Purkaus
Olen 27 vuotias yhden lapsen äiti. Miehelläni on kaksi lasta edellisestä liitosta, minunkin lapsi on edellisestä liitostani. Meillä on siis uusioperhe, jossa miehelläni ja minulla ei ole yhteistä lasta.
Mieheni on järkkymätön kannassaan, hän ei halua missään tapauksessa lasta. Hänen mielestään tämä järjestely on juuri näin hyvä, eikä halua muuttaa sitä. Olen yrittänyt keskustella asiasta järkevästi, pyytänyt perusteluja vahvalle ei - kannalleen. Olen itkenyt monet yöt ja päivät avoimesti ja nykyään vain salaa, koska mieheni nykyään jo suuttuu ja hermostuu jos huomaa minun ajattelevan lasta.
Ajatus siitä että ainokaiseni jää minun ainoaksi lapsekseni ahdistaa. En enää ikinä saisi olla raskaana, kokea sitä rakkauden syttymistä omaan lapseen. En enää ikinä saisi pitää pientä vauvaa sylissä joka olisi minun!
Olen jo "tämän ikäinen", ja jokainen tietää että kuhan ikää tulee, riskit kasvaa ja mahdollisuus raskautua pienenee...
Alkuseurustelu aikana pelkäsin olevani raskaana, mutta silloin mieheni lohdutti että jos olen raskaana, niin me pidetään se ja rakastetaan ilman muuta.. Tein testin joka oli nega, petyin aivan valtavasti, itkin ja mieheni halasi ja lohdutti. Silloin tajusin että olin siis toivonut olevani raskaana kun tuli se nega.. Myöhemmin, noin vuoden päästä tästä negasta otin vauva asian puheeksi ja sanoin että haluan lapsen. Se vauvan kaipuu iski kuin salama ja kun mieheni ilmoitti että me ei tulla tekemään lasta, meillä on jo kolme. Mutta ei yhteistä, minä lisäämään. Ollaan riidelty asiasta ja mies ei suostu ikinä perustelemaan, sanoo vain ei ja hermostuu. Kerran herkkänä hetkenä minä lupasin sitten olla enää ikinä mainitsematta vauvaa... Nyt sitten itken salaa vauvan kaipuuta
Mieheni on järkkymätön kannassaan, hän ei halua missään tapauksessa lasta. Hänen mielestään tämä järjestely on juuri näin hyvä, eikä halua muuttaa sitä. Olen yrittänyt keskustella asiasta järkevästi, pyytänyt perusteluja vahvalle ei - kannalleen. Olen itkenyt monet yöt ja päivät avoimesti ja nykyään vain salaa, koska mieheni nykyään jo suuttuu ja hermostuu jos huomaa minun ajattelevan lasta.
Ajatus siitä että ainokaiseni jää minun ainoaksi lapsekseni ahdistaa. En enää ikinä saisi olla raskaana, kokea sitä rakkauden syttymistä omaan lapseen. En enää ikinä saisi pitää pientä vauvaa sylissä joka olisi minun!
Olen jo "tämän ikäinen", ja jokainen tietää että kuhan ikää tulee, riskit kasvaa ja mahdollisuus raskautua pienenee...
Alkuseurustelu aikana pelkäsin olevani raskaana, mutta silloin mieheni lohdutti että jos olen raskaana, niin me pidetään se ja rakastetaan ilman muuta.. Tein testin joka oli nega, petyin aivan valtavasti, itkin ja mieheni halasi ja lohdutti. Silloin tajusin että olin siis toivonut olevani raskaana kun tuli se nega.. Myöhemmin, noin vuoden päästä tästä negasta otin vauva asian puheeksi ja sanoin että haluan lapsen. Se vauvan kaipuu iski kuin salama ja kun mieheni ilmoitti että me ei tulla tekemään lasta, meillä on jo kolme. Mutta ei yhteistä, minä lisäämään. Ollaan riidelty asiasta ja mies ei suostu ikinä perustelemaan, sanoo vain ei ja hermostuu. Kerran herkkänä hetkenä minä lupasin sitten olla enää ikinä mainitsematta vauvaa... Nyt sitten itken salaa vauvan kaipuuta