Olin kaksitoistavuotias, kun mummoni oli taas hoitamassa minua ja pikkuveljeäni vanhempien ulkomaanmatkan aikana. Mummo oli kova siivoamaan, hänen mielestään meillä oli sietämättömän sotkuista. Heti kun äitini Lada oli kaartanut pihasta kohta Helsinkiä, mummo päätti iskeä villakoirien kimppuun.
Mummo kaivoi pölynimurin kaapista. Me pojat pakenimme omiin huoneisiimme, yritimme keräillä legoja turvaan lattialta, ja jäimme odottamaan pölynimijän ulvontaa ja nurkkien kolistelua.
Yllätykseksemme mitään ei kuitenkaan kuulunut. Hiljaisuus tiheni. Hetken päästä keittiöstä kuului mummon käskevä ääni – Jarmo tulepa tänne!
Minähän menin kilttinä poikana juoksujalkaa. Mummolla oli ongelma: miten imurin johdon saa ylettymään seinään? Ja jos saa, vaikka parkkeeraamalla imurin ihan kiinni pistorasiaan, niin miten sillä imuroidaan kauimmainenkin nurkka, kun letku on vain kaksimetrinen?
Edellisen mummon lastenvahtikeikan jälkeen meille oli hankittu uusi imuri, jossa oli sisään kelautuva johto. Se oli mummolle ihan uusi juttu. Kovasti patistamalla mummo uskoi, että johto ei hajoa vaikka sitä vetää kelalta ulos, ja sai kytkettyä imurin pistorasiaan.
Sitten mummo painoi imurin nappia, ja vehje kelasi johdon takaisin sisään ja irrotti itsensä pistorasiasta jänisräikkämäisen metelin säestyksellä. Mummo säikähti niin että joutui istahtamaan keittiön pöydän ääreen tasaamaan hengitystään.
Kun johto oli kytketty uudestaan seinään, selitin mummolle koneen käyttöliittymää. ”Katsos, mummi, tässä on kaksi nappia. Toinen kelaa johdon, juuri niin kuin äsken tapahtui. Toisesta taas kone menee päälle ja pois päältä”.
Mummo mietti asiaa ankarasti hetken aikaa. Sitten hän irrotti imurin johdon seinästä, kieputti sen sievälle lenkille koneen rungon päälle, pakkasi imurin siivouskomeroon ja haki harjan, rikkakihvelin ja mopin.
Mummoni ei ollut tyhmä nainen. Hänellä oli maalaisjärkeä ja karjalaista temperamenttia eikä hän noihin aikoihin ollut vielä vanhakaan, varmaan kuudenkympin pinnassa. Mutta jotkut synapsit eivät kytkeytyneet kun tuli kyse teknisistä asioista.
Eiköhän meistä moni ole samankaltainen, varsinkin vanhemmiten. Kyse ei aina ole siitä etteikö vanha koira oppisi uusia temppuja, kyse voi olla siitä ettei vanha koira halua. On muutakin tekemistä.
Uusia temppuja olisi kuitenkin opittava. Vanhusten pitäisi pärjätä pidempään ja paremmin kodeissaan. Meidän suuri haasteemmehan on ikääntyvä väestö. Mitkään tilat ja rahat eivät riitä, jos kaikki vanhukset laitetaan laitoksiin. Lisäksi onni ja kulut ovat kääntäen verrannollisia toisiinsa – ihminen on kaikkein onnellisin ja halvin viettäessään aikaa kotonaan. Mitä kalliimpaa hoito on, palvelutaloista ensin sairaaloihin ja sitten tehohoitoon, sitä onnettomammaksi hoidettava muuttuu.
Ratkaisuiksi kehitellään digitaalisia terveyspalveluja. Kännykkä pirahtaa kun on aika ottaa lääkkeet, älylattia tunnistaa jos huoneistossa ei liikuta tai jos samassa kohdassa lattialla on liian kauan tasainen paino, ja on kotihoidon tueksi suunniteltu hoitorobottejakin, ”kun niistä saa myös seuraa”.
Kehitäpä mummolleni digitaalinen terveyspalvelu. Kuvittele hänet ottamassa videoneuvottelu¬yhteyttä lääkäriin ja suorittamassa itsediagnosointia. Kun hoivapalveluja suunnittelevat samat insinöörit kuin digibokseja, on niistä käyttäjäystävällisyys kaukana. Ja eniten palveluja tarvitsevat ihmiset ovat kykenemättömimpiä niitä käyttämään.
Mummoni olisi elänyt onnellisempana jos hän olisi voinut jäädä pikku mökkiinsä vielä sittenkin kun liesi unohtui päälle sen yhden kerran liikaa. Mutta mummon palvelun pitää olla yhdellä napilla toimiva. Siinäpä suunnittelutehtävää kerrakseen. Ja luulen ettei sen ratkaiseminen onnistu muuten kuin ottamalla mummo mukaan suunnittelemaan oma nappiaan.