"Kukkis"
Tuntuu kuin olisin "pettänyt" esikoiseni. Hän on maailman suloisin pieni ja elämämme oli jo niin tasaista ja helppoa hänen kanssaan. Välit esikoiseen ovat läheiset ja mutkattomat, sekä minulla että lapsen isällä.
Sitten syntyi vauva. Osasin ehkä jollain tasolla odottaa näitä tunteita, mutta en ihan tällä intensiteetillä. Koen huonoa omaatuntoa vauvalle lepertelystä ja sylittelystä, tuntuu pahalta jos esikoinen on näkemässä. Toisaalta tunnen syyllisyyttä jos en niin tee, teinhän samalla tavalla esikoisellekin hänen ollessaan vauva ja vieläkin tietysti. Vauva on paljon rinnalla (täysimetän) ja silloin esikoinen joskus surullisena toteaa, että "ei mahdu syliin". Sydäntä raastaa!!
On vaan niin riittämätön olo... Esikoisen tarpeisiin ja orastavaan uhmaan pitäisi vastata oikein, vauvan kanssa pitäisi rakentaa vuorovaikutussuhdetta ja siinä sivussa kaikki muu mitä talouden pyörittämiseen kuuluu. Ja kyllä, mieheni on täysipainoisesti kaikessa mukana, kun pääsee töistä ja tietysti viikonloppuisin. Silti tuntuu, että ÄITI on se, jota nyt tarvitaan joka puolella.
Onko kellään muilla ollut tällaisia tunteita...?
Sitten syntyi vauva. Osasin ehkä jollain tasolla odottaa näitä tunteita, mutta en ihan tällä intensiteetillä. Koen huonoa omaatuntoa vauvalle lepertelystä ja sylittelystä, tuntuu pahalta jos esikoinen on näkemässä. Toisaalta tunnen syyllisyyttä jos en niin tee, teinhän samalla tavalla esikoisellekin hänen ollessaan vauva ja vieläkin tietysti. Vauva on paljon rinnalla (täysimetän) ja silloin esikoinen joskus surullisena toteaa, että "ei mahdu syliin". Sydäntä raastaa!!
On vaan niin riittämätön olo... Esikoisen tarpeisiin ja orastavaan uhmaan pitäisi vastata oikein, vauvan kanssa pitäisi rakentaa vuorovaikutussuhdetta ja siinä sivussa kaikki muu mitä talouden pyörittämiseen kuuluu. Ja kyllä, mieheni on täysipainoisesti kaikessa mukana, kun pääsee töistä ja tietysti viikonloppuisin. Silti tuntuu, että ÄITI on se, jota nyt tarvitaan joka puolella.
Onko kellään muilla ollut tällaisia tunteita...?