Miten ottaa lapsen kanssa puheeksi kotiolot?

Meillä on lähipiirissä lapsi, josta epäilen, että kotona väkivaltaa , lapsi on tosi hiljainen, aran ja vetäytyvän oloinen. Katsoo pelokkaasti jos ääntä ihan leikkimielessä korottaa (meillä siis pelleillään paljon ja joskus voluumit nousee, lapsilla ja aikuisilla, ei ole vihaista huutoa). Ei uskalla sanoa mielipidettään tai toivetta vaikka leikeistä tai ruuasta, myötäilee vaan mun lapsen ehdotuksia. Kulkee vähän "kyyryssä" kokoajan...

Mä tiedän sattumalta, että lapsen toisen vanhemman lapsuudenkodissa on ollut väkivaltaa, fyysistä ja psyykkistä, kohdistunut lapsiin ja toiseen vanhempaan. (sellainen tieto, että en voi vanhemmille "paljastaa" että tiedän, vaitiolovelvollisuuden piikkiin siis menee).

Vanhemmat on tuttuja, mut ei mitään sydänystäviä. Lapsi viettää meillä aika paljon aikaa.
Nyt mietin, että miten saisin juteltua kotioloista lapsen kanssa, suoraan kysymistä tässä tapauksessa arastelen. Vanhemmista uskon, että jops suoraan kysyn, kieltävät ihan varmasti.

Vai annako vaan olla....?

 

Niin no aika hätäsesti tulkitset tuon. Eli voi olla myös ujo eikä johdu mitenkään väkivallasta.

 

Meidän 1v pelkää ihan kaikkea. On aina pelännyt, mistä lie pelkonsa saanut. Meillä ei lyödä, riidellä, juoda, polteta..no, joskus sanon kirosanan.

Vähän enemmän pitäisi sinulla olla perusteita ennen kuin teet mitään. Mutta hyvä kun mietit asioita, jos lapsella on paha olla, niin toivottavasti tulee esille ja saavat apua.

 

 

Vaikka teillä oltaisiin erittäin kovaäänisiä ja riehakkaita, ei se tarkoita että kaikkien tulisi olla sellaisia. Jotkut ovat arkoja ja ujoja, ihan ilman mitään perheen sisäisiä ongelmia.

 

Kyseessä alakouluikäinen lapsi, on varmaan perusluonteeltaankin ujo, mutta musta on poikkeuksellisen arka, semmoinen seinänvieruksia pitkin kulkeva.
Enkä mä nyt mitään lasua tässä ole tekemässä, mietin vaan, että voisiko jotenkin ottaa puheeksi lapsen itsensä kanssa...

 

Ja varmaan tuo tieto toisen vanhemman lapsuuskodin väkivallasta lisää nyt tätä omaa ajatusmaailmaa.....kun kyllähän nuo käyttäytymismallit "periytyy" , valitettavasti.
Ja vielä lisään, että paljon lasten kavereita meillä käy kun monta lasta perheessä, mut ei kenestäkään muusta tuollaista oloa ole tullut. Ja on niitä riehakkaampia ja ujojakin joukossa.

 

Niin no aika hätäsesti tulkitset tuon. Eli voi olla myös ujo eikä johdu mitenkään väkivallasta.

Olen tämän kanssa samoilla linjoilla. Uskoisin myös, että heikot kotiolot voisivat näkyä muutenkin kuin arkana käytöksenä.

 

Tuttavaperheessäni on tuollainen seinien nuolija. Ei puhu koskaan mitään kenellekään missään. Ikää hänellä jo 12v. Kauuuhean arka tyttö. Kotiolot ovat erinomaiset, yh äiti vaan on tosi hissukka.

 

No senverran tiedän, että ihan konkreettiset koti-olot on ok. Siisti, uudehko koti, saavat ruokaa ja siistit, puhtaat vaatteet.
Mielestäni se ei vaan poissulje sitä, että perheessä voi olla väkivaltaa. Se kun ei katso sosiaaliluokkaa tai varallisuutta.

Mut ehkä mä sit vaan annan asian olla....

 

No senverran tiedän, että ihan konkreettiset koti-olot on ok. Siisti, uudehko koti, saavat ruokaa ja siistit, puhtaat vaatteet.
Mielestäni se ei vaan poissulje sitä, että perheessä voi olla väkivaltaa. Se kun ei katso sosiaaliluokkaa tai varallisuutta.

Mut ehkä mä sit vaan annan asian olla....

Pelkän hissukkaisuuden perusteella ei missään nimessä voi tuollaista päätelmää tehdä.

 

Kysy että onko teillä kotona kanssa välillä vähän meluisaa? Tai että huutaako teilläkin äiti tai isä joskus kovaa? Tai päättääkö teillä aina äiti ja isä mitä syödään? Avaa keskustelua pikkuhiljaa...

 

Enemmän epäilisin väkivaltaa sitten, jos lapsi itsekin olisi väkivaltainen. Hissukkuus ei minusta paljoa väkivallasta kerro.

 

Voisin kuvitella, että meidän poikamme käyttäytyy jossain määrin samalla tavalla ollessaan kylässä kodissa, jossa on useampia lapsia ja jossa ääntä käytetään eri tavalla kuin meillä.

Poikamme on ainokainen ja ei ole kotona oppinut "pitämään puoliaan" ikätovereittensa kanssa. On toki ollut päivähoidossa 2 vuotiaasta saakka ja sitten koulussa (menee 3. luokalle), mutta ei edelleenkään korota ääntänsä saatikka fyysisesti puolustautuisi. Leikkii mielellään muitten kanssa, mutta heti jos toisella on vähänkin rajummat leikit, hän vetäytyy. Aikuisille kyllä puhelee, mutta on varmasti ujo heidänkin seurassaan.

Ja meillä ei tosiaankaan ole väkivaltaa perheessä.

Jos asia sinua kiusaa, yritä luoda tyttöön hyvä suhde. Älä utele tai vihjaile, ole turvallinen aikuinen. Ehkä hän aikaa myöten kertoo, jos on jotakin kerrottavaa.

 

No mä oon kersana ollu aika lailla kuvailemasi kaltainen. Ja oon osin vieläkin.
Meillä oli väkivaltaa kyllä kotona, isä mätki äitiä kännis. Isä muutti sit pois ku olin 5. Lapsia kohtaan ei ollut väkivaltaa mutta tokihan noi äitiin kohdistuneet asiat vaikutti meidän lasten psyykkiseen puoleen. Tosin sit kouluikäisenä sain joskus risua ja tukkapöllyä, niinku siskoki. Mut ei mitenkään pahasti eikä usein, piiskaa oon saanu 2 kertaa, tukistamisesta en osaa sanoa. Mutta noista ei jälkiä jääny eikä ottanu kipiää, luonnon päälle vähän kävi.

Mutta noi väkivallat ei vaikuttanu mun olemukseen. Vaan olen vaan luonteeltani sellainen ollu vauvasta asti ja tilannetta pahensi paljon koulukiusaaminen.

Mutta kun sulla on epäilys herännyt niin voithan varovasti kysellä. Enempi epäilisin koulukiusaamista, mutta tämä epäilyshän taas pohjautuu mun omaan kokemukseen.

 

Se, että lapsi on ujo ja rauhallinen, on ihan ok. Ja vaikka arastelisikin kovia, iloisiakin ääniä, ei sekään haittaa. Mutta jos lapsi säikkyy kohotettua kättä, se on jo melko selvä merkki siitä, että lyöty on. Olen työssäni heitä kohdannut melko usein.

 

Minä olen ollut arka ja ujo lapsi. Meillä kotona ei koskaan korotettu ääntä enkä koskaan kuullut vanhempien riitelevän. Varmasti olisin säikkynyt, jos kaverin kotona olisi korotettu ääntä.

Kun korottelette ääntä, niin ehkä olisi aiheellista kysyä lapselta, että ethän säikkynyt, kun me vaan leikillään huudellaan toisille...

 

Minä olen ollut arka ja ujo lapsi. Meillä kotona ei koskaan korotettu ääntä enkä koskaan kuullut vanhempien riitelevän. Varmasti olisin säikkynyt, jos kaverin kotona olisi korotettu ääntä.

Kun korottelette ääntä, niin ehkä olisi aiheellista kysyä lapselta, että ethän säikkynyt, kun me vaan leikillään huudellaan toisille...

Komppaan tätä. Meillä lapsuudenkodissa ei koskaan korotettu ääntä, mitä nyt lapset leikeissään joskus kiljuivat. Niinpä säikähdin aina kaverillani, joilla taas karjuttiin toisille jatkuvasti, niin että he itse olivat siihen tottuneet. Säpsähdän vieläkin, jos mulle huudetaan ja olen jo yli 30 vee

 

Mielestäni on ihan hyvä, että ap on valppaana ja huolissaan. Suomessa on reilusti lapsia, joiden kotiolot ehkä päällisin puolin on ok, mutta pinnan alla piilee henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa, laiminlyöntiä jne.

Olin itse juurikin tuollainen lapsi; kaikki vaikutti päällisin puolin olevan ihan kunnossa. Minulla oli hyvin toimeentuleva, normaali perhe ja työssäkäyvät vanhemmat jne, ja mun äiti oli ulkopuolisen silmään maailman kiltein ja ihanin nainen, seurakunnalla töissä ja tosi vahvasti uskovainen, tuskin siis mikään pahoinpitelijä kenenkään silmään. Kotona kuitenkin tukisti, löi, nipisteli, läpsi, ja jopa kuristi toisinaan. Saattoi siis seota täysin minuun ja pikkuveljeeni riippumattomista asioista, esim. naapurin metelöidessä. Ihmiset ihmettelivät usein sitä, miksi olen niin säikky ja arka.

Nyt aikuisempana, kun nää asiat on tulleet ns. julkisiksi, olen kuullut muutamalta ihmiseltä (isäni sisaruksilta, perhetutuilta) sellaista kommenttia, että heillä olikin epäilyksensä jo vuosia sitten. Olen nykyään jo perheenäiti, oma äitini on kuollut, elän kivaa elämää ihanan miehen ja ihanien lapsien kanssa. Silti suoraan sanottuna vituttaa, että elämässäni oli aikuisia, jotka epäilivät jotain, luultavasti spekuloivat ja juoruilivat keskenään, mutta eivät varmistaneet asiaa tai puuttuneet siihen millään tapaa.

Se, että ap:n epäilys olisi perätön, olisi tottakai optimaalista ja kivointa kaikkien kannalta. Siitä huolimatta mielestäni on väärin jättää epäilykset omaan arvoonsa, jos todella uskoo, että lapsen kotioloissa saattaa olla jotain pielessä.

Sanoisin, että juttele lapsen kanssa kaksisteen joskus tilanteessa, jossa lapsella on mukava olla. Kysele, esim. miten lapsen kotona käyttäydytään, kun lapsi mokaa/joutuu ongelmiin, tai miten hänen vanhempansa käyttäytyvät vihaisina. Tai pyydä lasta kertomaan yleisesti ottaen arjestaan, kuka tekee kotona ruokaa, mitä hän tekee perheensä kanssa iltaisin jne. Kysy, pelkääkö hän ketään ihmistä jne.

 

Lapselta voi kysyä, esim. "joissain perheissä on joskus paljon riitoja, joiden aikana huudetaan ja myös lyödään toisia". Onko teidän perheessänne koskaan tällaista". Lapsen vastauksen tulkitseminen on sitten oma juttunsa. Lapsi voi vastata niin kuin olettaa toisen haluavan kuulla. Kun kysyy useita kysymyksiä, niin jokaiseen voi tulla "joo", niin että vastauksesta tulee epäjohdonmukainen. Kun sinulle on tullut huolta tästä, niin minusta voisi asiaa lapselta kysyä.