Perheessä vastasyntynyt ja taapero 2v4kk - itsellä jatkuva paha mieli taaperon vuoksi. Onko muilla tällaisia tunteita?

Tuntuu kuin olisin "pettänyt" esikoiseni. Hän on maailman suloisin pieni ja elämämme oli jo niin tasaista ja helppoa hänen kanssaan. Välit esikoiseen ovat läheiset ja mutkattomat, sekä minulla että lapsen isällä.

Sitten syntyi vauva. Osasin ehkä jollain tasolla odottaa näitä tunteita, mutta en ihan tällä intensiteetillä. Koen huonoa omaatuntoa vauvalle lepertelystä ja sylittelystä, tuntuu pahalta jos esikoinen on näkemässä. Toisaalta tunnen syyllisyyttä jos en niin tee, teinhän samalla tavalla esikoisellekin hänen ollessaan vauva ja vieläkin tietysti. Vauva on paljon rinnalla (täysimetän) ja silloin esikoinen joskus surullisena toteaa, että "ei mahdu syliin". Sydäntä raastaa!!

On vaan niin riittämätön olo... Esikoisen tarpeisiin ja orastavaan uhmaan pitäisi vastata oikein, vauvan kanssa pitäisi rakentaa vuorovaikutussuhdetta ja siinä sivussa kaikki muu mitä talouden pyörittämiseen kuuluu. Ja kyllä, mieheni on täysipainoisesti kaikessa mukana, kun pääsee töistä ja tietysti viikonloppuisin. Silti tuntuu, että ÄITI on se, jota nyt tarvitaan joka puolella.

Onko kellään muilla ollut tällaisia tunteita...?

 

Riittämättömyyden tunne on tuttua

 

Odotan toista lasta ja nyt on jo syyllisyys siitä että en voikaan kohta antaa kaikkea huomiotani esikoiselle. Luulen sen olevan ihan normaalia

 

Hellin vauvaa näkyvästi, usein kun sanon vauvalle jotain että olet rakas äidin pikku kulta tms (mitä millonkin), niin lisään siihen että kuten siskosikin xxx. Lepertelen esikoiselle (2v4kk) myös usein, ja jos pyytää syliin kun vauva on minun sylissä, olen usein antanut vauvan miehelle tai laittanut lattialle hetkeksi, ja halitellut ja sylitellyt esikoista.

Usein kerron että rakastan kumpaakin lastani niin paljon kuin vain voi, tms. Eli esikoisen olen totuttanut alusta asti siihen että meillä on kaksi yhtä raskasta, ja siinä hänkin on sitten itsekin alkanut silittelemään vauvaa ja pitämään rakkaana (silittelee ja halittelee).

Pidämme lapset mahdollisimman paljon toisistaan tietoisina. Nyt vauva on "jo" 8kk, ja leikkivät ja nauravat usein yhdessä.

Esikoiselle annamme myös "isojen" tyttöjen juttuja, esim. pääsee äidin tai isän kanssa kaksin käymään esim. hoplopissa, uimassa, kaupassa, leikkipuistossa jne. Että saa sitä iki omaakin aikaa, jotain joka päivä (vaikka kirjan lukemista tms. "pientä" välillä).

 

Mulla taas toinen vasta mahassa, mutta syyllisyyttä olen kokenut koko raskausajan. Alussa oli kaamee pahoinvointi, makasin sängyssä viikkoja. Sitten laski paineet alas, makasin taas sohvalla viikkoja kun meinasin pyörtyillä kaikenaikaa. Nyt lopussa kovat liitoskivut ja supistelee, joten taas olis vaan levättävä. Harmittaa kun en jaksa esikoisen kanssa mennä minnekkään, jo pelkkä pieni kävelylenkki tai ruuanlaitto on minulle liian raskasta. Jopa sylissä pitäminen nyt lopussa alkaa olla hankalaa, kun on maha niin iso ettei toinen syliin kunnolla mahdu + minun kivut päälle.

Surkeeta on, minkäs teet :/

 

ja ihan kauheeta olisi jättää vähän isompi ikäero noitten lasten väliin vai? kuka käskee heti tehdä toisen. ai niin, mutta sitten on kamalat ongelmat että tuleeko lapsista läheisiä kun on iso ikäero jne jne. valivalivali. aina löytyy jotain "ongelmaa".

 

En muista tuosta ajasta oikein mitään joten en kyllä muista ajatelleeni noin, mutta raskausaikana kävi tuo tunne mielessä.

 

Älkääs nyt. Pienen hetken kestää raskaus ja vauva-aika. Kohta ovat keskenään parhaat ystävykset, tai ainakin leikkikaverit.

Varmasti lapsillanne on silti hyvä koti ja paaaaaaaaaaljon kaikkea kivaa. Tuskin kärsii kuten te mielessänne ajattelette. Lapsille vaan kiva että tulee sisaruksia .

 

ja ihan kauheeta olisi jättää vähän isompi ikäero noitten lasten väliin vai? kuka käskee heti tehdä toisen. ai niin, mutta sitten on kamalat ongelmat että tuleeko lapsista läheisiä kun on iso ikäero jne jne. valivalivali. aina löytyy jotain "ongelmaa".

Päivänsädehän se siellä!

 

Meillä esikko oli juuri täyttänyt kolme vuotta kun pikkuveli syntyi ja olihan se alkuun aikamoista sirkusta. Mutta aika tekee tehtävänsä, usko pois, ja melko nopeasti arki rutinoitui ja kaikki "tottuivat" tilanteeseen. Mä luulen, että meillä auttoi se, että raskausaikana puhuttiin esikoisen kanssa paljon vauvan tulosta ja siitä miten kivaa se on ja miten isoveljeys on hieno juttu jne. Luettiin myös paljon kirjoja tyyliin "minusta tulee isoveli".

Tärkeää on, että vietät esikon kanssa välillä aikaa ihan kaksistaan, menette vaikka hetkeksi yhdessä ulos tai luette kirjaa, piirtelette tms. Toisaalta silti esikon "lellimisessä" ei kannata mennä liiallisuuksiin, sisaruksien saaminen kuuluu normaaliin elämään ja niinku todettua, nopeasti se arki lähtee rullaamaan omalla painollaan

Jaksamista ja ihanaa kevään odotusta!

 

ja ihan kauheeta olisi jättää vähän isompi ikäero noitten lasten väliin vai? kuka käskee heti tehdä toisen. ai niin, mutta sitten on kamalat ongelmat että tuleeko lapsista läheisiä kun on iso ikäero jne jne. valivalivali. aina löytyy jotain "ongelmaa".

No tokkopa se ikäero tässä on merkitsevin tekijä. Vai meinaatko että esim. 5 tai 7-vuotias EI kaipaa äidin syliä ja huomiota, yhteistä puuhaa ja sosiaalista elämää? Että sen viisivuotiaan voi dumpata jotenkin paremmilla mielin yksin dvd:n ääreen, kun äiti ei jaksa tai ehdi?

Mutta saitpas tölväistyä jotain ikävää, mukavaa päivänjatkoa sinullekkin. <3

 

Kyllä se on lapselle ihan tervettä tottua siihen, ettei ole huomion keskipiste koko ajan. Kunhan sitä huomiota saa sitten välillä kuitenkin

Älä turhaan pode syyllisyyttä. Lapselle on tärkeää oppia jakamaan, jopa oma äitinsä

 

En kokenut. Mutta meillä ikäero onkin pieni. Voisi sanoa että vauvoja oli kaksi, tarpeet kuitenkin suht samalla tasolla. Muutenkaan itselle ei ole voivottelu muutoinkaan tuttu elämän tapa. Jotenkin jos itsellä olis taapero ja vauva luulavasti kokisin tilanteen niin että lapsen on hyvä oppia ettei ole keskipiste elämässä. Kuitenkin "vain" yksi perheenjäsen hänkin. Erittäin tärkeä, mutta keskipiste.

Ja tätä ei saa lukea että hylkään toisen. Ei tietenkään. Huomiota on helppo jakaa. Varsinki juuri jos on sisäistänyt sen että se jakaminen ei ole kummallekaan lapselle huono asia, vaan päinvastoin.

Mä en itseasiassa oikein edes ymmärrä mistä tuollainen ajattelumalli kumpuaa? Selventäkää ihmeessä, oikeasti haluaisin ymmärtää. Mun äiti on tuollainen "voi reppanaa" -ihminen. On toki paikkansa empatialle. Mutta oikeasti, eihän sisarruksen syntymä ole negatiivinen asia? Paitsi silloin jos vanhemmat siitä tekevät asenteillaan jotenkin negatiivisen.

 

Itse koin tuollaisia tunteita jo siinä vaiheessa, kun olisi ollut aika saattaa pikkusisarus esikoiselle aluilleen. Siksi meillä on vain yksi lapsi ja tulee aina olemaankin.

 

Mulla taas toinen vasta mahassa, mutta syyllisyyttä olen kokenut koko raskausajan. Alussa oli kaamee pahoinvointi, makasin sängyssä viikkoja. Sitten laski paineet alas, makasin taas sohvalla viikkoja kun meinasin pyörtyillä kaikenaikaa. Nyt lopussa kovat liitoskivut ja supistelee, joten taas olis vaan levättävä. Harmittaa kun en jaksa esikoisen kanssa mennä minnekkään, jo pelkkä pieni kävelylenkki tai ruuanlaitto on minulle liian raskasta. Jopa sylissä pitäminen nyt lopussa alkaa olla hankalaa, kun on maha niin iso ettei toinen syliin kunnolla mahdu + minun kivut päälle.

Surkeeta on, minkäs teet :/

Sama täällä, koin syyllisyyttä jo raskausaikana. Minä tosin voin niin hyvin, että jaksoin ja tein koko ajan esikoisen kanssa kaikkea. Mutta koko ajan taustalla haikea ajatus siitä, että yhteinen aikamme, tällä tavoin kuin sen tunsimme ja tiesimme, oli tulossa päätökseen...

 

ja ihan kauheeta olisi jättää vähän isompi ikäero noitten lasten väliin vai? kuka käskee heti tehdä toisen. ai niin, mutta sitten on kamalat ongelmat että tuleeko lapsista läheisiä kun on iso ikäero jne jne. valivalivali. aina löytyy jotain "ongelmaa".

Meillä suurempi ikäero ei olisi ollut järkevää jo pelkästään minun ikäni vuoksi, olen 37v. Ja toisaalta, en tiedä olisiko nämä "ongelmat" ikäeron kasvattamisella ratkenneet.

 

Vauva on paljon rinnalla (täysimetän) ja silloin esikoinen joskus surullisena toteaa, että "ei mahdu syliin".

Kyllä se esikoinen jotenki siihen sun kainaloon varmaan mahtuu vaikkei ei ihan syliin asti

 

mitä lässytystä ja sontaa. "yhteinen aikamme on tullut tien päähän" ja muuta diipadaapaa OIKEESTI???

 

Meillä esikko oli juuri täyttänyt kolme vuotta kun pikkuveli syntyi ja olihan se alkuun aikamoista sirkusta. Mutta aika tekee tehtävänsä, usko pois, ja melko nopeasti arki rutinoitui ja kaikki "tottuivat" tilanteeseen. Mä luulen, että meillä auttoi se, että raskausaikana puhuttiin esikoisen kanssa paljon vauvan tulosta ja siitä miten kivaa se on ja miten isoveljeys on hieno juttu jne. Luettiin myös paljon kirjoja tyyliin "minusta tulee isoveli".

Tärkeää on, että vietät esikon kanssa välillä aikaa ihan kaksistaan, menette vaikka hetkeksi yhdessä ulos tai luette kirjaa, piirtelette tms. Toisaalta silti esikon "lellimisessä" ei kannata mennä liiallisuuksiin, sisaruksien saaminen kuuluu normaaliin elämään ja niinku todettua, nopeasti se arki lähtee rullaamaan omalla painollaan

Jaksamista ja ihanaa kevään odotusta!

Ihana kommentti, kiitos <3 Ihan tuli kyyneleet silmiin.

Kyllä mekin paljon puhuimme ja valmistelimme esikoista henkisesti vauvan tuloon. Tuota kirjojen lukemista aiheesta en kyllä tajunnut, voi harmi! Ei se tietenkään vieläkään ole myöhäistä, voisinkin käydä kirjastossa esikoisen kanssa hakemassa jotain kirjojoja aiheesta.

Olemme myös tehneet kaksin kaikenlaista, ulkoiltu, käyty kaupassa ja minä olen pääsääntöisesti nukuttanut hänet iltaisin jolloin luetaan yleensä kaksikin kirjaa Ruuanlaitossa auttaa myös aina kun minä kokkailen. Ja aamulla on loikoiluhetki jolloin on minun kainalossa niin pitkään kuin haluaa.

 

En kokenut. Mutta meillä ikäero onkin pieni. Voisi sanoa että vauvoja oli kaksi, tarpeet kuitenkin suht samalla tasolla. Muutenkaan itselle ei ole voivottelu muutoinkaan tuttu elämän tapa. Jotenkin jos itsellä olis taapero ja vauva luulavasti kokisin tilanteen niin että lapsen on hyvä oppia ettei ole keskipiste elämässä. Kuitenkin "vain" yksi perheenjäsen hänkin. Erittäin tärkeä, mutta keskipiste.

Ja tätä ei saa lukea että hylkään toisen. Ei tietenkään. Huomiota on helppo jakaa. Varsinki juuri jos on sisäistänyt sen että se jakaminen ei ole kummallekaan lapselle huono asia, vaan päinvastoin.

Mä en itseasiassa oikein edes ymmärrä mistä tuollainen ajattelumalli kumpuaa? Selventäkää ihmeessä, oikeasti haluaisin ymmärtää. Mun äiti on tuollainen "voi reppanaa" -ihminen. On toki paikkansa empatialle. Mutta oikeasti, eihän sisarruksen syntymä ole negatiivinen asia? Paitsi silloin jos vanhemmat siitä tekevät asenteillaan jotenkin negatiivisen.

Omasta puolesta vastaan, etten tosiaan tiedä miksi sellainen ajatus kävi mielessä silloin raskausaikana. Olo oli aika kurja sekä kipeä (että voivottelin ihan, anteeksi ) ja siihen päälle se hormonimyllerys, kai se sieltä tuli? Ihmettelin sitä tunnetta itsekin, en siis kokenut siinä olevan mitään järkeä, mutta siltä se tuntui.
Sitten kun vauva syntyi niin aika nopeasti sumeneekin muistikuvat joten ei mitään hajua tunsinko joskus noin, olin niin poikki kun ihminen voi olla, että ehken edes "jaksanut" antaa ajatusta tuollaisille?? Nyt ajattelen päivittäin, kuinka ihanaa on, kun noilla on toisensa, se lähtee niistä kaikista ihanista hetkistä kun he riemuiten kiljahdellen tanssivat yhdessä, isoveli taluttaa pienempää opastaen miten lumipalloja pyöritellään, kuinka he suukottavat toisiaan illalla ja kuinka pienempi silittää isompaa tätä harmittaessa, unohtuu niiden kränätkin sekunnissa kun tulee niin onnellinen olo. Kolme vuotta näillä on ikäeroa ja ovat nyt 2v ja 5v.

Joillakin voi alkaa sisarusten suhde huonommin, toisilla se voi olla iloinen tapahtuma ja isompi ylpeänä kertoo kuinka hänestä tuli isosisko, toiselle taas se on itkun ja mustasukkaisuuden paikka. Lapsetkin reagoivat niin erilailla ja tämänkin takia vanhemmilla voi olla samasta asiasta niin erilainen fiilis. No, kertokoot se jolla tällaisia on ollut...?

 

Kyllä se on lapselle ihan tervettä tottua siihen, ettei ole huomion keskipiste koko ajan. Kunhan sitä huomiota saa sitten välillä kuitenkin

Älä turhaan pode syyllisyyttä. Lapselle on tärkeää oppia jakamaan, jopa oma äitinsä

Kyllä, näinhän se on. Ja lopulta, jos sisarusten välit ovat lämpimät, on kuin omaisi kahden ihmisen voimat pahaa maailmaa vastaan Tai näin ainakin itse aikoinaan koin oman sisareni suhteessa itseeni.

 

tunteesi ovat ymmärrettäviä, oikeutettuja ja täysin normaaleja.. se on vanhemmuus yhtä taiteilua tämän oman riittämättömyyden kanssa. olet tehnyt valtavasti sen eteen, ettei esikoinen tuntisi oloaan syrjään työnnetyksi. pian kuitenkin koittaa aika, kun vanhempi lapsista ei edes muista aikaa ennen vauvaa. muistuta itsellesi, että esikoinen ei mitenkään kärsi pikkusisaruksesta, vaan heille tulee olemaan paljon iloa toisistaan. mustasukkaisuus kuuluu sisarussuhteeseen, ja jonain päivänä tulet kuulemaan sitä, että miks toinen aina saa... en kuitenkaan usko, että yhdessäkään perheessä, jossa huomiota oikeasti ja vilpittömästi halutaan jakaa ja jaetaan tasapuolisesti, kukaan lapsista saisi traumoja.

 

En kokenut. Mutta meillä ikäero onkin pieni. Voisi sanoa että vauvoja oli kaksi, tarpeet kuitenkin suht samalla tasolla. Muutenkaan itselle ei ole voivottelu muutoinkaan tuttu elämän tapa. Jotenkin jos itsellä olis taapero ja vauva luulavasti kokisin tilanteen niin että lapsen on hyvä oppia ettei ole keskipiste elämässä. Kuitenkin "vain" yksi perheenjäsen hänkin. Erittäin tärkeä, mutta keskipiste.

Ja tätä ei saa lukea että hylkään toisen. Ei tietenkään. Huomiota on helppo jakaa. Varsinki juuri jos on sisäistänyt sen että se jakaminen ei ole kummallekaan lapselle huono asia, vaan päinvastoin.

Mä en itseasiassa oikein edes ymmärrä mistä tuollainen ajattelumalli kumpuaa? Selventäkää ihmeessä, oikeasti haluaisin ymmärtää. Mun äiti on tuollainen "voi reppanaa" -ihminen. On toki paikkansa empatialle. Mutta oikeasti, eihän sisarruksen syntymä ole negatiivinen asia? Paitsi silloin jos vanhemmat siitä tekevät asenteillaan jotenkin negatiivisen.

Kokemuksena sisaruksen syntymä on tunnetasolla verrattavissa siihen, että oma miehesi ilmoittaisi sinulle ottavasi toisen vaimon. Ja samaan hengenvetoon kertoisi, miten mukava ihminen tuo uusi vaimo on ja miten hienoa teillä tulee olemaan - paljon seuraa toisistanne, apua sulle kotitöissä jne.

Tunnetasolla nuo kaksi asiaa ovat verrattavissa. Miltä sinusta tuntuisi jos miehesi tänään ilmoittaisi, että teille muuttaa eräs tosikiva Leena, sulle avuksi ja kaveriksi?

 

Vauva on paljon rinnalla (täysimetän) ja silloin esikoinen joskus surullisena toteaa, että "ei mahdu syliin".

Kyllä se esikoinen jotenki siihen sun kainaloon varmaan mahtuu vaikkei ei ihan syliin asti

MAHTUU! Sanoinkin hänelle, että mahdut aina äidin syliin. Mutta se ulkopuolisuuden tunne siinä mitä varmasti kokee, sitä yritän empatoida ja se tuntuu aika ajoin tosi raastavalta.

 

ja ihan kauheeta olisi jättää vähän isompi ikäero noitten lasten väliin vai? kuka käskee heti tehdä toisen. ai niin, mutta sitten on kamalat ongelmat että tuleeko lapsista läheisiä kun on iso ikäero jne jne. valivalivali. aina löytyy jotain "ongelmaa".

Meillä kaksi vanhinta oli 8- ja 6-v. kun kolmas syntyi. Kuusivuotias totesi muutamaankin otteeseen, että oli kivempaa kun vauva oli mahassa ja kunpa se ei olis syntynyt. Että kyllä se isommallekin sisarukselle saattaa olla kova paikka.