Pakkoajatukset ja vauva

Onko palstalla mVauva Onkka ovat kärsineet kamalista ajatuksista vauvan ollessa pieni?
Täällä yksi, jolla tulee ties mitä kamalaa mieleen ja välillä ei millään jaksais
Käyn kyllä psykologilla silloin tällöin ja siitä on apua ollutkin, mutta silti ajatukset ahdistaa välillä kovastikin.
Lääkitys on määrätty, mutten uskalla aloittaa kun lähipiirissä on huonoja kokemuksia siitä lääkkeestä ollut.
Toivoisin vertaistukea ja vinkkejä miten niistä selviää
Vauva on kohta 6kk, aivan ihana. Ajatukset todella kammottaa ja ahdistaa vaikka tiedän mistä saattavat johtua.
Tämä alkoi, kun vauva oli 2kk. Pitkään oli hyvää aikaa ja nyt taas huonompaa.
Kuukautisetkin on aivan sekaisin, ja huomaan kuinka niiden aikana kaikki pahenee.
Luin Anna-Leena Härkösen heikosti positiivinen- kirjan, jossa oli hyvin paljon tuttua, mutta se vain lisäsi ahdistusta.
Tahtoisin tästä eroon ja mieluiten ilman lääkkeitä.

 

Siis onko palstalla muita, jotka ovat vauvan ollessa pieni, kärsineet kamalista ajatuksista? Sanat vähän sekaisin

 

Mitäs jos kuitenkin laittaisit sitä nappia naamariin?

 

Minulla on 7 kk vauva ja ihan samoja tuntemuksia. En ole niistä viitsinyt puhua missään. Joskus vuosia sitten kävin psykologilla ja söin lääkkeitä, mutta ei niistä ollut mitään apua minulle

 

Mulla oli kolmannen lapsen kans, en tiedä tarkotitko täntyylisiä?

Asuttiin sillon kämpäs jossa oli uima-allas (tyhjä, käyttökiellos), sen altaan ohi kuljettiin kylppäriin. Usein ku kävelin siitä ohi vauva sylis mun mieleen tuli kuva jossa vauva putos altaaseen.
Oviaukosta jos menin niin et vauva oli mun sylis makuulla niin ilmestyi kuva kun vauvan pää iskeytyy ovenpieleen. Tää tuli vain ton altaan viereisestä ovesta kulkiessa.
Noi loppui kun vauva oli reilu puolivuotias.

Kerran yöllä olin imettäny vauvan ja se makoili mun vieres, makkaris oli melko pimeää, justiin erotin vauvan ääriviivat ja silmät näky vähäsen. Katoin vauvaa silmiin ja jostain tuli ajatus "pirun silmät".

Noi oli tosi pelottavia, välillä pelkäsin että mun kroppa vaan tekee jotain tollasta vaikken todellakaan halunnu. Aina tollasen ajatuksen tai kuvan jälkeen oli pitkään tosi paha olo.
Mulla ei ollut, eikä ole vieläkään, aavistustakaan mistä noi johtui.

 

Mullakin, välillä. Vauva 3kk ja rakastan häntä valtavasti. Olen huomannut, että mitä enemmän luen tai näen uutisia, joissa kerrotaan mitä kamalaa ihmiset ovat tehneet vauvoilleen/lapsilleen, sitä enemmän noita ajatuksia tulee. Henkinen pahoinvointi ympärillä ikäänkuin "tarttuu" ja lieviää.

 

Mä luen tätä itsehoito-opasta, on aika hyvä:

https://www.booky.fi/tuote/foa_edna/kerrasta_poikki_vapaaksi_pakko_oireista_ja/9789519594675

Olen aloittamassa myös kognitiivisen (käyttäytymis)terapian ja aion kokeilla lääkitystäkin.

 

Mulla on ollut pakkoajatuksia. Juurikin tuollaisia ku hipputar mainitsi.

 

Mulla oli esikoisen vauva-aikana. Kun lykin rattaita esim. puun alitse, niin kuvittelin kuinka puusta katkennut oksa tippuu rattaiden päälle. Tai kuinka vastaan tuleva auto ajaa rattaiden yli. Siinä mä sitten kävelin ja itkin.

Mulla on ollut välillä enemmän ja välillä vähemmän menettämisen pelkoa tuota esikoista kohtaan. Tämä alkoi jo raskausaikana ja on edelleen voimissaan vaikka esikoinen kohta 5 vuotta.

 

Mulla oli esikoisen ollessa vauva.

Ollessamme lenkillä menin alamäkeä kävelytietä jonka alapuolella kulkee joki. Päähäni tuli aina ajatus kuinka ote kärryistä lipeää ja vaunut syöksyvät alamäkeä jokeen. Siihen oli kyllä omat syynsä miksi näin kuvittelin.

Aloitin lääkityksen vaikeaan masennukseen vauvan ollessa 6kk, olin jo niin pahassa jamassa etten uskaltanut lähteä kotiovesta ulos. Mies haki lääkkeet apteekista.

Aloita ne lääkkeet, ei se itsekseen ohi mene! Anna niille lääkkeille mahdollisuus, jooko? Tilasi nimittäin ei itsestään paremmaksi muutu. Tsemppejä!

 

Mulla tuli kanssa tokan kohdalla.. Vieläkin kuvittelen kaikennäköistä ja pelkään.. En oikein anna edes muille hoitoon, tai anna viedä ulos. Pelkään että joku kidnappaa tms. Välillä ihan sairatakin kuvia päässä.. Kai se on tää äitiys, en tiiä.

 

Minulla on aina pakko ajatuksia. Minulla on kolme lasta, yksi jo melkein murkku. Olen käynyt terapiassa 15v ja vielä ovat jokapäiväisiä, mutten halua (/voi) ottaa lääkitystä.

Nuorimman ollessa vauva, olin varma että hän kuolee jonkin laiminlyöntini takia. Sain paniikkikohtauksia ja olin todella ahdistunut, enkä voinut mennä ulos tai tehdä ruokaa, kun olin varma että kaadun tai kuuma ruoka polttaa vauvaa.

Se oli kamalaa. ajatukset lievenivät kyllä ajan kanssa, eikä paniikit ole enää arkea. Olen tavallaan itseoppinut järkeilemään niistä pois, ettei pelkkä ajatus voi toteutua jollen oikeasti tee jotain.. Äh, vaikea kirjoittaen selittää. Se on niin syvällä päässä.

 

Siis onko nää pakkoajatuksia? Jos nuo mitä hipputar esimerkiksi mainitsi, niin mullahan on niitä myös!

 

Mun mielestä pakkoajatukset tarkottaa sitä, että on "pakko" tehdä jotain kamalaa, vaikka ei itse halua. Ja sitten pelkää sitä, että tosiaan tekee. Vauvalle.

 

Mulla kanssa on ollut pakkoajatuksia. Alkoi vauvan ollessa pari kk. Mulla ne liittyy etenkin veitsiin. Kamalaa pilkkoa sipulia, kun tulee pelko, että isken sen vauvaani. Siis aivan järkyttäviä, hirveitä ajatuksia. Tai jos olen sillalla, pelkään heittäväni vaunut alas.

Tämä on selkeästi sukua sille pelolle, joka minulla on ollut lapsesta saakka: aina metron saapuessa asemalle pelkään hyppääväni alle. Ja tällä pelolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että muka haluaisin kuolla. Absurdia pelkoa. Kuulemma tälle on jokin diagnoosikin olemassa, eli en ole ainoa.

Tämän vauvan vahingoittamiseen liittyvä pelko ainakin omasta mielestäni liittyy siihen pelkoon, että epäonnistuu äitinä. Pilaa täydellisen ihmistaimen.

Kyllä minuakin aluksi pelotti. Mitä jos sekoanja oikeasti teen jotain? Puhuin miehelleni täs pelosta, googlaamalla löysin muiden kokemuksia ja tietoa. Yritin järkeistää asiaa. Lisäksi minua auttoi ajatus siitä, että suunnittelin tekeväni lyhytelikuvan tästä teemasta. Aina järkyttävien ajatusten tullessa ajattelin suunnittelevani leffaa. Kirjoitin ihan ylöskin joitakin juttuja. Ehkä sain mieleni rsuhalliseksi korostamalla sitä, että tämä on täyttä fiktiota. Enkä siis oikeasti tee mitään leffoja.

Ja vielä tuli mieleen se aivan akuutein apu, joka itselleni toimi: minä lauloin. Siinä sipuleita silputessa tuli hoilattua ajatukset muualle.

Mielestäni tämä on kamala asia. On kamalaa, kun mielessä pyörii tuollaisia ajatuksia. Lisäksi itse en ainakaan ollut koskaan ennen kuullut tällaisesta ilmiöstä. On lohdullista tietää, että ei ole ainoa.

 

Tämähän onkin yllättävän yleistä. Helpottavaa tietää. Mulla on ollut järkyttäviä ajatuksia myös. Ja todellaki tiedän etten ikinä tekisi vauvalleni, tai muillekaan mitään. Ne on nimenomaan vaan ajatuksia. Kauhistuttavia sellaisia.

 

Mulla kanssa on ollut pakkoajatuksia. Alkoi vauvan ollessa pari kk. Mulla ne liittyy etenkin veitsiin. Kamalaa pilkkoa sipulia, kun tulee pelko, että isken sen vauvaani. Siis aivan järkyttäviä, hirveitä ajatuksia. Tai jos olen sillalla, pelkään heittäväni vaunut alas.

Tämä on selkeästi sukua sille pelolle, joka minulla on ollut lapsesta saakka: aina metron saapuessa asemalle pelkään hyppääväni alle. Ja tällä pelolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että muka haluaisin kuolla. Absurdia pelkoa. Kuulemma tälle on jokin diagnoosikin olemassa, eli en ole ainoa.

Tämän vauvan vahingoittamiseen liittyvä pelko ainakin omasta mielestäni liittyy siihen pelkoon, että epäonnistuu äitinä. Pilaa täydellisen ihmistaimen.

Kyllä minuakin aluksi pelotti. Mitä jos sekoanja oikeasti teen jotain? Puhuin miehelleni täs pelosta, googlaamalla löysin muiden kokemuksia ja tietoa. Yritin järkeistää asiaa. Lisäksi minua auttoi ajatus siitä, että suunnittelin tekeväni lyhytelikuvan tästä teemasta. Aina järkyttävien ajatusten tullessa ajattelin suunnittelevani leffaa. Kirjoitin ihan ylöskin joitakin juttuja. Ehkä sain mieleni rsuhalliseksi korostamalla sitä, että tämä on täyttä fiktiota. Enkä siis oikeasti tee mitään leffoja.

Ja vielä tuli mieleen se aivan akuutein apu, joka itselleni toimi: minä lauloin. Siinä sipuleita silputessa tuli hoilattua ajatukset muualle.

Mielestäni tämä on kamala asia. On kamalaa, kun mielessä pyörii tuollaisia ajatuksia. Lisäksi itse en ainakaan ollut koskaan ennen kuullut tällaisesta ilmiöstä. On lohdullista tietää, että ei ole ainoa.

Tuota metroa mulla on myös! Tänäänkin pelkäsin, että heitän vaunut junan alle, kun juna menee ohi. Puristin vain lujaa vaunuja, ja laitoin jarrut päälle. En käsitä mistä se tulee. Samoin pelkäsin meidän parveketta, että tiputan vauvan alas!! Apua.

 

Tuota metroa mulla on myös! Tänäänkin pelkäsin, että heitän vaunut junan alle, kun juna menee ohi. Puristin vain lujaa vaunuja, ja laitoin jarrut päälle. En käsitä mistä se tulee. Samoin pelkäsin meidän parveketta, että tiputan vauvan alas!! Apua.

Samoin! Ja pelko ollut lapsesta asti, myös normi junanraiteita kohtaan. Samaten kaikki sillat, vesistöt, ostoskeskusten ylätasanteet, josta voi "pudota", parvekkeet tietysti, ja suojatiet kun punainen valo... Näitä riittää.

 

Mulla on ollut niitä niin kauan kuin muistan. Siis jo ihan teini-ikäisestä asti. Ei ne mua toisaalta niin haittaa, kun tiedän että ovat vaan ajatuksia, ei mitään mitä voisi oikeasti tapahtua.
Mulla on myös pakkotoimintoja, tarkistelen onko ovi lukossa, hellan levyt pois päältä, kahvinkeitin sammutettu jne. Nyt on hyvä kausi menossa, en ole tainnut puoleen vuoteen tarkastella. Mutta oireet palaa jos kovasti stressiä.

 

Googlettakaa OCD. Ja ap, aloita se lääkitys.

 

Huh, onpa helpottavaa kuulla että muillakin on näitä!

Olen kärsinyt pakkoajatuksista ennenkin, ne ovat liittyneet mm. terävien esineiden, portaiden ja auton alle jäämisen pelkäämiseen. Ovat vaivanneet teini-iästä asti ja pahenivat etenkin iltaisin, joskus oli vaikea saada nukuttua kun ahdisti niin paljon. Muutama vuosi sitten nämä kävivät niin pahoiksi että hain apua ja aloitin lääkityksen. Onneksi tein sen! Pienen annostuksen masennuslääkitys helpotti oloa nopeasti ja elämästä alkoi taas hymyillä.

Kun sain vauvan, olin ollut pitkään lääkityksestä tauolla ja pärjännyt hyvin. Osasin ikäänkuin odottaa että oireita saattaisi ilmestyä ja niin ilmestyikin: pelkäsin päivittäin että vauva kuolee tai vammautuu jonkun hirveän erehdyksen, virheen tai onnettomuuden seurauksena, pelkäsin että vaunut lipeävät otteestani ja syöksyvät liikenteen sekaan, pelkäsin että pudotan vauvan tai tukehdutan perhepedissä jne jne... Pystyin ihan järjellä perustelemaan itselleni miten epätodennäköisiä nämä pelkäämäni asiat ovat, mutta ne olivatkin enemmän eräänlaisia jatkuvasti mielessä pyöriviä, inhottavia, häiritseviä kauhuskenaarioita kuin mitään oikeita uhkia, joita olisin voinut järkeillä pois mielestäni.

Oma mies oli ihanasti tukena ja sain voimia ajatusten kanssa painimiseen yrittämällä tiedostaa sen, että pakkoajatukset on mun aivojen keino reagoida stressiin ja erityisesti isoihin elämänmuutoksiin. Lopulta hain uudestaan lääkityksen avukseni kun vauva oli 10kk. Imetys oli jo ohi joten sen puolesta oli helppo aloittaa lääkkeet. Oli ihanaa päästä eroon jatkuvasta pakkoajatusten tulvasta, pahimmillaan olo oli kuin luotisateessa, jossa sai väistellä häiritseviä mielikuvia. Syön samaa pienen annostuksen lääkitystä edelleen ja hyvin menee. Luulen että voin tarvita lääkitystä pitkäänkin, mutta se ei mua enää häiritse, ajattelen että mun aivokemia vaan on tällainen ja olen onnellinen kun apua löytyy. Lääkkeistä ei ole ollut mitäään ikäviä sivuoireita, niistä on ollut mulle vain hyötyä.