kauan (yli 5 vuotta) kotiäitinä olleet

[Levoton Strutsi]

Oletteko säilyttäneet oman identiteettinne vaikka olettekin olleet pitkään kotona ihan vaan äitinä?

Mä olen ollut 6 vuotta kotona ja jotenki on alkanu tuntuu siltä et olen hukannut itseni. Sen kuka minä olen, mistä minä tykkään, ja mitä minä haluan tehdä elämässäni :ashamed: olen tasan ja vain ollut äiti. Äitiyttä olen aina halunnut mutta nyt on alkanut ahdistamaan että enkö todella halua jotakin muutakin elämältä? Sen tiedän että haluan mutta mitä?

Mistähän tätä lähtis selvittämään kun tuntuu vieläpä siltä, että en osaakaan enää mitään muuta kuin olla kotona ja tehdä kotitöitä. Haluaisin kyllä mutta uskonpuute vaivaa....

ymmärsiköhän kukaan....

 

[SuklaaMousse]

hukassa olen minäkin...
5v ja muutama kuukaus on päälle tullu oltua kotona...

kotona oleminen käy hermoon jo...
suhde menee välillä alamäkee onneksi nyt on parempi kausi menossa...

etsin töitä koko ajan et kotiäitinä olo riitti mulle...

 

[Sarmiina]

Mä olin kotiäitinä lähes 6vuotta, ja täytyy myöntää että se identiteetti katos sinne jonnekin. Sit menin töihin, ja samaan aikaan tuli ero, ja se oma itseni oli pakko löytyä. Nyt tiedän taas mitä elämältä haluan, ja miten asiat hoidetaan. Mä tein ihan paperille listan, mistä asioista pidän, mitkä on hyvin/huonosti, mitä haluan elämältä. Ehkä jostain tyhmä idea, mut mulla toimi. Nykyisin olen onnellisempi ku aikoihin, ja ennenkaikkea tunnen taas itseni.

 

[Levoton Strutsi]

ihanaa tietää että muiltakin löytyy samanlaista ongelmaa

Vielä pari vuotta sitten tiesin että mitä haluan elämältä seuraavaksi. Mitä voisin opiskella yms. mutta tässä vuosien mittaan itseluottamus on vaan mennyt huonommaksi ja mikään ei tunnu omalta jutulta. Myöskin väsyttää jo valmiiksi ajatus siitä että joudun todella etsimään sen "oman jutun". mikä vaikutus sillä on minuun, perheeseeni ja parisuhteeseen?

miten tästä eteenpäin? neuvolassako kerron että en tiedä enään kuka olen? kyllä se täti saattais katsoa pitkään vai pitääkö mun mennä työkkäriin kertomaan et haluan jotakin muuta mutta en tiedä mitä? voi ku tää on niin vaikeeta. Sen verran olen oppinut että jos meille vielä joskus lapsia syntyy niin kotiin en jää näin pitkäksi aikaa, ainakin sitten yritän muistaa myös itseäni ja pitää elämäni mielenkiintoisena..

 

[vieras]

mielenterveys toimistoon voi mennä juttelemaan asioista kuin asioista.. ei tarkota, että olis hullu, mut vois helpottaa ahdistusta, kun sais ulkopuoliselle puhua. sairaanhoitajan vastaanotolle pääsee varmasti, kun selittää tilanteen. tai voi sille neuvolantätsyllekin puhua. =)

 

[Kuutäpläpirkko]

Minä olen ollut kotiäitinä nyt jo 9 vuotta.... Ja välillä tosiaan tuntuu siltä ettei "mua enää olisikaan", vaan äiti, siivooja, vaimo ( ei aina edes niin hyvä sellainen ). Kaikki mitä suunnittelen, menee, tavalla tai toisella pieleen, ellei muuten niin mietin että "mitä lapset siitä tuumaa", "onko rahaa lähteä opiskelemaan", "olenko itsekäs jos teen niin tai näin" ja sitä että "onkohan musta sittenkään siihen"...

Osa kavereistakin kadonnut tässä matkan varrella, heillä kun kaikilla ns. muutakin elämää kuin koti... Tosin, olen siinä mielessä onnellisessa asemassa etten ihan mökkeytymään ole päässyt, sain yhden ( ihanan ) isohkon projektin ( ikiaikaisen haaveen ) toteutettua odottaessani neljättä lasta, mutta kuitenkin, välillä olo on aika "toivoton". Ja pakosta miettii mitä sitten kun lapset on isoja, mitä "itselle jää", kelpaako edes enää minnekkään :ashamed: :/

Nyt olen ( taas kerran ) suunnitellut edessä olevan elämän mallilleen, vaan saas nähdä miten siinäkin käy :/

Vaikka, kaikesta huolimatta, olen loppujen lopuksi melko tyytväinen elämääni, enkä näitä vuosia olisi välttämättä toisinkaan halunnut elää

Kuinkahan oli taas sekavaa.... :ashamed: Nyt kadotin vielä "loppuajatuksenkin", tyypillistä!

 

[Levoton Strutsi]

mielenterveys toimistoon voi mennä juttelemaan asioista kuin asioista.. ei tarkota, että olis hullu, mut vois helpottaa ahdistusta, kun sais ulkopuoliselle puhua. sairaanhoitajan vastaanotolle pääsee varmasti, kun selittää tilanteen. tai voi sille neuvolantätsyllekin puhua. =)

en mä oikeesti pidä tätä tilannettani niin toivottomana, mietin vaan et jos tulee sellanen tilanne eteen et oikeesti olis pakko päästä puhuun jolleki niin kenelle sitten puhuisin. mulla on pari juttua mielessä mistä meinasin alkaa tätä "juttua" purkaa. Se ensimmäisen askeleen ottaminen vaan jännittää ja kaikki mitä siitä voi seuraa mut kyllä mä tiiän et siitäki selviää. Tämänhetkinen elämä ei vaan enää tunnu omalta jutulta.
kai se on luovutettava ja oikeasti haettava jotain muutakin sisältöä elämälle.