Mutta ei minusta rikastumista sinänsä pitäisi pitääkään minään tavoitteena, jonka vuoksi sitten yhteiskunnan pitäisi leikata veroja voidakseen mahdollistaa nimenomaan rikastumisen yhä useammalle. Tärkeämpää on mahdollistaa hyvä elämä ja hyvä elintaso mahdollisimman monelle kuin rikkaudet joillekin. On se vähän naurettavaa, että jos oma elintaso on jo noussut yli keskitason, niin valitetaan veroista ja siitä, ettei itsellä mene vielä paremmin.
Olisihan se kiva, että ei tarvitsisi verottaa ketään, mutta joillain rahoilla yhteiskunnankin pitää pyöriä. Toistaiseksi ei toteuttamiskelpoista, vaihtoehtoista järjestelmää ole ehdotettu.
Tuo on punaista unelmahöttöä solidaarisesta yhteiskunnasta, jossa kaikki saavat saman palkan ammattiin, luonteeseen ja työpanokseen katsomatta. Se on kommunismia. Kokeiltu on ympäri palloa, mutta johtanut koko kansan kurjistumiseen.
On puhdas fakta, että yhteiskunta sisältää jo sikiöasteella eritasoista ainesta (vaikka et tätä haluakaan myöntää). Osalla on kädentaidot, toisella esiintymiskyky. Yksi osaa kirjoittaa ja toinen laskea. Yhteiskunta ei voi rajoittaa näitä asioita, ne on kirjoitettu meidän geeniperimäämme. Se, mitenkä nämä mainitut taidot (sekä perityt että opitut) arvotetaan yhteiskunnassa, on täysin kiinni kanssaihmisistämme.
Taitojen ja sitä kautta työpanoksen ja ammatin rahallinen arvottaminen on siis kiinni meistä itsestämme.
Unohdat sen, että ihminen on syntyjään kilpailija, kuten mikä tahansa muukin eläin. Kilpailu palkasta, yhteiskunnallisesta asemasta, lasten päivähoitopaikasta, autosta ym. on kaikki tätä ihmiskunnan siittiövaiheesta lähtöisin olevaa suurta turnajaista. Ilman kilpailua meillä ei ole talouskasvua. Ilman kilpailua ei tapahdu kehitystä. Ilman kilpailua tapamme itsemme saasteilla ja tuhoamme ympäristön.
Ajattele urheilukilpailua, jota seuraisimme; juoksukilpailu päättyisi aina tasapeliin, koska näin olisi täysin sosialistisessa yhteiskunnassa sovittu. Kilpailussahan ei siis olisi mitään merkitystä ruumiinrakenteella, treenin määrällä tai ylipäänsä yhtään millään asialla, koska rajat voitaisiin aina laskea tarpeeksi alas. Sen sijaan, mikäli ainoalle voittajalle luvattaisiin huomattava palkkio voitosta, voit olla varma, että kaikki kynnelle kykenevät tekisivät kaiken mahdollisen voiton saamiseksi. Näin tapahtuu nytkin. Tätä kilpailua on sitä paitsi mukava seurata, koska lopputulos ei ole suunnittelun seurausta.
Jos tuodaan juoksukilpailu nykypäivän työmarkkinoille, voimme huomata että nuo ylipainoiset ja huonokuntoiset juoksijat ovat niitä yhteiskunnan lusmureita, jotka tyytyvät tulonsiirtoihin. Heillä ei ole halua käyttää mitään omia resurssejaan ja taitojaan kilpailuun ja tulojen hankkimiseen. Ilmaiseksi saadut tuet tarjoavat riittävän hyvinvoinnin ja heidän elämäntyylilleen sopivat puitteet.
Jos tuet vähenevät tarpeeksi, lusmurit eivät enää pärjää valitsemallaan tiellä. Osa heistä etsisi itselleen sopivaa työtä, osa alkaisi yrittäjiksi. Osa myös tippuisi kelkasta katuojaan.
Mielestäni hyvinvointiyhteiskunnan tehtävänä on poimia heikot talteen, tarjota riittävä väliaikainen suoja ja osoittaa heille uusi polku. Sen sijaan tehtävänä ei tulisi olla passivoivan tuen antaminen, joka johtaa kilpailun puutteeseen ja yhteiskunnan rapautumiseen.
Saat olla kanssani täysin eri mieltä ja äänestää jatkossakin vasemmistoliittoa. Epäilen kuitenkin, että sinäkin ajattelisit toisin, jos tekisit itsellesi sopivaa työtä ja käyttäisit rahasi fiksummin. Mikäli ihminen huomaa analogian työpanoksen ja hyvinvoinnin välillä, se todennäköisesti myös ymmärtää mistä nykyinen Suomen talouden alamäki on peräisin.
Hyvää kesää kaikesta huolimatta!
