Perheessä vastasyntynyt ja taapero 2v4kk - itsellä jatkuva paha mieli taaperon vuoksi. Onko muilla tällaisia tunteita?

mitä lässytystä ja sontaa. "yhteinen aikamme on tullut tien päähän" ja muuta diipadaapaa OIKEESTI???

Miksi sua ärsyttää jonkun lastaan kohtaan tuntema empatia? Eikö sua ole koskaan empatoitu ja ymmärretty? On pitänyt kovettaa itsensä noin, tosi surullista

 

Kuulostaa siltä että puuhaaat vähintäänkin riittävästi esikoisen kanssa. Sinun täytyy vaan hyväksyä ettei esikoinen enää voi olla perheen keskipiste. Lapsi hyväksyy uuden rooolinsa varmasti helpommin kuin sinä.
Muista viettää kahdenkeskistä aikaa myös vauvan kanssa ja salli itsesi rakastua höneen samalla tavalla kuin siihen isompaan.

 

[QUOTE="tinker.";30679875]Miksi sua ärsyttää jonkun lastaan kohtaan tuntema empatia? Eikö sua ole koskaan empatoitu ja ymmärretty? On pitänyt kovettaa itsensä noin, tosi surullista [/QUOTE]

Mä en näe tuota kyllä lastakohtaan osoitettuna empatiana. Vaan aikuisen oman trauman "vellomisena". Ei millään pahalla. Lapset on avoimia ja soupeutuvia, paiti silloin jos vanhemmat tekevät tikusta asian. Mitä empatiaa tarvitaan jos perheenseen syntyy rakastettu pikkusisarrus? Tottakai lasta tulee kuunnella ja tukea. Mutta ei lapsi sääliä kaipaa tai saa siitä yhtään mitään.

 

On lapselle hyvä että oppii ettei ole vanhempien ainoa ja kuten joku sanoi - keskipiste. Molemmat lapset, sekä esikoinen että vauva tarvitsevat läheisyyttä ja rakkautta, mutta sitä teillä tuntuisi olevan.

Mun ystäväni sanoi asian niin hienosti. Miettikää sitä siltä kannalta että valmistatte lapsianne pärjäämään omillaan maailmassa. Vanhempien pitää aiheuttaa lapsilleen pettymyksiä, koska siten he oppivat etteivät ihmiset (vanhemmatkaan) maailmassa ole täydellisiä ja oppivat kestämään pettymystä.

Siis aivan käsittämättömän hieno oivallus. Omassa kasvatustyössä tuo ajatus on auttanut valtavasti. Aiheutan lapselleni pettymystä, mutta se ei riko heitä vaan vahvistaa heitä.

 

[QUOTE="Veera";30679879]
Muista viettää kahdenkeskistä aikaa myös vauvan kanssa ja salli itsesi rakastua höneen samalla tavalla kuin siihen isompaan.[/QUOTE]

Kiitos kommentista <3 Näin olen itsekin ajatellut ja näin sen pitää mennä. Tosi tärkeä pointti!

 

On lapselle hyvä että oppii ettei ole vanhempien ainoa ja kuten joku sanoi - keskipiste. Molemmat lapset, sekä esikoinen että vauva tarvitsevat läheisyyttä ja rakkautta, mutta sitä teillä tuntuisi olevan.

Mun ystäväni sanoi asian niin hienosti. Miettikää sitä siltä kannalta että valmistatte lapsianne pärjäämään omillaan maailmassa. Vanhempien pitää aiheuttaa lapsilleen pettymyksiä, koska siten he oppivat etteivät ihmiset (vanhemmatkaan) maailmassa ole täydellisiä ja oppivat kestämään pettymystä.

Siis aivan käsittämättömän hieno oivallus. Omassa kasvatustyössä tuo ajatus on auttanut valtavasti. Aiheutan lapselleni pettymystä, mutta se ei riko heitä vaan vahvistaa heitä.

Isäni, joka on pitkän linjan psykoanalyytikko (lääkäri), on sanonut tuon aivan saman lauseen - lapsen pitää kokea myös niitä pettymyksiä ja turhautumista.

Kiitos muistutuksesta Tää oli hieno kommentti.

 

Kokemuksena sisaruksen syntymä on tunnetasolla verrattavissa siihen, että oma miehesi ilmoittaisi sinulle ottavasi toisen vaimon. Ja samaan hengenvetoon kertoisi, miten mukava ihminen tuo uusi vaimo on ja miten hienoa teillä tulee olemaan - paljon seuraa toisistanne, apua sulle kotitöissä jne.

Tunnetasolla nuo kaksi asiaa ovat verrattavissa. Miltä sinusta tuntuisi jos miehesi tänään ilmoittaisi, että teille muuttaa eräs tosikiva Leena, sulle avuksi ja kaveriksi?

Ootko ihan tosissasi? Vertaat tuollaiseen? Sit voidaankin kysyä, oletko sä yhdessä miehen kanssa sopinut että Leena muuttaa teille toiseksi vaimoksi? Kuitenkin oletteisin että yhdessä sen lapsen alulle saatoitte.

 

[QUOTE="apuva";30679884]Mä en näe tuota kyllä lastakohtaan osoitettuna empatiana. Vaan aikuisen oman trauman "vellomisena". Ei millään pahalla. Lapset on avoimia ja soupeutuvia, paiti silloin jos vanhemmat tekevät tikusta asian. Mitä empatiaa tarvitaan jos perheenseen syntyy rakastettu pikkusisarrus? Tottakai lasta tulee kuunnella ja tukea. Mutta ei lapsi sääliä kaipaa tai saa siitä yhtään mitään.[/QUOTE]


no juurikin näin!! aikuisella tuossa tuo ongelma on, trauma. minun elämäni on kunnossa, rakastan ja olen rakastettu, ilman suurta draamaa ja joutavaa ongelman keksimistä.

ja ap:n toinen vaimo vertaus kertookin minulle tarpeeksi hänen järjenjuoksustaan, en enää ihmettele tätä avausta saipahan nauraa ja ihan vedet silmissä.

 

Älä ap välitä ilkeistä kommenteista. Varmaan pääpointti ei edes ollut se ettei tuota lapselleen MITÄÄN pettymyksiä, vaan se että onko huomio jota lapsi saa riittävää. Mutta sehän nyt meni näiltä ilkeilijöiltä ohi kuin puuppa saharassa.

Uskon että lapsesi saa riittävästi huomiota, etenkin kun olet asiaa pohdiskellut ja kiinnittänyt siihen huomiota. Fakta on sekin että moni esikko sysätään syrjään vauvan tullessa. Katsoitteko esim. viimeistä mummomafiaa... ? kyllä siinä esikoistyttö oli aika yksin jätetty. :/

 

no juurikin näin!! aikuisella tuossa tuo ongelma on, trauma. minun elämäni on kunnossa, rakastan ja olen rakastettu, ilman suurta draamaa ja joutavaa ongelman keksimistä.

ja ap:n toinen vaimo vertaus kertookin minulle tarpeeksi hänen järjenjuoksustaan, en enää ihmettele tätä avausta saipahan nauraa ja ihan vedet silmissä.

Menee varmaan hormoonityrskyjen piikkiin. Silloin ei ole aina terävimmillään. Mutta totta on se että tuossa ei ole lasten kanssa mitään tekemistä vaan "ongelma" on ap omassa elämässä. Ei lapsia tartte sääliä luonnollisen asian vuoksi.

Mutta ap:kin varmasti naurahtaa tuntemuksille aikanaan. Ja toivon ap että ymmärrät mittasuhteet nyt. Olet tehnyt minikärpäsestä ison härkäsen. Ja se kiusaa lähinnä sua itseäsi. Kannattaa relata. Sä oot täydellinen äiti ja riittävä, älä omien turhien ongelmien vetvomiseen käytä liikaa aikaa. Äläkä todellakaan analysoi "miehen toinen vaimo" tyylisesti....Sehän on itsensä kidutusta.

 

[QUOTE="mie";30679899]Ootko ihan tosissasi? Vertaat tuollaiseen? Sit voidaankin kysyä, oletko sä yhdessä miehen kanssa sopinut että Leena muuttaa teille toiseksi vaimoksi? Kuitenkin oletteisin että yhdessä sen lapsen alulle saatoitte.[/QUOTE]

En minä, vaan useat lastenpsykiatrit vertaavat / rinnastavat.

En viitsi enempää haaskata energiaa sinun kanssasi kinaamiseen, olemme selvästi hyvin erilaisella tunne-elämällä varustettuja ihmisiä.

 

En minä, vaan useat lastenpsykiatrit vertaavat / rinnastavat.

En viitsi enempää haaskata energiaa sinun kanssasi kinaamiseen, olemme selvästi hyvin erilaisella tunne-elämällä varustettuja ihmisiä.

Tässä olemme samaa mieltä. Energiaa ei kannata tuhlata turhaan. Jota mielestäni teet =) Ja totta, tunne-elämä voi olla moninaista. Itselleni toisen lapsen syntymä oli mitä hienoin asia ja sitä se oli koko meidän perheelle. Ei se kai kovin paha juttu ole se? Meistä tuli ihana nelikko, josta jokainen on yhtä merkityksellinen, odotettu, huomioitu ja rakastettu.

 

[QUOTE="mie";30679928]Tässä olemme samaa mieltä. Energiaa ei kannata tuhlata turhaan. Jota mielestäni teet =) Ja totta, tunne-elämä voi olla moninaista. Itselleni toisen lapsen syntymä oli mitä hienoin asia ja sitä se oli koko meidän perheelle. Ei se kai kovin paha juttu ole se? Meistä tuli ihana nelikko, josta jokainen on yhtä merkityksellinen, odotettu, huomioitu ja rakastettu.[/QUOTE]

Jatkan tähän vielä että yksikään meidän nelikossa ei ole syylittävä tai surkuteltava. Vaan pieni täydellisyys. Rakkaus lisääntyi. Ei jakaantunut tai eriarvoistunut. Sitä on mun tai meidän perheen tunne-elämä =)

 

Kokemuksena sisaruksen syntymä on tunnetasolla verrattavissa siihen, että oma miehesi ilmoittaisi sinulle ottavasi toisen vaimon. Ja samaan hengenvetoon kertoisi, miten mukava ihminen tuo uusi vaimo on ja miten hienoa teillä tulee olemaan - paljon seuraa toisistanne, apua sulle kotitöissä jne.

Tunnetasolla nuo kaksi asiaa ovat verrattavissa. Miltä sinusta tuntuisi jos miehesi tänään ilmoittaisi, että teille muuttaa eräs tosikiva Leena, sulle avuksi ja kaveriksi?

Eikä ole. Ihan bullshittiä tuo. Meillä 2v tykkäsi vauvasta heti alkujaan, ja varmisti aina että vauvakin on mukana kun johonkin lähdettiin.

Huono vertaus, mikä ei pidä paikkansa.

 

En minä, vaan useat lastenpsykiatrit vertaavat / rinnastavat.

En viitsi enempää haaskata energiaa sinun kanssasi kinaamiseen, olemme selvästi hyvin erilaisella tunne-elämällä varustettuja ihmisiä.

Voi herranen aika. ODOTTAVILTA pitää kieltää kaikki lasten psykiatriaan vähänkään viittaavat jutut. Niitä luetaan ja tulkitaan kuin piru raamattua. Sulla vielä isä tälläinen (?) Luulis että ammattilaisena ymmärtää pitää tietyt mölyt mahassa kun oma lapsi on raskaana.

Jos niinkin luonnollinen asia kuin sisarruksen syntymä rinnastetaan pettämiseen - voi jumankauta. Joo, lapsi voi kokea hylkäämistä, kyllä. ELÄMÄÄN kuuluu tietyn tasoiset "hylkäämiset". Mutta vanhempien tehtävähän on tukea tuossa tilanteessa. Antaa esimerkillään se turvallisuus. Ja ennen kaikkea jos lapsi kokee hylkäämistä, opettaa lapsi käsittelemään epämiellyttävää tunnetta. Ei estää tunnetta.

Puhumattakaan että äiti käy säälimään toista lastaan, toisen kustannuksella. Joo, se sun vauva on vielä pieni. Mutta mitäs jos se vaistoaa "ettei ole tervetullut"?

 

Tuossa tunteessa ei mun mielestä ole millään lailla kyse siitä, että äiti hysterioisi asiaa. Mä puhun esikoiselle vauvasta ja siitä miten kivaa on että hän saa pikkuveljen tai siskon. En sääli häntä asiassa. Mutta silti mä omassa päässäni harmittelen ja tunnen syyllisyyttä. Ja pidän sitä luonnollisena reaktiona ja tiedän sen menevän ohi. Tiedän että lapsi ei kärsi siitä että tulee toinen vauva, lapset on sopeutuvaisia.

Kyllä sitä esikoisenki aikaan on ollut kaikenlaisia höpsöjä ajatuksia, ilman että olisin jotenkin hysteerinen.

Jos et ole itse tuntenut moisia tunteita, älä silti syyllistä sellaista joka niitä on kokenut. Ne on luonnollisia ja menee ohi

 

En nyt ota kantaa muiden kommentteihin,mutta ap,tutulta kuulostaa. Meillä esikoinen oli just täyttänyt 2,5v kun vauva syntyi,ja alussa mm pyysin ettei vauvalle leperrellä esikoisen kuullen. Ja jos vaikka esikoinen leikki yksin ja mä olin vauvan kanssa,tuntui tosi pahalta ("pieni joutuu leikkimään yksin.."). Jälkeenpäin olen pistänyt ison osan tästä hormonien syyksi.

Aina kun mahdollista,pyrin myös olemaan esikoisen kanssa - käytiin kaupassa,ulkoilemassa,leikittiin yhdessä,nukutin hänet iltaisin jne. Eli kahdenkeskeistä aikaa,mut lähinnä "perusarkea",ei erikoisjuttuja kovin usein.

 

Voi vauva raukkaa! Enemmän säälin -vieraan- vauvaa kun taaperoa. Vauva ei ymmärrä sanoja vaan äänenpainoja ja sinä kielsit hänelle lepertelyn tästä kirjoitettu vauva lehdissä miten tärkeää on lapselle. Kaikkea sitä kuulee.

 

Tuttuja tunteita. Vauvan ollessa 3vk (niin rakas kun olikin) itkin silmät päästäni, miksi pilasin esikoisen elämän. Ei saa nukkua äidin kainalossa, ei voi kiivetä päälle kun imetän, ei mahdu syliin, en ehdi nyt just tällä sekuntilla pyllynpesulle, älä huuda, jne. Synnytys oli vielä sektio ja haavaan tuli komplikaatio, meni aikaa että pystyi huolettomasti nappaamaan isomman syliin tai että esimerkiksi uskalsi lähteä ulkoilemaan (kun ei voi tarvittaessa nostaa isompaa). Esikoinen ulvoi isänsä sylissä sydäntä raastavasti käsiään kurkotellen aamuyöllä kello 5, kun äidin viereen ei nyt vaan voi mennä nukkumaan kun siinä on vastasyntynyt. Kyllä itkettiin monet itkut.

Mutta se meni ohi, helpotti, muuttui paremmaksi. Tsemppiä! Syviä henkäyksiä, esikoiselle kahdenkeskistä aikaa edes se 5min., jolloin keskittyy vain siihen. Itse aloitin jossain välissä vauvahieronnan esikoiselle, jolloin hän sai illalla pienen hetken varauksetonta huomiota, lempeää kosketusta ja paljon kauniita sanoja (selitin hieroessa että "tässä on minun ihanan lapseni kädet, ja tässä on minun rakkaan lapseni maha jne.").

 

Nyt ap ottaa itseään niskasta kiinni. Koetat tajuta, että elämään kuuluu kaikenlaisia asioita.

Vaikka esikoisella tekee vähän kipeää, niin EI HAITTAA. Oikeasti lapselle on parempi että sisarus syntyy, niin hän oppii, ettei ole maailman napa.

Miettikääpä niintä n, kaksi vuotiaita, jotka sisaruksen synnyttyä pidetään päiväkodissa!

 

Ja helpottaa muuten älyttömästi, jos pienintäkään ei opeteta liian rauhallisiin imetys- tai lepohetkiin. Esikoinen sai meillä vapaasti myllätä vaikka sylissä, kun pientä imetin. Ei syntynyt mitään mustasukkaisuutta.

Sylin puolikas ja toinen käsi esikoisen hellimiseen löytyy jokaiselta.

 

Voi vauva raukkaa! Enemmän säälin -vieraan- vauvaa kun taaperoa. Vauva ei ymmärrä sanoja vaan äänenpainoja ja sinä kielsit hänelle lepertelyn tästä kirjoitettu vauva lehdissä miten tärkeää on lapselle. Kaikkea sitä kuulee.

Hyvin luit, ammattiloukkaantuja. Hänhän kirjoitti että ei lepertelyä ESIKOISEN KUULLEN, eikä että vauvalle ei saa leperrellä ollenkaan. Härregyyd, niin, esikoinen ei saa mistään traumoja palstan mukaan mutta vauva nyt saa elinikäiset traumat välittömästi tuollaisesta järjestelystä ei v...

 

Kyllä tuo toinen vaimo -vertaus on varmasti ihan oikea, jos ajattelee sitä toinen vaimo -tilannetta sellaisessa kulttuurissa/maassa, jossa toisen vaimon ottaminen on yhtä luonnollista kuin täällä toisen lapsen saaminen. Suomessahan tuo olisi toki petos ja kulttuurisesti tuomittavaa, joten tilanteeseen ei ensimmäinen vaimo varmasti tottuisi. Sen sijaan niissä maissa, joissa miehellä on oikeus useampia vaimoja ottaa, usein se ensimmäinen vaimo tottuu ja pitää asiaa jopa positiivisena, olettaen että vaimot ystävystyvät ja mies kohtelee vaimoja tasapuolisesti. Samanlaisilla edellytyksiltä myös isosisarus voi pitää pikkusisaruksen syntymää lopulta positiivisena, vaikka aluksi se aiheuttaisi samankaltaisia mustasukkaisuuden tunteita kuin se, että mies ottaa toisen vaimon maassa, jossa se on sallittua ja tavallista. Toisaalta, jos isosisarus jätetään kakkossijalle tai sisarusten välit eivät muodostu lämpimiksi esim. hyvin erilaisten persoonallisuuksien vuoksi, ei sisarus välttämättä ole missään vaiheessa positiivinen juttu lapselle.

Ja tottakai ikäerolla on merkitystä. Jos se on tosi pieni, ensimmäinen lapsi unohtaa hyvin nopeasti miten asiat oli aiemmin, joten ei osaa surra vähentynyttä huomiota. Reilu parivuotias muistaa jo pidempään, mutta ei hänkään ikuisesti, vaan hyvin pian nykyisestä olotilasta tulee luonnollinen tilanne hänen silmissään. Sitten taas esim. 5-7-vuotiaat tulevat muistamaan aina ajan, jolloin olivat ainuita lapsia. Toisaalta he eivät ole enää niin tarvitsevassa iässä, joten yleensä voivat saada ihan niin paljon kuin haluavat syliä, huomiota ja läheisyyttä vauva-arjen lomassa. Kouluikää lähestyvillä lapsilla kun on jo omat juttunsa, kaverinsa ja usein harrastuksiakin. Ja heidän kanssaan voi muistella miten asiat olivat silloin, kun he olivat pieniä. Erilaisilla ikäeroilla on puolensa ja haittansa, eli yksi vaihtoehto ei ole minusta toista parempi ja tietysti ikäero riippuu monista muistakin asioista kuin sisarussuhteen optimoinnista.

Aloittaja kuulostaa joka tapauksessa empaattiselta ja hyvältä äidiltä. Huoli on varmasti nyt hormonimyrskyssä ylimitoitettu, mutta eiköhän se siitä tasoitu kun kaikki uuteen tilanteeseen tottuvat. Parempi kuitenkin noin päin, kuin että asialle ei uhraisi ajatustakaan tai isompi lapsi tuntuisi vauvan synnyttyä lähinnä rasitteelta.