Miten keskustella omien vanhempiensa kanssa kokemastaan ruumiillisesta kurituksesta?

Mikset voi muuten vaan kysyä vanhemmiltasi joskus, mitä mieltä nämä ovat tätä nykyä siitä, miten sinua kasvattivat tai tarkemmin niistä piiskan antamisista? Vaikea kuvitella, että tämä olisi heille kovin maata kaatava asia, joka hallitsisi ajattelua, puhumattakaan että se vaikuttaisi tämän hetkiseen suhteeseenne.

 

Minä olen kysynyt. Vastauksena vain se oli silloin tapana. Kun myöhemmin olimme jo välirikon partaalla äitini sanoi että vihaa vain häntä niin paljon kuin haluat. Tähän liittyy paljon muutakin jo aikuisiällä jatkunutta narsistista vääryyttä josta ei nyt sen enempää. En voi antaa ikinä anteeksi koska sitä ei ole minulta täysin sydämin pyydetty ao. taholta. Enkä usko että ikinä pystyisin antamaan anteeksi vaikka sitä nyt pyydettäisiinkin. Kun minulla on omien lasteni kautta vertailupintaa turvallisesta vanhemmuus-lapsi suhteesta en voi muuta kuin tuntea vihaa ja katkeruutta vanhempiani kohtaan.

 

En kannata ruumiillista kuritusta, mutta en kuitenkaan näe tätä tapausta niin kovin dramaattisenakaan. Kertomasi mukaan sinulla on ollut hyvä lapsuus ja välittävät vanhemmat. Kasvatukseen kuuluu sekä rakkaus että rajat ja rajojen rikkomisesta rangaistus. Sinua ei ole kohdeltu mielivaltaisesti, vaan johdonmukaisesti. Pyrit ehkä tarkoituksella ylidramatisoimaan nyt jälkeenpäin sen kuritustilanteen ja kuvaamaan sen jonain järjestelmällisenä kidutuksena, mutta tuskin sinua on pyritty mitenkään tarkoituksella nöyryyttämään. Se nyt vaan sattui olemaan vanhempiesi syystä tai toisesta valitsema rangaistustapa. Kerroit, että tilanne päättyi aina äidin rakkaudenosoitukseen ja se on mielestäni tässä tärkeä seikka. Rangaistus annettiin, koska sinusta välitettiin, eikä siksi, että sinulle haluttaisiin pahaa.

En siis kovasti syyllistäisi vanhempiasi. Mikään perhe ei ole täydellinen. Teillä epäkohta oli nykypäivään sopimaton kuritus, toisessa perheessä alkoholismi, eroperheen riidat tai vastaavaa. Sinulla kuitenkin taisi kokonaisuutena olla asiat ihan hyvin.

 

Onhan toi ihan sairasta ja ällöttävää. Vielä oikein kiittää, huhhuh.

Jos alottaisit keskustelun äitisi kanssa jotenkin, että "Sähän olit joskus vähän väkivaltainenkin, kun oltiin lapsia..." ja katsot, miten hän reagoi ja miten keskustelua kannattaa jatkaa?

Olen sitä mieltä, että vastuu on kannettava. Aivan sama, vaikka miten olisi ollut "ajan henki", niin toi on sairasta eikä todellakaan mikään inhimillinen tai rakastava teko vanhemmalta.
Äkkipikaistuksissa lyömiset tmv. vielä "ymmärrän", mutta tuollainen systemaattinen fyysinen ja henkinen alistaminen.........EI.

 

Saisi olla nykyisinkin samanlainen kasvatus, että annettaisiin tukkapöllyä ja selkäsaunoja silloin, kun on tehty jotain todella pahaa. Surullista nähdä kuinka nykyajan lasten annetaan tehdä ihan mitä vain, ja mitään seurauksia ei ole. Pahat lapset nauravat keskusteluille, ja tulokset ovat nähtävissä. Omiani en ole joutunut rankaisemaan ruumiillisesti kuin pari kertaa, koska sitten uskoivat puhetta ja kunnon kansalaisia niistä on tullut. Eli kiittäisit vanhempiasi kunnon kasvatuksesta ja ottaisit oppia omiesi kanssa.

 

Onhan toi ihan sairasta ja ällöttävää. Vielä oikein kiittää, huhhuh.

Jos alottaisit keskustelun äitisi kanssa jotenkin, että "Sähän olit joskus vähän väkivaltainenkin, kun oltiin lapsia..." ja katsot, miten hän reagoi ja miten keskustelua kannattaa jatkaa?

Olen aika varma, että kyseinen äiti ei ymmärtäisi, mistä on kyse, koska hän tuskin pitää omasta mielestään hyvässä kasvatustarkoituksessa rakastamalleen lapselle annettua vyöllä läpsäisyä väkivaltana. En mitenkään puolustele tätä toimintaa, mutta olen tämän kuvauksen perusteella aika varma, että tämä ei liity väkivaltaisuuteen mitenkään, vaikka se meistä siltä näyttääkin.

 

Olen sitä mieltä, että vastuu on kannettava. Aivan sama, vaikka miten olisi ollut "ajan henki", niin toi on sairasta eikä todellakaan mikään inhimillinen tai rakastava teko vanhemmalta.
Äkkipikaistuksissa lyömiset tmv. vielä "ymmärrän", mutta tuollainen systemaattinen fyysinen ja henkinen alistaminen.........EI.

Näkisin niin, että tuo mielipiteesi johtuu siitä, että olet tottunut näkemään kaiken kivun tuottamisen vihan osoituksena. Valtaosa ihmisistä ei ajattele tuolla tavalla, vaan sen sijaan kokee kivun vain yhtenä eri negatiivisista tunteista, joita esim. voi käyttää rankaisemiseen. Heille ei ole suuren suurta eroa, käyttääkö lapsen rankaisemiseen vaikkapa kivun vai tylsistymisen aiheuttamista.

Hakkaaminen eli äkkipikaistuksissa tehty suuttumisen osoitus on aika täysin eri asia kuin harkittu ruumiillinen kuritus. Ja minusta nimenomaan se ensiksimainittu on sitä, mikä herkästi aiheuttaa traumoja (lapselle tulee tunne hallitsemattomasta väkivallasta ja pelko loukkaantumisesta), ei niinkään jälkimmäinen kohtuudessa pysyessään.

 

Mä sain lapsena paljon tukkapöllyä, luunappeja ja korvasta kiskottiin nurkkaan yms. Uskon kyllä, että olisi ollut paljon nöyryyttävämpää kiskoa housut alas ja saada selkäänsä. Sillä joskus vain uhkailtiin. Tai siis isäni teki nämä jutut, äiti ei.
Olinkin aika ihmeissäni, kun isäni otti kerran puheeksi sen, että mieheni taitaa olla vähän liian ankara lapsillemme. Korotti roimasti ääntään, kun lapset eivät sanomisesta uskoneet. Huomautin isälleni, että olit itse kyllä paljon ankarampi minua kohtaan. Hiljaiseksi meni mies. Sitten sanoi, että on hän sitä miettinyt ja katuu.

 

Ehdottomasti kannattaa sanoa siitä. Lapsena ei osaa vaatia mtn tai pukea sanoiksi asioita, mutta nyt siihen pystyt. Todella nöyryyttävä ja tuomittava teko äidiltäsi.

 

Minun mielestä tuolaiset on hyvä käsitellä, mutta en näe hyötyä siitä että sitä tekee vanhempien kanssa. T. Terapiassa kävijä

 

Minun mielestä tuolaiset on hyvä käsitellä, mutta en näe hyötyä siitä että sitä tekee vanhempien kanssa. T. Terapiassa kävijä

 

Itse sain 70-luvulla isän kädestä. En uskaltanut tehdä kiellettyä enkä kiukutella. Olin 4-vuotias ja muistan olleeni iloinen ja riemuissani jostain jutusta. Isä veti mut keittiöön ja laski housut alas ja löi. Hämmennyin tapauksesta ja muistan sulkeutuneeni omaan maailmaani. Minua ei enää naurattanut. Sain myös kerran rangaistuksen kun toinen nuoremmista veljistäni (2.v) tiputti vahingossa olohuoneen ikkunalaudalta kukkaruukun lattialle. Isä tuli keittiöstä ja vei mut rangaistavaksi. Äiti oli iltatöissä eikä ollut kotona puolustamassa minua. Tosin isä kohteli äitiäkin huonosti joka näytti alistuvan tilanteessa.
Lapsuuden kuviot toistuvat nyt liiallisena murehtimisena toisten asioista. Saatan murehtia aikuisia lapsiani että miten he pärjäävät. Vaikka todellisuudessa se on vain oman epävarmuuden heijastumaa. Yritän nyt kasvaa pois noista epäterveistä kuvioista jotka syö energiaa. Läheinen ymmärtävä ihminen on ollut minulle tukena näitten kipeitten muistojen käsittelyssä, onhan hänellä vastaavia kokemuksia.

 

Näistä viesteistä näkee sen syyn miksi ruumiillinen kuritus on kielletty nykyään. Ei suurin osa vanhemmista näemmä osannut määritellä milloin se piiska olisi ollut aiheellista ja milloin ei.. Tunnen monia, jotka ovat katkeria ihan aiheestakin ja sitten kaltaisiani, jotka ovat saaneet "risua" aivan syystä. Esim.veli menetti kaksi varvasta minun vuoksi En toiste leikkinyt kirveellä.... kun remmistä sain, housut päällä.
Meillä ei kovin herkästi tullut tukkapöllyä, enempi huutoa vain. Mutta jos todella meni ja teki sellaista, mistä oli kymmenet ja kymmenet kerrat varoiteltu ja kerrottu niin mikäs siinä. Otin opikseni. Eikä jäänyt traumoja. Vissiin vanhempani osasivat kurittaa. Harva osasi. En ole ikinä varastanutkaan, sillä selkäsauna siitäkin oli uhkana. Ok mielestäni.
Koskaa en tuntenut oloani nöyryytetyksi. Ei laskettu housuja jalkaan ikinä tms. Koivuniemen herra oli oven pielessä. Ei, en ole kurittanut omia lapsiani muuten.. jos se olisi sallittua niin jokusen kerran olisi vitsa viuhahtanut toki mutta kun ei.

Puhu ap vanhempiesi kanssa, tuskimpa pahuuttaan ovat kurittaneet mutta aikoinaan se oli ajan tyyli. Käsittääkseni et ole ollut muutoin kaltoinkohdeltu, liian pienissä risaisissa vaatteissa ja nälässä ollut lapsi?

 

Luin ketjun läpi ja mieleeni tuli eräs asia, josta syystä aapeen olisi ihan hyvä keskustella vanhempiensa kanssa. Nimittäin aapeen oma lapsi/lapset. Keskustelu olisi hyvä aloittaa esim. niin, että "Kun tuomme lapset teille hoitoon, niin meidän pitäisi vähän jutella tavoista, joilla heitä tulisi kasvattaa. Olen nyt lasten syntymän jälkeen pohtinut paljon omaa lapsuuttani ja sitä, kuinka ajat ovat muuttuneet. Olen jopa huomannut että ne rangaistukset, joita teiltä sain, ovat alkaneet nyt vaivaamaan minua. Ymmärrän, että "selkäsaunat" olivat ajan henki ja yleinen tapa, mutta nyt tuntuu pahalta, kun ajattelen samaa rangaistusta omille lapsilleni"

Eli ap, yritä lähestyä vanhempiasi omien lastesi kautta. Kyllä mielestäni sun pitää puhua heidän kanssaan. He kuulostavat kuitenkin järkeviltä ja tasapainoisilta ihmisiltä. Kyllä he varmasti hyvää sinulle halusivat, kun olit pieni, miksi se nyt olisi mihinkään muuttunut?

 

[QUOTE="Huoh";30574194]

Puhu ap vanhempiesi kanssa, tuskimpa pahuuttaan ovat kurittaneet mutta aikoinaan se oli ajan tyyli. Käsittääkseni et ole ollut muutoin kaltoinkohdeltu, liian pienissä risaisissa vaatteissa ja nälässä ollut lapsi? [/QUOTE]


No en ollut kaltoin kohdeltu tai nälässä tai risoissa vaatteissa. Enkä pelännyt vanhempiani eivätkä he olleet väkivaltaisia. Enkä lapsuuteni tai nuoruuteni aikana edes ajatellut, että vanhempani olisivat tehneet mitään väärää. Kai minä ajattelin, että olin teoillani ansainnut ne rangaistukset, annettiinhan ne aina jostain selvästä syystä. Ja tämä oli kuitenkin sen verran säännöllistä, että ei se perheen arkirutiineja mitenkään rikkonut. Vähän liioitellen sanottuna, ei minun käyttäminen siellä makuuhuoneessa varmaan ollut äidilleni sen erikoisempi asia kuin roskapussin vieminen. Ymmärsin kyllä jossain vaiheessa, että ruumiillinen kurittaminen ei ole oikein, mutta ajattelin, että se tarkoittaa jotain "oikeaa" väkivaltaa eikä tätä, mitä minulle tehtiin. Vasta hiljattain asia on ruvennut minua vaivaamaan.

Minusta on tullut ihan kunnollinen ihminen. Ammatti, työ, perhe jne. Enkä koe olevani traumatisoitunut. Mitä jos vanhempani puolustelevat toimintaansa sillä, että hehän onnistuivat hyvin kasvatuksessaan. Miten minä siihen sanoisin vastaan?

 

Jos vanhemmat ovat onnistuneet kasvatuksessa, miksi sitä pitäisi erityisesti kritisoida. Voit toki ihan hyvin todeta että tuossa kurittamisessa he eivät sinun mielestäsi onnistuneet ja/tai samaan lopputulokseen olisi päässyt ilman ruumiillista väkivaltaa (kurittamista), joka sitä paitsi oli silloinkin jo kielletty.

 

Eikö ole muita, jotka ovat laittaneet välit poikki? En ole missään tekemisissä isäni kanssa, joka piiskasi. Hän ei ole esim. koskaan nähnyt ainoata lapsenlastaan. Eikä näe.

 

Eikö ole muita, jotka ovat laittaneet välit poikki? En ole missään tekemisissä isäni kanssa, joka piiskasi. Hän ei ole esim. koskaan nähnyt ainoata lapsenlastaan. Eikä näe.

Oliko lapsuudessasi muita ongelmia, vai tuo kurittaminen ainoastaan?

 

Isä oli/on alkoholisti. Pakettiin kuului myös muuta fyysistä väkivaltaa ja henkistäkin. En ole 13 vuoteen ollut tekemisissä. Kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi, tietäkää se

 

Isä oli/on alkoholisti. Pakettiin kuului myös muuta fyysistä väkivaltaa ja henkistäkin. En ole 13 vuoteen ollut tekemisissä. Kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi, tietäkää se

Ymmärrän täysin ratkaisusi. Minunkin olisi helpompi olla vihainen vanhemmilleni, jos minulla olisi ollut muutenkin huono lapsuus. Mutta koen, että minulla oli ihan hyvä lapsuus. Vain tämä yksi epäkohta.

 

Mainitsit, että ruumiillinen kuritus jatkui noin 13-vuotiaaksi. Jos vanhempasi olisivat tosiaan olleet oikeasti väkivaltaisia, olisi oikutteleva murrosikäinen taatusti saanut siitä osansa. Ehkä vanhempiesi kasvatuslogiikan mukaan olit tuohon ikään asti vielä lapsi, joka tarvitsi nopean konkreettisen rangaistuksen. Ja sitten sen jälkeen olit riittävän kypsä ymmärtämään muunlaisia rangaistuksia.

 

Mainitsit, että ruumiillinen kuritus jatkui noin 13-vuotiaaksi. Jos vanhempasi olisivat tosiaan olleet oikeasti väkivaltaisia, olisi oikutteleva murrosikäinen taatusti saanut siitä osansa. Ehkä vanhempiesi kasvatuslogiikan mukaan olit tuohon ikään asti vielä lapsi, joka tarvitsi nopean konkreettisen rangaistuksen. Ja sitten sen jälkeen olit riittävän kypsä ymmärtämään muunlaisia rangaistuksia.

No sitä minä jo aiemmin täällä pohdinkin, että oleellista tässä käytännössä taisi olla se, että rangaistus tuli välittömästi teon jälkeen. Mutta kyllä minun mielestäni jo paljon nuorempikin lapsi olisi riittävän kypsä, että ymmärtää syyn ja seurauksen, vaikka rangaistus tulisi myöhemmin esim. arestina.

Mutta mutta. Minä taidan vielä jonkin aikaa harkita sitä vanhempien kanssa keskustelemista. Keskustelun aloittaminen kyllä kuulostaa helpolta, mutta käytännössä on tosi vaikeaa. Enkä haluaisi haastaa riitaa, kun siitä on kuitenkin niin pitkä aika jo. Kiitos kommenteista. Saa tietysti laittaa lisääkin, jos tulee jotain mieleen.

 

Mainitsit, että ruumiillinen kuritus jatkui noin 13-vuotiaaksi. Jos vanhempasi olisivat tosiaan olleet oikeasti väkivaltaisia, olisi oikutteleva murrosikäinen taatusti saanut siitä osansa. Ehkä vanhempiesi kasvatuslogiikan mukaan olit tuohon ikään asti vielä lapsi, joka tarvitsi nopean konkreettisen rangaistuksen. Ja sitten sen jälkeen olit riittävän kypsä ymmärtämään muunlaisia rangaistuksia.

No kyllä ap mun tulkinnan mukaan oli tuohon ikään mennessä jo henkisesti nujerrettu. Tuskin oli varaa ja halua kapinoida murrosiässä.Mustal Laura sun suhtautuminen vanhempiesi väkivaltaan on kieltävää ja osoitat heitä kohtaan liikaa lapsenomaista lojaaliutta. Sulta on otettu oma tahto pois. Myös sun onnellinen lapsuus on vaarannettu ja varastettu.

 

On se vaan kumma juttu, kun näitä traumoja saaneita on alkanut ilmaantua massoittain vasta nyt, kun ruumiillinen kuritus on Suomessa kielletty ja siitä on tullut poliittisesti epäkorrektia. Ennen vanhaan lapsena ruumiillisesti kuritetut eivät olleet (harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) ollenkaan tällä lailla "traumaantuneita", vaan pikemminkin sitä mieltä, että kyseessä oli toimiva juttu, jota myös jatkoivat omilla lapsillaan.

 

Oma vanhemmuus helposti herättää pohtimaan tällaisia asioita. Minulla ei ole juuri ruumiillisesta kurituksesta lapsuudesta kokemuksia, vanhempani ovat tehneet muunlaisia virheitä ja vääryyksiä. Äitini ja isäni ovat hyvin erityyppisiä ihmisiä, nykyään eronneetkin onneksi, mutta molempien kanssa olen eri tavoilla joistain lapsuuteni ongelmista ja tapahtumista keskustellut, hyvin erilaisin tuloksin.

Isäni reaktio ottaessani esiin lapsuuteni perheväkivallan, joka siis kohdistui äitiini mutta itsekin jouduin sitä joskus todistamaan, oli vihainen. Hän ei mielestään ollut tehnyt mitään väärää, vaan äitini ansaitsi kohtelun. Tavallaan tämäkin keskustelu oli hyödyllinen, vaikkakin sillä hetkellä rankka. Vahvisti käsitystäni siitä, että isä on luonteeltaan narsistinen. Välini isääni ovat nykyään etäisen asialliset ja ihan hyvä niin.

Äitini taas on sinänsä mukava ihminen, eikä tehnyt mitään systemaattisia vääryyksiä lapsuudessani. Mutta sen sijaan jotain melko isojakin arviointivirheitä, pitäessään minua lapsena isompana ja itsenäisempänä kuin voi kohtuudella odottaa. Näitä tilanteita olen nostanut esille, kun on tullut sopiva tilaisuus ja asiat mieleeni. Useimmiten siten, että äitini, joka nykyään työskentelee lasten parissa, kauhistelee jotain asioita joihin on itsekin syyllistynyt. Näissä on paljastunut, että äitini on tosiaan unohtanut monia asioita, varmasti itsesuojelureaktiona. Ei ole kuitenkaan suhtautunut minuun mitenkään halventavasti tai valehtelijaksi syytellen, kun olen lapsuudenmuistoistani kertonut. Kyllä hän tapaukset onkin sitten muistanut, kun olen riittävän yksityiskohtaisesti niistä kertonut. No, niistä ei sinänsä ole minulle mitään suuria traumoja aiheutunutkaan eikä keskusteluista ole ollut suhteellemme haittaa, jos ei niin hyötyäkään.

Yksi monen mielestä pieni asia alkoi painaa minua odottaessani lastani. Eli se oli sellainen, miksi äitini ei ollut imettänyt minua. Miehen äiti selosti niihin aikoihin useasti pitkälti ja oma-aloitteisesi sitä, miten oli yrittänyt imettää mutta se oli erinäisistä syistä epäonnistunut. Äitini taas ei ole puhunut aiheesta koskaan mitään, joka herätti minussa ajatuksia, eikä hän edes yrittänyt, oliko syyt imettämättömyydelle pinnalliset, enkö minä vaan ollut niin tärkeä hänelle jne. Hän kuitenkin väisti varovaisen kysymykseni asian taustasta, joten sen parempaa selkoa en siihen saanut ja jos hänellä oli hyvät syyt imettämättömyydelle, ne olisi ollut kyllä hyvä kuulla. Tämä asia oli minulla onneksi pinnalla vain raskaus- ja imetysaikana, sen jälkeen en sitä ole enää miettinyt.

Mutta monenlaista reaktiota on siis ollut näihin vaikeisiin asioihin, niin syyttävää, väistävää kuin puolustelevaakin. Anteeksipyyntöä en ole itse kokenut, toisaalta äidiltä en sellaista odottanutkaan, asiat ei olleet niin pahoja. Sinun pitää olla varautunut kaikenlaisiin reaktioihin, jos nostat asian esille. Virheiden myöntäminen on useimmille ihmisille todella vaikeaa, puolustusmekanismit ovat vahvat.