Mun mies pyörätuolissa cp-vamman takia, triplegia spastica on diagnoosi.
Enpä mä tätä meidän suhdetta kovin kummallisena pidä, tietenkään. Ihmiset ajatelkoon mitä ajattelee, ja sitä paitsi minä kai se helpommalla pääsen tässä suhteessa. Mies joutuu kokemaan muiden ihmisten alentuvan käytöksen, sen kun puhutaan ohi (minulle tai avustajalle) tai jos puhutaankin miehelle itselleen, niin puhutaan kuin lapselle. Miehellä on järkeä nyt kuitenkin päässä sen verran kuin 30-vuotialla olettaisi olevan.
Mua taas ärsyttää ne, varsinkin baareissa vastaantulevat, keski-ikäiset naiset, jotka päissään rupeavat tuntemaan suurta myötätuntoa ja tunkevat iholle halaamaan, minua siis. "Onpa ihanaa kun te olette jaksaneet lähteä ulos, kun sinä olet häntä lähtenyt käyttämään ulkona!" Siis mitvit, ihan oikeesti?! Mä en käytä mun miestä yhtään missään, se menee aivan itse, eikä se todellakaan ole mistään sen kummemmasta jaksamisesta kiinni. Eihän ne ihmiset ikinä pahalla sano, tietenkään, mutta se korostetun hyväntahtoinen ja myötätuntoinen vähän alentuva asenne kyrpii.