Miten keskustella omien vanhempiensa kanssa kokemastaan ruumiillisesta kurituksesta?

Olen ihan hyvissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta omien lapsien myötä olen ruvennut miettimään omaa lapsuuttani ja haluaisin jotenkin käydä tätä läpi, mutta onko siitä mitään hyötyä vai voiko mennä välit poikki kokonaan, koska en sitä kuitenkaan halua? Mulla oli ihan hyvä lapsuus ja vanhemmat rakastivat ja varmaan omasta mielestään toimivat oikein, mutta en sitä siltikään haluaisi hyväksyä. Ei se mitään varsinaista väkivaltaa ollut, mutta sellainen kai vanhemmille helppo tapa nopeasti rangaista ja loppuunkäsitellä joku tekemäni paha teko. Se meni yleensä aina saman kaavan mukaan. Äiti otti kädestä kiinni, talutti minut vanhempien makuuhuoneeseen, housut alas ja pari kertaa vyöllä pepulle, ja sitten housut ylös ja minun piti vielä kiittää, sitten äiti halasi minua ja sitten palattiin takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olin ihan kiltti lapsi ja rangaistukset tuli yleensä aika pienistä asioista, kiukuttelusta, myöhästymisestä tms. Fyysisesti tuo ei niinkään sattunut, mutta kyllä se nöyryyttävältä tuntui. Kotoa pois muutettuani asiasta ei ole koskaan puhuttu.

 

Joo no tuo oli ihan normaalia varmaan 90-luvulle saakka. Ehkä sun pitää vain puhuu asiasta ihan semmoisenaan oikeilla termeillä. Muuten asia saattaa jäädä vaivaamaan sua pitkäksi aikaa.

t. 70-luvun lapsi, joka saanut luunappeja, tukkapöllyä, hyppynarulla tai remmillä piiskaa, koivunnimen herraa yms.

 

varmaan aika yleistä ennen ollut tuollainen? miksi haluat puhua asiasta?miksi et vaan unohda ja anna olla?

 

varmaan aika yleistä ennen ollut tuollainen? miksi haluat puhua asiasta?miksi et vaan unohda ja anna olla?

No jotenkin kun se on asia, jota en ikimaailmassa tekisi nyt omille lapsilleni, niin tuntuu nyt tosi epäreilulta, että minulle on tehty niin. Tätä tapahtui kuitenkin vielä 2000-luvun puolella, jolloin kai tuo oli jo laillakin kiellettyä. Haluaisin kysyä, että miksi fiksujen aikuisten ihmisten piti kohdella kilttiä lasta sillä tavalla?

 

"Muistan vieläkin kun sain vyöstä pepulle"

 

Turha alkaa jauhamaan vanhoja juttuja. Se oli silloin ajan tapa ja yleisesti hyväksytty. Turha siis tässä vaiheessa alkaa syyllistämään vanhempiasi sellaisesta.

 

Tuo on ihan älytöntä, että lapsen pitää kiittää saamastaan selkäsaunasta! Voiko lasta enempää alistaa kuin että häntä ensin hakataan vyöllä ja sitten pitää vielä nöyrästi kiittää siitä. Sairasta. Ja siis olen kyllä kuullut täsä käytännöstä muualtakin, eli Laura et ole ainoa uhri, mutta ei tuossa mitään järkeä ole.

 

[QUOTE="laura";30569977]No jotenkin kun se on asia, jota en ikimaailmassa tekisi nyt omille lapsilleni, niin tuntuu nyt tosi epäreilulta, että minulle on tehty niin. Tätä tapahtui kuitenkin vielä 2000-luvun puolella, jolloin kai tuo oli jo laillakin kiellettyä. Haluaisin kysyä, että miksi fiksujen aikuisten ihmisten piti kohdella kilttiä lasta sillä tavalla?[/QUOTE]

Muakin on lapsena kuritettu fyysisesti enkä omalleni tee ikinä sillälailla. Sillon oli aikalailla sellanen kasvatustyyli että uskottava oli selityksittä tai selkään tuli. Se tapa minkä vanhemmat on oppineet omiltaan jne. Eihän se tuntunu reilulta eikä muhun tepsiny,silti olen jotenki ajatellu että se meni ja oli, parhaansa ne teki.

 

Kyllä minusta voi hyvin sanoa, että on jäänyt mieleen kurjana asiana lapsuudesta. Voihan olla, että siitä tulee hyväkin keskustelu.

 

Voitko vielä sanoa rakastavasi heitä? Itku tuli kun tuon luin.

Itse olen vähemmästäkin nöyryytyksestä laittanut välit poikki paskoihin vanhempiin. Tietävät syyt.

 

Joo no tuo oli ihan normaalia varmaan 90-luvulle saakka. Ehkä sun pitää vain puhuu asiasta ihan semmoisenaan oikeilla termeillä. Muuten asia saattaa jäädä vaivaamaan sua pitkäksi aikaa.

t. 70-luvun lapsi, joka saanut luunappeja, tukkapöllyä, hyppynarulla tai remmillä piiskaa, koivunnimen herraa yms.

 

Kyllä minusta voi hyvin sanoa, että on jäänyt mieleen kurjana asiana lapsuudesta. Voihan olla, että siitä tulee hyväkin keskustelu.

Mä joskus yritin äidin kanssa keskustella vastaavasta jutusta, mutta hänen mielestä sellaista ei ole tapahtunut; mä muistan väärin.. Kuinkahan paljon varsinkin 60-70-luvulla lapsina olleista ovat joutuneet piiskan/vyön alle tai muun vastaavan? Ja kuinkas paljon sen ajan lapsista on niitä tän päivän aikuisia, jotka tarvitsee jtn mielialalääkitystä tai psykiatrisia palveluita?

 

Voitko vielä sanoa rakastavasi heitä? Itku tuli kun tuon luin.

Itse olen vähemmästäkin nöyryytyksestä laittanut välit poikki paskoihin vanhempiin. Tietävät syyt.

No mielestäni minulla oli kokonaisuutena hyvä lapsuus, enkä halua yhden epäkohdan takia katkaista välejä. Ja kuitenkin luulen, että heillä oli omasta mielestään hyvä tarkoitus, vaikka en itse sitä ymmärräkään (ja siitä juuri haluaisi kysyäkin). Ja tämä varmaan kuulostaa hullulta, mutta joskus se hetki rangaistuksen jälkeen, kun itkua tuhertavana halasin äitiä, tuntui, että äiti oikein tosissaan halasi ja rutisti ja yritti näyttää rakastavansa ja hyvittää sitä, mitä juuri oli tehnyt.

 

Tuo on ihan älytöntä, että lapsen pitää kiittää saamastaan selkäsaunasta! Voiko lasta enempää alistaa kuin että häntä ensin hakataan vyöllä ja sitten pitää vielä nöyrästi kiittää siitä. Sairasta. Ja siis olen kyllä kuullut täsä käytännöstä muualtakin, eli Laura et ole ainoa uhri, mutta ei tuossa mitään järkeä ole.

No kyllä se kiittely oli pienin nöyryytys tuossa, eikä se vyön iskukaan tehnyt kovasti kipeää, mutta kaikkein pahin oli aina se hetki, kun piti laskea housut ja käydä siihen vanhempien sänkyä vasten odottamaan sitä ensimmäistä iskua. Siinä lapsi on varmasti avuttomimmillaan. Luulen, että vanhemmat eivät oikeasti tajunneet, miten pahalta se tuntuu.

 

[QUOTE="laura";30570124]No kyllä se kiittely oli pienin nöyryytys tuossa, eikä se vyön iskukaan tehnyt kovasti kipeää, mutta kaikkein pahin oli aina se hetki, kun piti laskea housut ja käydä siihen vanhempien sänkyä vasten odottamaan sitä ensimmäistä iskua. Siinä lapsi on varmasti avuttomimmillaan. Luulen, että vanhemmat eivät oikeasti tajunneet, miten pahalta se tuntuu.[/QUOTE]

Minäkin olen kokenut saman. Olin 12v kun viimeisen kerran äitini nöyryytti minua. Ja nöyryytystä tuli jos myöhästyi ruoka-ajasta 2 minuuttia. Tai jos kuiskasi sisarelle jotain. Ainakaan en koskaan pystyisi olemaan yhtä kelvoton vanhempi kuin omani olivat!

 

Minäkin olen kokenut saman. Olin 12v kun viimeisen kerran äitini nöyryytti minua. Ja nöyryytystä tuli jos myöhästyi ruoka-ajasta 2 minuuttia. Tai jos kuiskasi sisarelle jotain. Ainakaan en koskaan pystyisi olemaan yhtä kelvoton vanhempi kuin omani olivat!

Minulla tuo loppui suunnilleen saman ikäisenä eli murrosiän kiukutteluista rangaistiin kotiarestilla, viikkorahan poistamisella jne tavanomaisilla keinoilla eikä enää ruumiillisesti. Mutta ihan niin pienestä asti kuin muistan aina tuonne 12-13-vuotiaaksi asti oli ihan sama käytäntö. Viimeisempiä kertoja taisi olla tilanteet, joissa olin unohtanut kotiintuloajan ja tulin myöhässä kotiin ja vanhemmat oli tosi huolissaan siitä, että onko minulle sattunut jotain.

Mutta en nyt haluaisi enempää yksityiskohtia käydä läpi, vaan toivoisin vielä jotain neuvoja. Olisiko järkevämpää kirjoittaa kirje vanhemmille vai ihan vaan ruveta kylmiltään puhumaan? Ja miten sen aloitaisi? Isä kyllä hyväksyi tämän käytännön, mutta äiti oli aina se, jolta rangaistus tuli. Olisiko järkevä puhua ensin vain isän kanssa? Helpompi ehkä kohdata se, joka ei varsinaisesti minua satuttanut.

 

Minulla on 12-vuotias siskontyttö, ja melkein itken täällä kun ajattelen, että joku kohtelisi häntä tuolla tavalla, ja jostain niin mitättömästä asiasta kuin myöhässä kotiin tulemisesta! Iso koululainen, fiksu nuori nainen, ei helvetti, en pysty edes kuvittelemaan, että 2000-luvun Suomessa joku lyö lasta vyöllä.

Anteeksi, mutta en osaa antaa neuvoja, koska itse en haluaisi olla missään tekemisissä tuollaisten vanhempien kanssa.

 

[QUOTE="laura";30570283]Minulla tuo loppui suunnilleen saman ikäisenä eli murrosiän kiukutteluista rangaistiin kotiarestilla, viikkorahan poistamisella jne tavanomaisilla keinoilla eikä enää ruumiillisesti. Mutta ihan niin pienestä asti kuin muistan aina tuonne 12-13-vuotiaaksi asti oli ihan sama käytäntö. Viimeisempiä kertoja taisi olla tilanteet, joissa olin unohtanut kotiintuloajan ja tulin myöhässä kotiin ja vanhemmat oli tosi huolissaan siitä, että onko minulle sattunut jotain.

Mutta en nyt haluaisi enempää yksityiskohtia käydä läpi, vaan toivoisin vielä jotain neuvoja. Olisiko järkevämpää kirjoittaa kirje vanhemmille vai ihan vaan ruveta kylmiltään puhumaan? Ja miten sen aloitaisi? Isä kyllä hyväksyi tämän käytännön, mutta äiti oli aina se, jolta rangaistus tuli. Olisiko järkevä puhua ensin vain isän kanssa? Helpompi ehkä kohdata se, joka ei varsinaisesti minua satuttanut.[/QUOTE]

Vaikea vastata kun ei tiedä minkälaisia vanhempasi ovat. Ehkäpä voisit kirjoittaa isällesi kirjeen, missä kerrot miten nöyryytetyksi ja arvottomaksi tunsit olosi ja miten ne asiat vaivaavat sinua edelleen. Tuollainen rankaiseminenhan kiellettiin vuosikausia sitten, joten ainakin suurin osa ihmisistä on varmasti herännyt ymmärtämään miten väärin tuollainen nöyryyttäminen on ollut.

 

Ehkä ihan yleisellä tasolla voisit keskutella, millaisia rangaistuksia aikoinaan vanhempasi saivat, mitä hyvää ja huonoa niissä oli ja miltä ne tuntuivat. Voit toki kysyä, miten olivat päätyneet kanssasi juuri kuvaamaasi rangaistukseen. Ei niin syyllistävällä tavalla.

 

Minulla on 12-vuotias siskontyttö, ja melkein itken täällä kun ajattelen, että joku kohtelisi häntä tuolla tavalla, ja jostain niin mitättömästä asiasta kuin myöhässä kotiin tulemisesta! Iso koululainen, fiksu nuori nainen, ei helvetti, en pysty edes kuvittelemaan, että 2000-luvun Suomessa joku lyö lasta vyöllä.

Anteeksi, mutta en osaa antaa neuvoja, koska itse en haluaisi olla missään tekemisissä tuollaisten vanhempien kanssa.

Mutta kun ei ne vanhemmat ole mitään hirviöitä, eikä agressiivisia tai alkoholisteja tai mitään sellaista eikä minua muuten mitenkään kohdeltu huonosti. Me vietettiin paljon aikaa perheen kanssa ja minun harrastuksiin panostettiin, tehtiin luontoretkiä ja ulkomaanmatkoja jne jne. Se oli jotenkin ihan muusta arjesta irrallaan oleva hetki se kun sai sen rangaistuksen. Se tuntui hetken tosi pahalta, mutta sitten se oli ohi, eikä asiaan enää palattu eikä selkäsaunalla koskaan uhkailtu tai peloteltu.

Voiko muuten olla ollut olemassa joku kasvatussuuntaus, jossa ajatus olisi, että rangaistus välittömästi teon jälkeen olisi jotenkin "kasvattavaa"? Koska nyt kun mietin niin se meni yleensä juuri niin, että jos vaikka kiukuttelin ruokapöydässä, niin siitä lähettiin suoraan kesken ruokailun ja sitten tultiin jatkamaan ruokailua.

 

Muista että monenkaan vanhemmat eivät halua puhua menneisyydestä.
Ainakin omat vanhempani vain raivostuvat,haukkuvat ja käskevät mennä elämässä eteenpäin.
Mistään muista kuin positiivista asioista lapsuudessa ei saa puhua, vaan vanhempieni näkemyksen mukaan jos jotain on jäänyt kaivelemaan,se tulee itse selvittää terapiassa eikä vanhempia vaivata tällä.
Tulisi olla vain kiitollinen siitä että on saanut syntyä heidän lapsekseen.

 

[QUOTE="laura";30569977]No jotenkin kun se on asia, jota en ikimaailmassa tekisi nyt omille lapsilleni, niin tuntuu nyt tosi epäreilulta, että minulle on tehty niin. Tätä tapahtui kuitenkin vielä 2000-luvun puolella, jolloin kai tuo oli jo laillakin kiellettyä. Haluaisin kysyä, että miksi fiksujen aikuisten ihmisten piti kohdella kilttiä lasta sillä tavalla?[/QUOTE]

Itse sanoisin niin, että nykyään ihmisille on opetettu tuon olevan kamalaa/järkyttävää/epäinhimillistä ja siitä pelkän ajatuksen/muiston tasolla voidaan nykyään pahoin. Ennen vanhaan se oli arkipäiväistä eikä mitenkään kummallista, eikä asiasta siksi samalla tavalla lähdetty kauhistumaan.

Tulevaisuuden osalta voisi veikata, että jossain vaiheessa kun lastenkasvatus on edelleen liberalisoitunut ja esimerkiksi jäähyihin ja tiukkasanaisiin puhutteluihin suhtaudutaan samalla tavalla kuin ruumiilliseen kuritukseen nykyään, niin myös niistä aletaan pöyristyä asenteella "miten kukaan on saattanut tehdä lapselleen noin".

 

Mun vanhemmat, äiti pääasiassa, käytti henkistä väkivaltaa. Taatusti pienemmät traumat olis jäänyt, jos olis vaikka tukistanut, tai läpsinyt persiille

 

[QUOTE="laura";30569977]No jotenkin kun se on asia, jota en ikimaailmassa tekisi nyt omille lapsilleni, niin tuntuu nyt tosi epäreilulta, että minulle on tehty niin. Tätä tapahtui kuitenkin vielä 2000-luvun puolella, jolloin kai tuo oli jo laillakin kiellettyä. Haluaisin kysyä, että miksi fiksujen aikuisten ihmisten piti kohdella kilttiä lasta sillä tavalla?[/QUOTE]

Luuletko, että voisit saada jonkun sellaisen vastauksen, joka antaisi sinulle jonkinlaisen rauhan tai hyväksynnän?

Et voi.

Jos haluat puhua vanhempiesi kanssa, voit toki tehdä niin. Se sisäinen rauha ja asian käsittely tapahtuu kuitenkin sinun omien korviesi välissä.

 

[QUOTE="laura";30570451]
Voiko muuten olla ollut olemassa joku kasvatussuuntaus, jossa ajatus olisi, että rangaistus välittömästi teon jälkeen olisi jotenkin "kasvattavaa"? Koska nyt kun mietin niin se meni yleensä juuri niin, että jos vaikka kiukuttelin ruokapöydässä, niin siitä lähettiin suoraan kesken ruokailun ja sitten tultiin jatkamaan ruokailua.[/QUOTE]

No eikö se nimenomaan yleensä ole se suositus, että rangaistus, oli se mitä tahansa, on välittömässä yhteydessä tekoon, jolloin ihminen ymmärtää mistä rangaistus tuli?