Miten voit tietää, mitä lapsi omana yksilönään tarvitsee, ennen kuin hän on edes syntynyt? Tottakai jotain tietää, eli vaikkapa että alle 2-vuotiaalle koti olisi paras hoitopaikka (vaikkakaan kodin ulkopuolisesta hoidosta ei välttämättä ole haittaa pienemmällekään, riippuen olosuhteista ja lapsesta). Tässä nyt ei kuitenkaan ole edes kyse siitä, koska lapset aloittavat hoidon ja mikä hoitomuoto valitaan, vaan sellaisista yksityiskohdista, kuten että haetaanko lapsi hoidosta klo 12.15 jos iltapäivätunnit peruuntuvat vai annetaanko nukkua päiväkodissa päiväunet. Tai viedäänkö aamupäivän toimintatuokioon, vaikka koulupäivä alkaisi myöhemmin. Ne ovat asioita, joiden pohtimiseen ei ole mitään mieltä uhrata 2 vuotta etukäteen aikaa, vaan ihan lapsi- ja tilannekohtaisia päätöksiä, joista sitten aikanaan on toki syytä keskustella myös hoitopaikan kanssa.
Rahan takia ei Suomessa töitä tarvitse tehdä, senhän aloittajakin osoittaa. Mies on hoitovapaalla ja äiti opiskelee, joten työtuloja ei ole perheessä yhtään. Joillekin on kuitenkin tärkeää tienata elantonsa ensi sijassa itse ja antaa sellainen malli myös lapsille. Ja voi työstään myös tykätä.
Mutta elät jossain ihannemaailmassa, jos kuvittelet että kaikki voi niin vain hankkia molemmille varmat työpaikat ja taloudellisesti vakaan tilanteen ennen perheenperustamista. Kaikki eivät saavuta sellaista tilannetta koskaan, vielä harvempi parhaassa lisääntymisiässä. Siksi minä en suinkaan aloittajan ratkaisua paheksu, koska vaikka tietysti mainitsemasi tilanne olisi ihanne, se ei ole kaikkien saavutettavissa enkä ole sitä mieltä, että perheen saisivat perustaa vain ne, joilla alle 3-kymppisinä on asiat noin hyvällä mallilla. Ja jos lastenhankinnan lykkää paljon myöhemmäksi, on siinäkin haittapuolensa.
Sitä paitsi mikään ei ole varmaa edes silloin, kun lähtötilanne on hyvä. Meilläkin molemmilla oli kyllä vakituiset ja varmat työpaikka ennen lapsensaantia. Oli suunnitelmana, että perhevapaat jaetaan tasan ja lapsi hoidetaan kotona 2-vuotiaaksi tai pidempäänkin, jos toinen lapsi olisi saatu lyhyellä ikäerolla. Tilanne kuitenkin muuttui lapsen synnyttyä. Ensinnäkin lapsi heräsi vähintään 10 kertaa joka yö yli vuoden ajan, joten jaksamiseni ei olisi riittänyt toiseen lapseen kovin lyhyellä ikäerolla. Toisekseen miehen työtilanne muuttui siten, ettei hän kokenut pitkää perhevapaata turvalliseksi ratkaisuksi työpaikan säilymisen kannalta. Minä pidensin sitten suunniteltua perhevapaatani jonkun verran, koska vuoden ikäistä ei vielä haluttu laittaa kodin ulkopuolelle hoitoon. Valitettavasti oman työpaikkani varmuus ja vakaus meni samalla, koska ilmoitettuani pidemmästä hoitovapaasta työantaja palkkasi uuden vakituisen työntekijän hoitamaan tehtäviäni. Joo, ei niin tietenkään saisi tehdä, mutta emme elä ihannemaailmassa jossa kaikki aina toimisivat oikein ja muiden ratkaisuihin ei aina pysty vaikuttamaan, vaan niihin pitää sopeutua. Ei alistua, jos minä olisin alistunut ja vain kellunut, olisin pitkittänyt perhevapaitani edelleen ja minut olisi korvattu pysyvästi. Mutta sen sijaan palasin taistelemaan työstäni ja sen taistelun voitinkin, eli minua ei irtisanottu vaan se toinen tilalleni palkattu. Työtilanne oli kuitenkin pitkään hyvin epävarma (ja on useiden käänteiden jälkeen oikeastaan edelleen), joka vaikutti osaltaan siihen, ettei toista lasta alettu yrittämään edes sitten kun pahimmista univeloista oli toivuttu.
Tietysti siis alustavia suunnitelmia voi tehdä, mutta niitä ei kannata kirjoittaa kiveen ja on järkevää miettiä myös varasuunnitelmia siltä varalta, ettei asiat mene juuri sillä tavalla kuin on odottanut ja toivonut. Meillä toteutui ehkäpä kolmas vaihtoehto, eli lapsi meni alle 2-vuotiaana hoitoon, mutta saatiin hänelle perhepäivähoitopaikka, joka on minusta pienelle lapselle sopivampi hoitomuoto kuin "laitos". Päiväkodissa lapsi aloitti vasta hiukan vajaa 5-vuotiaana ja siinä vaiheessa taas päiväkoti on minusta lapselle ihan hyvä hoitomuoto, varsinkin kun saamme pidettyä tällä hetkellä päivät lyhyinä. Mutta kyllä minä silti otan vastaan täysipäiväisen työn jos/kun sellaisen saan, vaikka sitten taas lapsen hoitopäivät olisivat ihannetta pidempiä. Eihän pelkästään yhtä asiaa voi elämässä tuijottaa ja taloudellinen varmuus ja vakaus on myös lapsen etu.
Tilanteesi on ilmeisesti poikkeuksellisen onnekas. Asioihin voi toki myös vaikuttaa, mutta osin kysymys on ihan vaan tuurista. Tavallaan aloittajan tilanne onkin varmempi, koska työtulojen varaan ei ole ilmeisesti laskettu mitään ja yhteiskunnan elatus on varmempi tulonlähde kuin mikään työpaikka. Mutta pitäisikö kaikkien sitten tehdä niin? No ei minusta, vaan pitää hyväksyä erilaiset ratkaisut. Joskus olisin paheksunut perheen perustamista tukien varassa, mutta elämä on opettanut ja nykyään paheksun lähinnä paheksuntaa.
Ja sitä saa osakseen melkein jokainen äiti, koska useimmat kokevat että juuri heidän ratkaisunsa on oikea ja muunlaiset ratkaisut tuomitaan. Pitkä kotihoito tai varhainen hoidonalotus, lyhyt tai pitkä ikäero sisarusten välillä, lasten saaminen varhain tai myöhään, iso tai pieni perhe, ihan jokaiselle ratkaisulle löytyy arvostelijat ja valitettavasti edes tasa-arvo ei tässä asiassa toteudu, vaan nimenomaan äiti saa haukut niskaansa, isän rooli usein unohdetaan tyystin. Jos jonkun ihanteena on, että lapsi pitäisi hoitaa kotona 3-vuotiaaksi, mutta lapsi aloittaa hoidon 1,5-vuotiaana ja äiti on ollut sen ajan perhevapailla, niin isäähän varhaisesta hoidonaloituksesta pitäisi syyttää, jos jotain nyt välttämättä haluaa syyttää. Mutta näin ei yleensä tehdä, vaan arvostelu kohdistuu äitiin vaikka tämä olisi osansa hoitanut. Arvostelisiko joku isää, joka on ollut kotona "vain" 1,5 vuotta? Tuskin, isää vain ihannoitaisiin.