Mun ystävät ei kyllä paljon revi mua mihinkään... Niillä on omat elämät ja perheet. Toki nyt nähdään sillon tällön jne mutta ei ne nyt mua tuu kotoo repimään. Joskus oon kysyny et nähäänkö kun en kestä olla yksin.
...silloin on vain jostain saatava sita voimaa lahtea repimaan itteensa liikenteeseen.
Mun arkienkelit on kaukana. Semmoset joille voin puolikkaalla sanalla ja henkayksella viestittaa mita tarvitsen...tassa torpan likella on naita hyvanpaivan tuttuja, joille toki juttelen mutta ne painavimmat, syvimmat jutut ja tuntemukset ladon toisaalle...
Nyt hiukan harventuneelle arkienkeliporukalle. Ja koskapa tassa nyt on elo..no sita vittusaatanaperkeleotetta on ollut ja tullut ja sen pureskelemisessa menee viela hyva tovi...niin mulle on henkireikina toimineet liikunta ja musiikki ja kasilla tekeminen muodossa jos toisessa. Ja se on mulle toiminu, etta oon saanut huutaa joko ulkona metassa tai paperille niita perkeleita ja itkee itteni vasyksiin. Arkienkeleillakin on perheensa ja tyonsa ja omat murheensa, niin toki hiukan kuulostelen, etta milloin...
Ja toisaalta. En ma koe yksinolemistakaan mitenkaan vaikeena tai taakkana. Etta osaan sitakin sietaa...ja jotenkin vissiin itteanikin, vaikka toisinaan sekin on ihan pirun vaikeeta. Mutta sen takia jokainen paiva onkin yhta oppimista. Tai niin ma ajattelen. Ei se aurinko aina todellakaan paista vaan se paska tulee turhankin tutuksi isoine menetyksineen ja omine heikkouksineen, niin - ei tassa ole mulla muuta vaihtoehtoa kuin selvita ja noustava ylos ja mentava eteenpain
! Vaikka sitten itkien ja huutaen ja riutuen...mutta se on vain hetkellista.
Menetyksineen ja paskoineen kaikkineen elama on kuitenkin kaunista <3. Pienista itselleen tarkeista ja voimaa ja iloa tuovista asioista on nautittava ja etsittava ja ymmarrettava se onni. Ja oman elaman onnellisuus on itsesta kiinni
.