Spence - :hug:
Pjaiskomainen tilanne, voi räkä. Mutta jos meno menee aivan sietämättömäksi, niin kyllähän tuossakin vain pätee ne ilmottamiset ja virkavallalle soittamiset.
Sillon kun meijen esikoinen oli vielä pikkiriikkinen vauveli ja me asuttiin rivitalossa, niin meijen naapurikämppä oli yksi kunnan päihdeongelmaisten ns. tukiasunto. Väki vaihtui ja seinäntakuinen elo oli toisinaan hiuksia nostattavaa eli kun mies oli menossa niin mähän sain sitten pelätä ja paljon.
Tuli pari kertaa vauva sylissä karattua anoppilaan takapihan kautta, kun tuntui siltä, että nyt tullaan seinien läpi ja lujaa.
Poliiseja tuli ja meni, valituksia sinkoili muiltakin kuin meiltä.
Ja vihdoin tuli se viimeinen kerta. Se, jolloin naapuriin mentiin karmeassa rähinäviinassa ensteks takapihan puolelta ikkunanat helisten ja pation ovie säpälöiden rikki ja kun meijen ovea pimpotettiin ja potkittiin ja sen takana heilui niin turvoksissa olevaa äijää... Sattui olemaan kerrankin partio likellä ja pelkoonsa niin kyllästynyt akantekele, että poliisi kun tyhjensi kämpän, mä otin - jälleen - lapsen syliin ja auton kyytiin. Ajoin ensin suoraan isännöitsijätoimistoon ja annatin tulla isännöitsijälle kunnon vuodatuksen, sitten menin pikkuisen kanssa evakkoon anopintekeleelle.
Kotiin päästiin muutaman päivän jälkeen - piti hiukan rauhoittua - huomaamaan, että naapurissa oli menossa kämpän tyhjennys sekä jokaisen asukkaan postilaatikossa oli ilmoitus, että ko. asunto ei ole enää kunnan käytössä vaan parhaillaan myynnissä.
Kummasti rauhoittui elo ja me saatiin aivan mahtava mummeli naapuriksi :heart:....vieläkin häntä muistellessa saa niin lämpimät mielikuvat aikaiseksi ja syvän hymyn kasvoille, kovasti kovasti lämpimiä ajatuksia sinne jonnekkin pumpulisten pilvien toiselle puolelle :heart:
Pjaiskomainen tilanne, voi räkä. Mutta jos meno menee aivan sietämättömäksi, niin kyllähän tuossakin vain pätee ne ilmottamiset ja virkavallalle soittamiset.
Sillon kun meijen esikoinen oli vielä pikkiriikkinen vauveli ja me asuttiin rivitalossa, niin meijen naapurikämppä oli yksi kunnan päihdeongelmaisten ns. tukiasunto. Väki vaihtui ja seinäntakuinen elo oli toisinaan hiuksia nostattavaa eli kun mies oli menossa niin mähän sain sitten pelätä ja paljon.
Tuli pari kertaa vauva sylissä karattua anoppilaan takapihan kautta, kun tuntui siltä, että nyt tullaan seinien läpi ja lujaa.
Poliiseja tuli ja meni, valituksia sinkoili muiltakin kuin meiltä.
Ja vihdoin tuli se viimeinen kerta. Se, jolloin naapuriin mentiin karmeassa rähinäviinassa ensteks takapihan puolelta ikkunanat helisten ja pation ovie säpälöiden rikki ja kun meijen ovea pimpotettiin ja potkittiin ja sen takana heilui niin turvoksissa olevaa äijää... Sattui olemaan kerrankin partio likellä ja pelkoonsa niin kyllästynyt akantekele, että poliisi kun tyhjensi kämpän, mä otin - jälleen - lapsen syliin ja auton kyytiin. Ajoin ensin suoraan isännöitsijätoimistoon ja annatin tulla isännöitsijälle kunnon vuodatuksen, sitten menin pikkuisen kanssa evakkoon anopintekeleelle.
Kotiin päästiin muutaman päivän jälkeen - piti hiukan rauhoittua - huomaamaan, että naapurissa oli menossa kämpän tyhjennys sekä jokaisen asukkaan postilaatikossa oli ilmoitus, että ko. asunto ei ole enää kunnan käytössä vaan parhaillaan myynnissä.
Kummasti rauhoittui elo ja me saatiin aivan mahtava mummeli naapuriksi :heart:....vieläkin häntä muistellessa saa niin lämpimät mielikuvat aikaiseksi ja syvän hymyn kasvoille, kovasti kovasti lämpimiä ajatuksia sinne jonnekkin pumpulisten pilvien toiselle puolelle :heart:
