Harjun betoni sentään :headwall: |O
Ei ole mitään niin hajottavampaa eikä sydämeen käyvempää kuin se, että omaan eteiseen tulla tupsahtaa kaksi ihanaa, suloista reipasta poikalasta kyyneleet silmissä ja peloissaan.
Ja vain sen takia, että olivat menneet ja pitäneet lumikivaa kylän urheilukentällä.
Paikalle oli pärähtänyt paikallinen mukamas kuuluisuus, kolmannellakymmenellä oleva miehentekele, ärjymään ja lataamaan kahden pojan niskaan sen saatavalliset kirosanarimpsut homotteluineen päivineen, kun - siellä kentällä ei sitten yhtäkkiä saanutkaan olla. Perusteluja ei tietenkään tullut eikä siellä mitään kieltomerkkejäkään ollut (kävin myöhemmin rauhoittuneen pojan kanssa tarkistamassa), pojat hädissänsä olivat kilvan anteeksipyydelleet ja yrittäneet siivota kaikki mahdolliset askellustensa ja kierimistensä jäljet pois itkut silmissä ja kurkussa pelon pamppaillessa rintakehässä...
Ja mitä tekee tämä maailmojen keisari? Jatkaa vain "sivistyssanojensa" suoltamista ja ärjymistä.
Olihan siinä mulla sitten syli täynnänsä pelokkaita poikia. Siinä karis hienosti heiltä se hetkeä ennen vielä ollut arvostus ko. henkilöä kohtaan. Olivat niin peloissaan, että eivät edes uskaltautuneet kanssani meijen pihassa ulkoilla, kun pelkäsivät että "se räyhääjä" tullee meijen pihalle poikia kyselemään ja "...vetelee vielä meitä ja suakin, äiti, turpihin.."
Kyllä me siinä eteisessä pitkä tovi syliteltiin. Halattiin porukassa ja kun henki kulki ilman kyyneleitä ja hätääntymistä, puhuttiinkin. Miten tuollaisessa tilanteessa pitäisi käyttäytyä. Se aikuisen. Pojathan olivat tuossa tilanteessa kunkkuja, isosti :heart:.
Vaan. Annas olla, kun mie tuon miehentekeleen saan silmiini kohtaamisetäisyydelle, niin. Saattaapihan siinä olla hyvin selkeesti artikuloitua viestintää tarjollansa. Ja poskipunan paikkaa kohdallansa.
Voi ryönä.