulma.

Kyllä. Epäilen liittoamme päivittäin. Yhteistä taivalta jo parikymmentä vuotta takana ja niihin vuosiin sisältyy paljon rakkautta, mutta myös kahden rikkinäisen ihmisen kipuilua.

Me oltiin todella nuoria ja lapsellisia kun toisemme tavattiin. Se oli mun eka suuri rakkaus, toinen seurustelusuhde koskaan. Se oli suurta rakkautta, tunteen paloa. Ihanaa huumaa.

Mut meiilä on ongelma, tai siis mun miehellä.. se kirottu mustasukkaisuus. Mieheni syyttää omaa käytöstään aikaisemmissa suhteissaan olleissa pettämisistä. Hän ollut se kärsivä puoli, näin hän väittää. Alku huumassa se omitushalu tuntu vaan niin ihanalta, joku halus mua.. tyttöä jota oltiin kiusattu.. se oli koukuttava tunne.

Kunnes tuli se päivä että mun mitta tuli täyteen. Päätin kovettaa sydämeni. Mutta koska siinä vaiheessa meillä oli jo lapsia, ajattelin että viedään tämä kunnialla loppuun. Kyllä minä kestän lasten vuoksi vielä jokusen vuoden.

Tuosta päätöksestä on nyt vierähtänyt 15 vuotta. Matka on ollut kuoppaista.. niin Ihania hetkiä, siinä ku kamaliakin. Ero on käyny mielessä monta monta monta monta kertaa.

Mutta joku kumma mut saa tähän liittoon jäämään. En tiiä mikä se on? Rakastan kyllä miestäni, mutta.. on se MUTTA.. en intohimoisesti.. niinku aviomiestään tulis rakastaa.. vaan niinku hyvää ystävää..

En tiedä mihin tämä johtaa? Kuinka kauan tämä jatkuu? Ehkä ystävälle kännissä 10 vuotta sitten lausuttu ukaasi "mä jätän sen kun täytän 40.." toteutuu muutaman vuoden sisällä? Kuka tietää??

Mutta siis joo. Ymmärrän sua. On vaan niin pirun helppo jäädä tähän tilanteeseen, antaa vaan olla.

Mutta ois se ihana kokea se huumakin vielä ennenku heittää lusikkansa nurkkaan.

 

Nuoriin suhteisiin kuuluu kaikenlainen problematiikka, koska ihmisten on kasvettava aikuisiksi, joilla on jalat maassa. Olen ollut naimisissa 36 vuotta ja nyt tämä vasta sujuukin. Suosittelen pitkää liittoa.

 

Olet siis itse tuhonnut tunteesi kovettamalla itsesi ja sitten valitat kun ei ole tunteiden paloa. Mikä syy edes on kovettaa itsensä toisen mustasukkaisuuden takia. Mustasukkaisuus on menettämisen pelkoa ,eikä se synny ilman että toinen on tärkeä.
Entäpä jos olisitkin ymmärtänyt miestäsi ja tukenut hänen eheytymistä.?
Olisitte varmasti ihan eri pisteessä.

En käsitä sitä että sanotaan rakastava n, mutta sitten teot on sellaisia mitkä rikkoo enemmän, vaikka voisi hyvin reagoida toisinkin.
Ymmärrän hyvin miestäsi tuossa asiassa. Ennen nykyistä miestäni kaikki suhteet päättyivät siihen että mies petti.

Kerroin tästä miehelle, jotta hän osaisi ottaa sen huomioon että luottamus ei ole itsestään selvyys ja hajoaa herkästi.
Mies olisi voinut olla ns. Avoin kirja , osoittaa ettei ole salattavaa, ja olisi voinut olla aina rehellinen.

Mitä teki mies no jäi kinni valheista, monta kertaa (ihan sama mistä valehteli minulle se kuitenkin osoitti epäluotettavuuden ja ei luotettavat pettävät useammin kuin rehellinen) . Liittyipä valheisiin nainenkin.

Mitä luulet laimentuiko mustasukkaisuuden tunteet? No ei ja edelleen epäilen miestäni.
Etenkin kun ei ole tuntunut haluavan hoitaa seksuaalista haluttomuuttaan.

Kyllä. Epäilen liittoamme päivittäin. Yhteistä taivalta jo parikymmentä vuotta takana ja niihin vuosiin sisältyy paljon rakkautta, mutta myös kahden rikkinäisen ihmisen kipuilua.

Me oltiin todella nuoria ja lapsellisia kun toisemme tavattiin. Se oli mun eka suuri rakkaus, toinen seurustelusuhde koskaan. Se oli suurta rakkautta, tunteen paloa. Ihanaa huumaa.

Mut meiilä on ongelma, tai siis mun miehellä.. se kirottu mustasukkaisuus. Mieheni syyttää omaa käytöstään aikaisemmissa suhteissaan olleissa pettämisistä. Hän ollut se kärsivä puoli, näin hän väittää. Alku huumassa se omitushalu tuntu vaan niin ihanalta, joku halus mua.. tyttöä jota oltiin kiusattu.. se oli koukuttava tunne.

Kunnes tuli se päivä että mun mitta tuli täyteen. Päätin kovettaa sydämeni. Mutta koska siinä vaiheessa meillä oli jo lapsia, ajattelin että viedään tämä kunnialla loppuun. Kyllä minä kestän lasten vuoksi vielä jokusen vuoden.

Tuosta päätöksestä on nyt vierähtänyt 15 vuotta. Matka on ollut kuoppaista.. niin Ihania hetkiä, siinä ku kamaliakin. Ero on käyny mielessä monta monta monta monta kertaa.

Mutta joku kumma mut saa tähän liittoon jäämään. En tiiä mikä se on? Rakastan kyllä miestäni, mutta.. on se MUTTA.. en intohimoisesti.. niinku aviomiestään tulis rakastaa.. vaan niinku hyvää ystävää..

En tiedä mihin tämä johtaa? Kuinka kauan tämä jatkuu? Ehkä ystävälle kännissä 10 vuotta sitten lausuttu ukaasi "mä jätän sen kun täytän 40.." toteutuu muutaman vuoden sisällä? Kuka tietää??

Mutta siis joo. Ymmärrän sua. On vaan niin pirun helppo jäädä tähän tilanteeseen, antaa vaan olla.

Mutta ois se ihana kokea se huumakin vielä ennenku heittää lusikkansa nurkkaan.

 

Olet siis itse tuhonnut tunteesi kovettamalla itsesi ja sitten valitat kun ei ole tunteiden paloa. Mikä syy edes on kovettaa itsensä toisen mustasukkaisuuden takia. Mustasukkaisuus on menettämisen pelkoa ,eikä se synny ilman että toinen on tärkeä.
Entäpä jos olisitkin ymmärtänyt miestäsi ja tukenut hänen eheytymistä.?
Olisitte varmasti ihan eri pisteessä.

En käsitä sitä että sanotaan rakastava n, mutta sitten teot on sellaisia mitkä rikkoo enemmän, vaikka voisi hyvin reagoida toisinkin.
Ymmärrän hyvin miestäsi tuossa asiassa. Ennen nykyistä miestäni kaikki suhteet päättyivät siihen että mies petti.

Kerroin tästä miehelle, jotta hän osaisi ottaa sen huomioon että luottamus ei ole itsestään selvyys ja hajoaa herkästi.
Mies olisi voinut olla ns. Avoin kirja , osoittaa ettei ole salattavaa, ja olisi voinut olla aina rehellinen.

Mitä teki mies no jäi kinni valheista, monta kertaa (ihan sama mistä valehteli minulle se kuitenkin osoitti epäluotettavuuden ja ei luotettavat pettävät useammin kuin rehellinen) . Liittyipä valheisiin nainenkin.

Mitä luulet laimentuiko mustasukkaisuuden tunteet? No ei ja edelleen epäilen miestäni.
Etenkin kun ei ole tuntunut haluavan hoitaa seksuaalista haluttomuuttaan.

Anteeksi nyt ihan alkujaan, mutta minkä tähen sää hyökkäät mun kimppuun? Mää olen tosella pahoillani jos sulla on paska fiilis omassa liitossas, mutta tuskimpa se minun vika on. Vai?

Pitäisköhän sun vaan opetella lukemaan ajatuksella, ilman että vedät omia johtopäätöksiä toisten kirjotuksista.

Sun kirjotuksesta saa sen kuvan, että on ok olla sairaanloisen mustasukkainen. Ilman syytä. Ei mun mielestä. Mustasukkasuutta aiheuttavat tunteet pitää osata suhteuttaa nykyiseen parisuhteeseen, eikä 25 vuotta vanhoihin sotkuihin verrata.

Ja kyllä. Rakkautta on monenlaista ja monitahoista. Ehkä sun oma mustasukkasuus estää sitä näkemästä.

Ja mitä intohimoon tulee. Toivon ja uskon sitä vielä elämässäni kokevani. Se taas eri asia kenen kanssa....

 

Kyllä. Epäilen liittoamme päivittäin. Yhteistä taivalta jo parikymmentä vuotta takana ja niihin vuosiin sisältyy paljon rakkautta, mutta myös kahden rikkinäisen ihmisen kipuilua.

Me oltiin todella nuoria ja lapsellisia kun toisemme tavattiin. Se oli mun eka suuri rakkaus, toinen seurustelusuhde koskaan. Se oli suurta rakkautta, tunteen paloa. Ihanaa huumaa.

Mut meiilä on ongelma, tai siis mun miehellä.. se kirottu mustasukkaisuus. Mieheni syyttää omaa käytöstään aikaisemmissa suhteissaan olleissa pettämisistä. Hän ollut se kärsivä puoli, näin hän väittää. Alku huumassa se omitushalu tuntu vaan niin ihanalta, joku halus mua.. tyttöä jota oltiin kiusattu.. se oli koukuttava tunne.

Kunnes tuli se päivä että mun mitta tuli täyteen. Päätin kovettaa sydämeni. Mutta koska siinä vaiheessa meillä oli jo lapsia, ajattelin että viedään tämä kunnialla loppuun. Kyllä minä kestän lasten vuoksi vielä jokusen vuoden.

Tuosta päätöksestä on nyt vierähtänyt 15 vuotta. Matka on ollut kuoppaista.. niin Ihania hetkiä, siinä ku kamaliakin. Ero on käyny mielessä monta monta monta monta kertaa.

Mutta joku kumma mut saa tähän liittoon jäämään. En tiiä mikä se on? Rakastan kyllä miestäni, mutta.. on se MUTTA.. en intohimoisesti.. niinku aviomiestään tulis rakastaa.. vaan niinku hyvää ystävää..

En tiedä mihin tämä johtaa? Kuinka kauan tämä jatkuu? Ehkä ystävälle kännissä 10 vuotta sitten lausuttu ukaasi "mä jätän sen kun täytän 40.." toteutuu muutaman vuoden sisällä? Kuka tietää??

Mutta siis joo. Ymmärrän sua. On vaan niin pirun helppo jäädä tähän tilanteeseen, antaa vaan olla.

Mutta ois se ihana kokea se huumakin vielä ennenku heittää lusikkansa nurkkaan.

Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat.
Eiku oikeasti, olen pahoillani tilanteestasi.

 

Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat.
Eiku oikeasti, olen pahoillani tilanteestasi.

Jep tää on mun ristini. Tätä kannan mukanani päivittäin. Meillä kyllä on todella paljon kaikkea hyvääkin, se syynä liitossa pysymiselle yhtenä syynä on. Huumoria ja hyvää seksiä myös riittää. Tuon mustasukkasuuden kun sais kitkettyä jotenkin pois, elämä vois olla ihan priimaa. Mutta niin kauan kun se tässä kummittelee, ei mun tunteet intohimoisemmaksi tule. Sääli tilanne kyllä, mutta olen liian tunnollinen ja pelkurimainen. Vielä. Ehkä joku kerta joku asia tuuppaa mut reunan yli ja se on sitten menoa.