Miten päiväkodissa suhtaudutaan siihen että...

Että ei saisi hyvissä ajoin pohtia tärkeitä asioita. Itse pohdin noita hoito/työkuvioita jo ennen päätöstä alkaa lasta yrittämään, siksi asiat on järjestyneetkin niin hyvin, ollaan opiskeltu ajoissa, ollaan saatu hyvät pysyvät työpaikat, koti hyvältä alueelta ja talous siihin kuntoon, että on ollut mahdollista pitää pikku palleroita vanhempien "projekteina" niin kauan kun he ovat sitä tarvinneet. Ei elämän mukana tarvitse vain kellua, asioihin voi vaikuttaa omilla valinnoillaan ja järjenkäyttö on sallittua.

Kannattaa myös yrittää joskus ajatella "outside of the box", kaikki eivät tee työtä rahan takia, lapsilla voi olla säännöllinen rytmi hoidon ulkopuolellakin, ryhmäytymistä oppii ja sosiaalista kanssakäymistä saa muualtakin kuin laitoksista, jotkut lapset oppivat puhumaan puolivuotiaina ja jotkut aikuiset ymmärtävät sarkasmia ilman hymiöitä

 

Että ei saisi hyvissä ajoin pohtia tärkeitä asioita. Itse pohdin noita hoito/työkuvioita jo ennen päätöstä alkaa lasta yrittämään, siksi asiat on järjestyneetkin niin hyvin, ollaan opiskeltu ajoissa, ollaan saatu hyvät pysyvät työpaikat, koti hyvältä alueelta ja talous siihin kuntoon, että on ollut mahdollista pitää pikku palleroita vanhempien "projekteina" niin kauan kun he ovat sitä tarvinneet. Ei elämän mukana tarvitse vain kellua, asioihin voi vaikuttaa omilla valinnoillaan ja järjenkäyttö on sallittua.

Kannattaa myös yrittää joskus ajatella "outside of the box", kaikki eivät tee työtä rahan takia, lapsilla voi olla säännöllinen rytmi hoidon ulkopuolellakin, ryhmäytymistä oppii ja sosiaalista kanssakäymistä saa muualtakin kuin laitoksista, jotkut lapset oppivat puhumaan puolivuotiaina ja jotkut aikuiset ymmärtävät sarkasmia ilman hymiöitä

Miten voit tietää, mitä lapsi omana yksilönään tarvitsee, ennen kuin hän on edes syntynyt? Tottakai jotain tietää, eli vaikkapa että alle 2-vuotiaalle koti olisi paras hoitopaikka (vaikkakaan kodin ulkopuolisesta hoidosta ei välttämättä ole haittaa pienemmällekään, riippuen olosuhteista ja lapsesta). Tässä nyt ei kuitenkaan ole edes kyse siitä, koska lapset aloittavat hoidon ja mikä hoitomuoto valitaan, vaan sellaisista yksityiskohdista, kuten että haetaanko lapsi hoidosta klo 12.15 jos iltapäivätunnit peruuntuvat vai annetaanko nukkua päiväkodissa päiväunet. Tai viedäänkö aamupäivän toimintatuokioon, vaikka koulupäivä alkaisi myöhemmin. Ne ovat asioita, joiden pohtimiseen ei ole mitään mieltä uhrata 2 vuotta etukäteen aikaa, vaan ihan lapsi- ja tilannekohtaisia päätöksiä, joista sitten aikanaan on toki syytä keskustella myös hoitopaikan kanssa.

Rahan takia ei Suomessa töitä tarvitse tehdä, senhän aloittajakin osoittaa. Mies on hoitovapaalla ja äiti opiskelee, joten työtuloja ei ole perheessä yhtään. Joillekin on kuitenkin tärkeää tienata elantonsa ensi sijassa itse ja antaa sellainen malli myös lapsille. Ja voi työstään myös tykätä. Mutta elät jossain ihannemaailmassa, jos kuvittelet että kaikki voi niin vain hankkia molemmille varmat työpaikat ja taloudellisesti vakaan tilanteen ennen perheenperustamista. Kaikki eivät saavuta sellaista tilannetta koskaan, vielä harvempi parhaassa lisääntymisiässä. Siksi minä en suinkaan aloittajan ratkaisua paheksu, koska vaikka tietysti mainitsemasi tilanne olisi ihanne, se ei ole kaikkien saavutettavissa enkä ole sitä mieltä, että perheen saisivat perustaa vain ne, joilla alle 3-kymppisinä on asiat noin hyvällä mallilla. Ja jos lastenhankinnan lykkää paljon myöhemmäksi, on siinäkin haittapuolensa.

Sitä paitsi mikään ei ole varmaa edes silloin, kun lähtötilanne on hyvä. Meilläkin molemmilla oli kyllä vakituiset ja varmat työpaikka ennen lapsensaantia. Oli suunnitelmana, että perhevapaat jaetaan tasan ja lapsi hoidetaan kotona 2-vuotiaaksi tai pidempäänkin, jos toinen lapsi olisi saatu lyhyellä ikäerolla. Tilanne kuitenkin muuttui lapsen synnyttyä. Ensinnäkin lapsi heräsi vähintään 10 kertaa joka yö yli vuoden ajan, joten jaksamiseni ei olisi riittänyt toiseen lapseen kovin lyhyellä ikäerolla. Toisekseen miehen työtilanne muuttui siten, ettei hän kokenut pitkää perhevapaata turvalliseksi ratkaisuksi työpaikan säilymisen kannalta. Minä pidensin sitten suunniteltua perhevapaatani jonkun verran, koska vuoden ikäistä ei vielä haluttu laittaa kodin ulkopuolelle hoitoon. Valitettavasti oman työpaikkani varmuus ja vakaus meni samalla, koska ilmoitettuani pidemmästä hoitovapaasta työantaja palkkasi uuden vakituisen työntekijän hoitamaan tehtäviäni. Joo, ei niin tietenkään saisi tehdä, mutta emme elä ihannemaailmassa jossa kaikki aina toimisivat oikein ja muiden ratkaisuihin ei aina pysty vaikuttamaan, vaan niihin pitää sopeutua. Ei alistua, jos minä olisin alistunut ja vain kellunut, olisin pitkittänyt perhevapaitani edelleen ja minut olisi korvattu pysyvästi. Mutta sen sijaan palasin taistelemaan työstäni ja sen taistelun voitinkin, eli minua ei irtisanottu vaan se toinen tilalleni palkattu. Työtilanne oli kuitenkin pitkään hyvin epävarma (ja on useiden käänteiden jälkeen oikeastaan edelleen), joka vaikutti osaltaan siihen, ettei toista lasta alettu yrittämään edes sitten kun pahimmista univeloista oli toivuttu.

Tietysti siis alustavia suunnitelmia voi tehdä, mutta niitä ei kannata kirjoittaa kiveen ja on järkevää miettiä myös varasuunnitelmia siltä varalta, ettei asiat mene juuri sillä tavalla kuin on odottanut ja toivonut. Meillä toteutui ehkäpä kolmas vaihtoehto, eli lapsi meni alle 2-vuotiaana hoitoon, mutta saatiin hänelle perhepäivähoitopaikka, joka on minusta pienelle lapselle sopivampi hoitomuoto kuin "laitos". Päiväkodissa lapsi aloitti vasta hiukan vajaa 5-vuotiaana ja siinä vaiheessa taas päiväkoti on minusta lapselle ihan hyvä hoitomuoto, varsinkin kun saamme pidettyä tällä hetkellä päivät lyhyinä. Mutta kyllä minä silti otan vastaan täysipäiväisen työn jos/kun sellaisen saan, vaikka sitten taas lapsen hoitopäivät olisivat ihannetta pidempiä. Eihän pelkästään yhtä asiaa voi elämässä tuijottaa ja taloudellinen varmuus ja vakaus on myös lapsen etu.

Tilanteesi on ilmeisesti poikkeuksellisen onnekas. Asioihin voi toki myös vaikuttaa, mutta osin kysymys on ihan vaan tuurista. Tavallaan aloittajan tilanne onkin varmempi, koska työtulojen varaan ei ole ilmeisesti laskettu mitään ja yhteiskunnan elatus on varmempi tulonlähde kuin mikään työpaikka. Mutta pitäisikö kaikkien sitten tehdä niin? No ei minusta, vaan pitää hyväksyä erilaiset ratkaisut. Joskus olisin paheksunut perheen perustamista tukien varassa, mutta elämä on opettanut ja nykyään paheksun lähinnä paheksuntaa. Ja sitä saa osakseen melkein jokainen äiti, koska useimmat kokevat että juuri heidän ratkaisunsa on oikea ja muunlaiset ratkaisut tuomitaan. Pitkä kotihoito tai varhainen hoidonalotus, lyhyt tai pitkä ikäero sisarusten välillä, lasten saaminen varhain tai myöhään, iso tai pieni perhe, ihan jokaiselle ratkaisulle löytyy arvostelijat ja valitettavasti edes tasa-arvo ei tässä asiassa toteudu, vaan nimenomaan äiti saa haukut niskaansa, isän rooli usein unohdetaan tyystin. Jos jonkun ihanteena on, että lapsi pitäisi hoitaa kotona 3-vuotiaaksi, mutta lapsi aloittaa hoidon 1,5-vuotiaana ja äiti on ollut sen ajan perhevapailla, niin isäähän varhaisesta hoidonaloituksesta pitäisi syyttää, jos jotain nyt välttämättä haluaa syyttää. Mutta näin ei yleensä tehdä, vaan arvostelu kohdistuu äitiin vaikka tämä olisi osansa hoitanut. Arvostelisiko joku isää, joka on ollut kotona "vain" 1,5 vuotta? Tuskin, isää vain ihannoitaisiin.

 

Kaltaisesi ihmiset saavat tämän maailman turvallisemmaksi, mielkkäämmäksi ja yhteisöllisemmäksi elää, olla ja kasvaa. Upeaa argumentointia; luotettavaa, selkeää ja rehellistä, valaen uskoa tulevaisuuteen ja arvostaen ihmisyyttä. Harva auttaa enää pyyteettömästi.
Jos olisin lapsi, toivoisin kaltaisesi vanhemman tai hoitajan vierelleni. Näin aikuisena kiitän osallistumisestasi tähän keskusteluun.

 

Vastatessani aloittajalle en vastannut mihinkään yksityiskohtiin ja ymmärsin hänenkin yleisesti miettivän miten päiväkodeissa yleisesti suhtaudutaan tuohon hoitopäivien joustavuuteen. En tietenkään ole itsekkään voinut miettiä lasteni minuutti-aikatauluja ennalta, mutta olen voinut suunnitella elämääni pitkälle, tietyin olettamuksin (oma ja lasten terveys säilyy kohtalaisena jne). Kun elämässään suunnittelee ennalta selkeän polun ja miettii vähän "mitä jos" vaihtoehtoja, voi matkasta nauttia ja odottaa innolla tulevaa <3 Aloittajaa ei mielestäni tulisi paheksua ihan järkevästä pohdinnasta lapsensa ja perheensä tulevaisuuden suhteen!

Edelleen tuota toisenlaista ajattelua kannustaisin sinullekin viera.s, on olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin elää yhteiskunnan tuilla tai käydä päivätöissä! Työtä voi tehdä myös palkatta "harrastuksena" tai hyväntekeväisyytenä tai vaikka vaan pitääkseen dementiaa loitolla. Suomessa on täysin mahdollista käydä koulut ja hankkia kunnolliset työpaikat reilusti alle kolmekymppisenä eikä lastentekoa tietenkään kannata uran vuoksi lykätä loputtomiin. On myös paljon vaihtoehtoisia työmalleja normaalille päivä- tai vuorotyölle ja varallisuutta voi hankkia/saada monin eri tavoin. Yksinkertaisena esimerkkinä urheilijoiden sponsorisopimukset, taiteilijoiden ja tutkijoiden apurahat, peritty omaisuus yms.

Tämä rautalankamalli riittäköön, jokainen tehköön omat valintansa ja uskon, että suurin osa perheellisistä tekee valintansa lasten etu edellä. Keskustelupalstat on kuitenkin keskustelua varten luotu, jos tänne tulee joku "miettimään ääneen" ja kyselemään mielipiteitä ja kokemuksia, on täysin asiatonta moittia, silloin voi jättää omat kommenttinsa odottamaan sinne 1,5 vuoden päähän

 

viera.s said:
Eilen 21:59
Lainaus Alkuperäinen kirjoittaja Omituinen äiti? Näytä viesti
Varmasti joidenkin erityislasten kohdalla voi olla niin että vaaditaan pidempää, säännöllistä hoitorytmiä.
Lapset ovat erilaisia, mutta erilaisuus ei ole sairaus tai vika. Jotkut ovat esim. luonteeltaan hitaasti lämpiäviä eivätkä ryhmäydy ja saa kavereita niin helposti. Vanhempien tulee tukea omaa lastaan sellaisena kuin tämä on.

...........

Ymmärsinkö oikein, että asia on sinulle ajankohtainen vasta 2 vuoden päästä ja toinen lapsesi on nyt 2-vuotias ja toinen pieni vauva? Mistäs sinä voit vielä tietää, millaiset ratkaisut ovat heidän kannaltaan parhaita. Alat vaikuttamaan ärsyttävän ylimieliseltä ja omistushaluiselta, ehkä olet nyt jossain hormoonihuuruissa äskettäin vauvan saatuasi. Suosittelisin, että unohdat koko aiheen ainakin 1,5 vuodeksi.



Mahtavaa asiallista argumentointia aukoa "hormonihuuruista" pienen lapsen äitiä ylimieliseksi ja omistushaluiseksi(?!). Hieno ihminen joka ei paheksu kuin paheksuntaa.

Aamulla juttu olikin jo paljon selkeämpää ja asiallisempaa, sattui sitä minullekin lauantai-öisin ennen lapsia kun vielä alkoholia käytin ;D (<- SARKASMIHYMIÖ).

 

Erikoisempaa minusta on, jos pieni lapsi ei hyödy rutiineista ja säännöllisyydestä. Tapauskohtaista, onko sitten vanhempien kanssa vietetty suurempi aika tärkeämpää kuin hoidon säännöllisyys. Useimmille on todennäköisesti paras vaihtoehto lyhyet/lyhyehköt mutta säännölliset hoitoajat, mutta valitettavasti kaikki vanhemmat eivät voi sumplia työaikojaan miten tahansa. Mutta siinä nyt esimerkiksi ei ole minusta lapsen kannalta mitään järkeä, että valvotetaan muiden mennessä nukkumaan tai revitään kesken päiväunien kotiin vain jotta saataisiin maksimoitua kotonaoloaika, vaikka se ajanlisäys kotona onkin sitten vain päiväuniaikaa.

1 v 7 kk on pitkä aika erityisesti siltä kannalta, että lapsesi kehittyvät tuona aikana valtavasti. Jos et vielä 2-vuotiaasi kanssa ole näistä jutellut, niin 4-vuotiaana hänellä on varmasti jo mielipiteensä näistä asioista. Ehkä sinun ideologiaasi ei kuulu lapsen kuuntelu, mutta minulle se on ollut aina tärkeää. Joten lapsen mielipide on kohtuuden ja mahdollisuuksien rajoissa huomioitu hoitoajoissa. Joskus se tarkoitti sitä, että hain lapsen iltapäivällä vasta kun oli ehtinyt jonkun aikaa muiden lasten kanssa leikkimään, en heti välipalan jälkeen vaikka se olisi ollut mahdollista. Tai siis välillä hain kyllä silloinkin, mutta lapsi oli kovin tyytymätön ja kiukkuinen kun haettiin "etuajassa". Oli silloin perhepäivähoidossa ja kaikki muut lapset haettiin vasta neljän jälkeen. Eikä ollut suuren ryhmän tuomia rasitteita, vaan hoito luonnollisesti hyvin kodinomaista.

Nykyään lapsen mielipide vaikuttaa ennen kaikkea siihen, miten järjestetään hoito niinä päivinä, jolloin minulla olisi pidempi työpäivä. Yleensä menee silloin mummolaan, mutta jos menisi mieluummin päiväkotiin, järjestettäisiin asia niin. Päiväkodissa ei ole halunnut olla pidempiä päiviä, mutta se johtuu ennen kaikkea siitä että siellä paras kaveri on myös puolipäiväinen ja haetaan samoihin aikoihin. Järjestetään hoidon jälkeen usein sitten leikkitreffejä. 4-5-vuotiaalle kaverit on jo tärkeitä ja jos leikkiaika jää kovin vähiin lyhyiden ja epäsäännöllisten hoitopäivien takia, olisi syytä järjestää lapselle ikäistään leikkiseuraa vapaa-ajalla. Olen vahvasti eri mieltä, että tämän ikäiselle lapselle riittäisi puoli tuntia ikätovereiden seuraa. 2-vuotiaalle toki riiittääkin.

Meneepäs tämä nyt ohi aiheen.

Meillä siis tullaan toimimaan kuten kirjoitin, ja teemme useinkin pitkän tähtäimen suunnitelmia. Emme ole enää nuoria, ja meillä on kyllä kokemusta lapsista vaikka omamme ovatkin vielä pieniä. Neljä vuotias ei meillä päätä hoitoajoistaan, pienemmissä asioissa voi sitten vaikuttaa .

Mutta en kysy mielipiteitä hoitoaikojen pituudesta, vaan siitä, että miten siihen tullaan suhtautumaan että haemme lapsemme pois vaikka kesken päivää jos tuntejani perutaan jne.

 

Miten voit tietää, mitä lapsi omana yksilönään tarvitsee, ennen kuin hän on edes syntynyt? Tottakai jotain tietää, eli vaikkapa että alle 2-vuotiaalle koti olisi paras hoitopaikka (vaikkakaan kodin ulkopuolisesta hoidosta ei välttämättä ole haittaa pienemmällekään, riippuen olosuhteista ja lapsesta). Tässä nyt ei kuitenkaan ole edes kyse siitä, koska lapset aloittavat hoidon ja mikä hoitomuoto valitaan, vaan sellaisista yksityiskohdista, kuten että haetaanko lapsi hoidosta klo 12.15 jos iltapäivätunnit peruuntuvat vai annetaanko nukkua päiväkodissa päiväunet. Tai viedäänkö aamupäivän toimintatuokioon, vaikka koulupäivä alkaisi myöhemmin. Ne ovat asioita, joiden pohtimiseen ei ole mitään mieltä uhrata 2 vuotta etukäteen aikaa, vaan ihan lapsi- ja tilannekohtaisia päätöksiä, joista sitten aikanaan on toki syytä keskustella myös hoitopaikan kanssa.

Rahan takia ei Suomessa töitä tarvitse tehdä, senhän aloittajakin osoittaa. Mies on hoitovapaalla ja äiti opiskelee, joten työtuloja ei ole perheessä yhtään. Joillekin on kuitenkin tärkeää tienata elantonsa ensi sijassa itse ja antaa sellainen malli myös lapsille. Ja voi työstään myös tykätä. Mutta elät jossain ihannemaailmassa, jos kuvittelet että kaikki voi niin vain hankkia molemmille varmat työpaikat ja taloudellisesti vakaan tilanteen ennen perheenperustamista. Kaikki eivät saavuta sellaista tilannetta koskaan, vielä harvempi parhaassa lisääntymisiässä. Siksi minä en suinkaan aloittajan ratkaisua paheksu, koska vaikka tietysti mainitsemasi tilanne olisi ihanne, se ei ole kaikkien saavutettavissa enkä ole sitä mieltä, että perheen saisivat perustaa vain ne, joilla alle 3-kymppisinä on asiat noin hyvällä mallilla. Ja jos lastenhankinnan lykkää paljon myöhemmäksi, on siinäkin haittapuolensa.

Sitä paitsi mikään ei ole varmaa edes silloin, kun lähtötilanne on hyvä. Meilläkin molemmilla oli kyllä vakituiset ja varmat työpaikka ennen lapsensaantia. Oli suunnitelmana, että perhevapaat jaetaan tasan ja lapsi hoidetaan kotona 2-vuotiaaksi tai pidempäänkin, jos toinen lapsi olisi saatu lyhyellä ikäerolla. Tilanne kuitenkin muuttui lapsen synnyttyä. Ensinnäkin lapsi heräsi vähintään 10 kertaa joka yö yli vuoden ajan, joten jaksamiseni ei olisi riittänyt toiseen lapseen kovin lyhyellä ikäerolla. Toisekseen miehen työtilanne muuttui siten, ettei hän kokenut pitkää perhevapaata turvalliseksi ratkaisuksi työpaikan säilymisen kannalta. Minä pidensin sitten suunniteltua perhevapaatani jonkun verran, koska vuoden ikäistä ei vielä haluttu laittaa kodin ulkopuolelle hoitoon. Valitettavasti oman työpaikkani varmuus ja vakaus meni samalla, koska ilmoitettuani pidemmästä hoitovapaasta työantaja palkkasi uuden vakituisen työntekijän hoitamaan tehtäviäni. Joo, ei niin tietenkään saisi tehdä, mutta emme elä ihannemaailmassa jossa kaikki aina toimisivat oikein ja muiden ratkaisuihin ei aina pysty vaikuttamaan, vaan niihin pitää sopeutua. Ei alistua, jos minä olisin alistunut ja vain kellunut, olisin pitkittänyt perhevapaitani edelleen ja minut olisi korvattu pysyvästi. Mutta sen sijaan palasin taistelemaan työstäni ja sen taistelun voitinkin, eli minua ei irtisanottu vaan se toinen tilalleni palkattu. Työtilanne oli kuitenkin pitkään hyvin epävarma (ja on useiden käänteiden jälkeen oikeastaan edelleen), joka vaikutti osaltaan siihen, ettei toista lasta alettu yrittämään edes sitten kun pahimmista univeloista oli toivuttu.

Tietysti siis alustavia suunnitelmia voi tehdä, mutta niitä ei kannata kirjoittaa kiveen ja on järkevää miettiä myös varasuunnitelmia siltä varalta, ettei asiat mene juuri sillä tavalla kuin on odottanut ja toivonut. Meillä toteutui ehkäpä kolmas vaihtoehto, eli lapsi meni alle 2-vuotiaana hoitoon, mutta saatiin hänelle perhepäivähoitopaikka, joka on minusta pienelle lapselle sopivampi hoitomuoto kuin "laitos". Päiväkodissa lapsi aloitti vasta hiukan vajaa 5-vuotiaana ja siinä vaiheessa taas päiväkoti on minusta lapselle ihan hyvä hoitomuoto, varsinkin kun saamme pidettyä tällä hetkellä päivät lyhyinä. Mutta kyllä minä silti otan vastaan täysipäiväisen työn jos/kun sellaisen saan, vaikka sitten taas lapsen hoitopäivät olisivat ihannetta pidempiä. Eihän pelkästään yhtä asiaa voi elämässä tuijottaa ja taloudellinen varmuus ja vakaus on myös lapsen etu.

Tilanteesi on ilmeisesti poikkeuksellisen onnekas. Asioihin voi toki myös vaikuttaa, mutta osin kysymys on ihan vaan tuurista. Tavallaan aloittajan tilanne onkin varmempi, koska työtulojen varaan ei ole ilmeisesti laskettu mitään ja yhteiskunnan elatus on varmempi tulonlähde kuin mikään työpaikka. Mutta pitäisikö kaikkien sitten tehdä niin? No ei minusta, vaan pitää hyväksyä erilaiset ratkaisut. Joskus olisin paheksunut perheen perustamista tukien varassa, mutta elämä on opettanut ja nykyään paheksun lähinnä paheksuntaa. Ja sitä saa osakseen melkein jokainen äiti, koska useimmat kokevat että juuri heidän ratkaisunsa on oikea ja muunlaiset ratkaisut tuomitaan. Pitkä kotihoito tai varhainen hoidonalotus, lyhyt tai pitkä ikäero sisarusten välillä, lasten saaminen varhain tai myöhään, iso tai pieni perhe, ihan jokaiselle ratkaisulle löytyy arvostelijat ja valitettavasti edes tasa-arvo ei tässä asiassa toteudu, vaan nimenomaan äiti saa haukut niskaansa, isän rooli usein unohdetaan tyystin. Jos jonkun ihanteena on, että lapsi pitäisi hoitaa kotona 3-vuotiaaksi, mutta lapsi aloittaa hoidon 1,5-vuotiaana ja äiti on ollut sen ajan perhevapailla, niin isäähän varhaisesta hoidonaloituksesta pitäisi syyttää, jos jotain nyt välttämättä haluaa syyttää. Mutta näin ei yleensä tehdä, vaan arvostelu kohdistuu äitiin vaikka tämä olisi osansa hoitanut. Arvostelisiko joku isää, joka on ollut kotona "vain" 1,5 vuotta? Tuskin, isää vain ihannoitaisiin.

Ohhoh mitä olettamuksia .

Olemme sopineet kaikki, mies saa vakituisesta työpaikastaan hoitovapaata vuodeksi, minä vakituisesta työpaikastani opintovapaata kahdeksi vuodeksi ja saan aikuiskoulutustukea. Lisäksi olemme säästäneet n. 10 000 e tuoksi vuodeksi. Opiskelen sairaanhoitajaksi, joten työllistyminen silläkin alalla on minulle varmaa, sen lisäksi että saan palata normaaliin työhöni. Mies on ollut samassa työpaikassa 16v, ja tekee hoitovapaansa aikana satunnaisia päiviä töissä kun minulla ei ole koulua.


Kaikki tämä on siis sovittu ja allekirjoitettu.

Muuten en ota kantaa tuohon kirjoitukseen kun en tuosta ole edes pyytänyt keskustelua, tuo olisi ihan oman aloituksen paikka.

 

Aloittajan kanssa olen täysin samaa mieltä ja ihmettelen tuota "ilmeisesti" asennetta kommentoijalla. Nyt muistan miksen näihin keskusteluihin ole aiemmin osallistunut Näissä joutuu aina omaa elämäänsä selittelemään ja ruotimaan muille vaikkei se kuuluisi alkuperäiseen aiheeseen mitenkään.

Olettamuksena oli myös, että minä olisin jotenkin erityisen onnekkaassa asemassa. Vaikkei se tietenkään kuulu mitenkään tähän keskusteluun, niin en ole voittanut lotossa tai perinyt Amerikan tätiä Olemme itseasiassa tehneet pitkälti samankaltaisia valintoja kuin aloittaja, olemme nuorempana pitäneet aikuisopintotukikuukausia ja sijoittaneet rahaa fiksusti. Olemme valinneet asua ahtaammin aikoinaan, että myös mieheni on voinut pitää palkattomia hoitovapaita. Myös meillä on ammatinvalinnat ja työssä eteneminen on ollut "varmaa", olen erikoistunut alalle jossa olen erityisosaaja kenestä "ei ole varaa luopua", sain nuorena tyttönä hienon ohjeen silloiselta esimieheltäni tehdä itsestäni mahdollisimman korvaamaton Tällä osaamisella olen saanut myös hoitovapailla pitää aivojani aktiivisena kun olen rakkaudesta työhöni (=palkatta) saanut osallistua seminaareihin, koulutuksiin ja olen saanut antaa kollegoille neuvojani. Erittäin mukavaa aivojumppaa kun on vuosia ollut vaippahousujen kanssa keskustelemassa syvällisiä

Lähtökohtani elämään ovat olleet siis hyvin tavalliset, ei ole kyse onnesta, ehkä ennemminkin epäonnen välttämisestä jota viera.s on kokenut poikkeuksellisessa lainvastaisesta työn menettämisen uhkatilanteessaan. Toivottavasti voin kuitenkin omilla valinnoillani tarjota omille lapsilleni, jos en nyt ihan kultalusikkaa, niin edes kullatun

Ja tosiaan aloittakaa vain uusi ketju vaikka tuosta aiheesta miten huonoa kasvatusta on "siloittaa" lapsen tietä ja lelliä lapsia pilalle ja paapoa ja suojella liikaa jne. Siihen keskusteluun en tule kruunuani himmentämään