Jatkaisitko hyvää liittoa ilman tunteita?

Jos liittosi olisi ihan hyvä ja turvallinen ja tietäisit lastesi kärsivän erosta. Seksiä olisi, läheisyyttä ja mukavaa yhdessäoloa. Kuitenkin olisit rakastunut toiseen mieheen jota et voi saada. Ikävä kalvaisi sisintäsi ja ilman sitäkin tuntisit miten et enää rakasta miestäsi. Jokainen päivä olisi jonkilainen selviytyminen, vaikka puitteet olisi hyvät.

Tekisitkö noin? Jatkaisitko liittoa lasten takia ja jonkinlaisesta säälistä miestä kohtaan. Et tavallaan kärsisi, mutta kärsisit kuitenkin niin helvetisti.

Vai hajottaisitko perheen, lapset ja liiton, mutta saisit vapauden? Olisitko onnellisempi yksin kuin "ihan ok" liitossa, jossa ei kuitenkaan aitoja tunteita?

 

En voisi olla liitossa, jo en rakastaisi.

 

Hakisimme apua. Siellä se rakkaus on ja löytyy takaisin. Se vaatii työtä ja tahtoa. En eroaisi.

 

Jatkaisin liittoa. Luvattu on ja se täytyy pitää. Humputukset menee ajallaan ohi. Lapset täytyy myös ottaa huomioon ja miettiä heidän etuaan. Jos vanhemmilla päällisinpuolin normaali suhde ja molemmat välittää lapsistaan ja perhe toimii hyvin niin ei ne lapset tiedä eikä tarvitsekaan tietää äitinsä henkilökohtaisista kipuiluista.

 

Jatkaisin liitossa. Ihan jo lastenkin vuoksi.

 

En jatkaisi, ei parisuhde ole mikään vankila, eikä ole oikein ketään kohtaan näytellä että kaikki on hyvin jos ei ole.

 

Miten voi olla seksiä ja läheisyyttä jos ei ole ollenkaan tunteita? Aika kivikasvoista hommaa. Tottahan nyt parisuhteessa eläväki voi ihastua, mutta ei sille tunteelle tarvi valtaa antaa. Ja ne tunteet omaa puolisoa kohtaan kyllä tulevat taas esiin, kun herättelee; muistelee alkuaikoja, sitä mihin toisessa ihastui yms.. kaikissa parisuhteissa, oli sitten liitto tai ei, tulee takuu varmasti "kuiviaki kausia", mutta ne on voitettavissa. Mitä järkeä hajottaa perhe, jos valmiiksi jo tiedät mm. Sen, ettet sitä ihailemaasi miestä voi edes saada ikinä. Ja vaikka voisitkin, niin onkohan sen arvoista? Ruoho näyttää aina vihreämmältä aidan toisella puolella, mutta arki se tulee joka suhteeseen ennenpitkää.

Tuota en vain ymmärrä alkuunkaan, että miten voi olla seksiä ja läheisyyttä ilman tunteita!??!

 

Jäisin. Eikös se ole normaalia että oma mies tuntuu välillä mälsältä kun samaa naamaa vuodesta toiseen kattelee?!

 

[QUOTE="joku vaan";30345527]Tuota en vain ymmärrä alkuunkaan, että miten voi olla seksiä ja läheisyyttä ilman tunteita!??![/QUOTE]

Helposti voi. Meillä on ollut näin aina, en ole koskaan rakastanut miestäni. Mutta aion silti viettää hänen kanssaan loppuelämäni, ellei hän joskus näe lävitseni, kauhistu ja pakene.

 

Olen monta vuotta jo tätä pohtinut. Tosin seksiä ja läheisyyttä ei ole juurikaan, koska eihän niitä halua, kun tunteet ovat kuolleet. Mutta arkielämä sujuu ihan hyvin, on ihan hauskaakin yhdessä, emmekä riitele. Toisaalta täydellinen riitelemättömyys on minulla juuri yksi merkki tunteiden kuolemisesta, kyllä aiemmin ja yleensäkin rakkaussuhteissa riitoja on aina ajoittain tullut. Mutta kun ei ole sillä tavalla väliä, mitä toinen tekee tai sanoo, ei tule riitoja sellaisista asioista, joista ehkä joskus olisi tullut.

Minä en tosiaan tahtoisi erota. Mutta kuinka pitkälle pelkkä tahto riittää. Sekin kyllä on horjunut niinä aikoina, kun on ollut ihastunut johonkin toiseen. Ihastukset on kuitenkin menneet ajallaan ohi, enkä luota siihen että jonkun maagisen pysyvän rakkauden löytäisin, jos tästä suhteesta lähden. Ehkäpä vain hajottaisin lapselta perheen. Tunteettomuudessa on sitä paitsi myös puolensa, sillä rakkaudesta aiheutuu helposti tuskaa. Jonkinlainen itsesuojeluvaisto minut on ehkä tähän ajanut, siinä vaiheessa kun asiat muuttui oli joitain pahoja riitoja, joiden yhteydessä mies uhkaili erollla. En minä niistä enää vihainen ole aikoihin ollut, mutta en vaan onnistu tunteita palauttamaan. Vähän käy mieskin sääliksi, että onko tämä nyt häntä kohtaan reilua, hän varmasti haluaisi läheisyyttä ja seksiä enemmän kuin itsestäni saan irti.

En minä kuitenkaan kamalan ahdistunut ole, pääosin pystyn keskittymään muihin asioihin. Yksi osa elämästä vaan puuttuu, mutta niinhän se puuttuu monilta muiltakin, eikä ero ole mikään automaattinen ratkaisu asiaan.

Aloittajaa en siis osaa neuvoa. Tavallaan olen sitä mieltä, ettei eroratkaisua pitäisi tehdä silloin, kun tunteet johonkin ulkopuoliseen vaikuttaa asiaan. Mutta jos sitä ei pysty muulloinkaan tekemään, voi jäädä vuosiksi junnaamaan epätyydyttävään tilanteeseen. Tosin aloittajan parisuhde ei kuulosta mitenkään toivottomalta, jos kerran seksiä ja läheisyyttä on, eikä ne tunnu pahalta.

 

Jatka liittoa. Käännä tilanne voitoksesi. Ajatustesi ihastusta ei sinulta voi mikään viedä - ei edes huonot kokemukset hänestä, koska et häntä saa. Hän siis pysyy unelmiesi salaisena prinssinä.

 

Onko nyt oikeasti niin, ettet enää rakasta miestäsi, vai onko kyse siitä, että alun huumaavan rakastumisen jälkeen onkin arki astunut kuvaan? Oletko oikeasti rakastunut tähän toiseen mieheen, vai rakastunut rakastumisen tunteeseen? Siihen kutkuttavaan ja jännittävään tunteeseen, kun toista ei vielä tunne kovin hyvin. Meneekö nyt rakastuminen ja rakastaminen sekaisin?

 

jatkaisin

 

Niin kauan kuin haaveilet tästä toisesta miehestä uutta miestä itsellesi - pelkäämpä että tunnet yhä vähemmän omaa miestäsi kohtaan.

Mitä liitostasi puuttuu? Mikä tekee tästä toisesta miehestä paremman?
Ei kannata alkuhuuman ja muun antaa sekoittaa päätä. Et ole elänyt tämän toisen miehen kanssa, eli et oikeastaan tiedä mitä yhdessäolo hänen kanssaan tuo tullessaan. X-ajan kuluttua olet kenties taas vaihtamassa miestä?

Kyllä rakastuneenakin voi ihastua ja huumaantua toisesta ihmisestä, mutta miksi antaa unelmille niin iso sija että ne alkavat kalvaa mieltä.

Minäkin voisin ihastua ja rakastua vaikka joka päivä.

Jos aidosti harkitset eroa niin kannattaa perinpohjaisesti selvitellä miksi eroat; mitä puuttuu ja miksi. Ei välttämämättä tule toistettua samoja erheitä uudessa suhteessa.

 

Se on kuule kyllä sillä lailla, että tunteiden seuraukset pitää hoitaa. Sinullahan on mies ja lapset. Välinpitämättömyydelläkö stoorinne alkoi ?

 

Jatka liittoa. Käännä tilanne voitoksesi. Ajatustesi ihastusta ei sinulta voi mikään viedä - ei edes huonot kokemukset hänestä, koska et häntä saa. Hän siis pysyy unelmiesi salaisena prinssinä.

Tilanne voitoksi jos jokainen päivä on kun helvetti vai miten ap sen kuvaili?

 

Riippuu kelle rakkaus on tunnetila. Sen mukaan ei pidä mukailla suhteitaan, sillä aina saisi muutaman vuoden välein olla vaihtamassa kumppania.

Rakkaus on ennemminkin tahtotila. Jos liitto on hyvä, seksiä on, jne. ehdottomasti jatkaisin. Tunteet tulee ja menee. Ainahan kielletty hedelmä kiehtoo, mutta kun sen saa, voi pettymys olla kova. Ei maksa hintaa heittää hyvää liittoa hukkaan vain fiilisten pohjalta.

Tunteetkin voi muuttua, kumppaniin voi rakastua uudelleen. Tuollainen "saavuttamattoman" miehen perään haikailu on ajanhukkaa.Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

 

Tilanne voitoksi jos jokainen päivä on kun helvetti vai miten ap sen kuvaili?

Se ap:n nimimerkki oli onnellinen onneton. Ei ap:n elämä siis ole helvettiä, mutta rakastumisen toive piinaa. Sitä nämä tarkoittavat:
"Ikävä kalvaisi sisintäsi", "Jokainen päivä olisi jonkilainen selviytyminen". "Et tavallaan kärsisi, mutta kärsisit kuitenkin niin helvetisti."
"Vai hajottaisitko perheen, lapset ja liiton? Olisitko onnellisempi yksin?"

Avioliiton arki on ap:n kohdalla jysähtänyt kunnolla. En kuitenkaan usko, että hän yksin olisi onnellisempi kahta kuukautta kauempaa. Se unelmien mies oli ap:n mukaan saavuttamaton (omassa liitossa?).

Ihastumiset ovat osa normaalia liittoa. Minullakin oli syvä sellainen pari vuotta sitten reilusti itseäni nuorempaan naiseen. Olin henkisesti kohtalaisen sekaisin. Olisin ehkä voinut saada ihastukseni kohteen (koska hänelläkin oli vahvoja tunteita minua kohtaan), mutta punnitsin lasten (ja ehkä vaimonkin) edun korkeammalle. Nyt seurailen hänen elämäänsä, pyrin etäältä auttamaan jos tarpeen, näen hänestä unia ja toivon hänelle kaikkea hyvää - hellyyttä ja intohimoista seksiä jonkun muun kuin minun kanssani, vaikka yhä tulee puristava tunne kun ajattelen häntä.

 

Liitossahan on tunteita vaikka millä mitalla. Jos itse olisin tai puoliso olisi tunnekylmä, en jatkaisi. Mutta teillähän tuntuu ilma olevan tiheänä tunnetta. Eikö olekin ihanaa ja helppoa räytyä, kun voi samalla haikailla sellaisen miehen perään jota ei voi saada? Turvallista tunnetrippailua. Kun olet aikasi tunteillut, voit hylätä tuon ihannekuvan ja miettiä, mitä teet jotta saat reaalimaailman taas kuntoon. Hopi hopi.

 

En, jos rakkaus puuttuu en voisi elää kyseisessä parisuhteessa.

 

Meillä vähän toisin päin.
Tunteita on, kovastikin. Mutta liitto on vaikea. En haluaisi luovuttaa, mutta en tiedä jaksanko.

 

Jatkaisin liittoa. Lasten hyvinvointi menee omien tunteideni edelle. Hakeutuisin pariterapiaan. Olen rakastunut mieheeni muutaman kerran uudelleen tulisesti elämäni aikana, joten tiedän, että 'kuolleet' tunteet on mahdollista herättää uudelleen, jos vain tahtoa siihen löytyy.

 

Riippuu kelle rakkaus on tunnetila. Sen mukaan ei pidä mukailla suhteitaan, sillä aina saisi muutaman vuoden välein olla vaihtamassa kumppania.

Rakkaus on ennemminkin tahtotila. Jos liitto on hyvä, seksiä on, jne. ehdottomasti jatkaisin. Tunteet tulee ja menee. Ainahan kielletty hedelmä kiehtoo, mutta kun sen saa, voi pettymys olla kova. Ei maksa hintaa heittää hyvää liittoa hukkaan vain fiilisten pohjalta.

Tunteetkin voi muuttua, kumppaniin voi rakastua uudelleen. Tuollainen "saavuttamattoman" miehen perään haikailu on ajanhukkaa.Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Juuri näin.

Nuoruudessani olin enemmän tunteideni vietävissä ja meinasin menettää mieheni tämän takia. Rakastuin toiseen mieheen ja jätin mieheni (silloin vielä poikaystävä). Parin kuukauden kuluttua tajusin, että olin tehnyt karmean virheen. Ei se toinen ollutkaan yhtään sen parempi, kun hetken huuma oli mennyt ohi. Onneksi sain mieheni takaisin.

 

Mitä tekee. Itse elin tuollaisessa liitossa vuosia sitten. Lapsia ei ollut, mutta ns kulissit kunnossa. Oltiin joittenkin mielestä oikein unelmapari. Mutta minulta puuttui tunteet miehestä kohtaan. En ollut suhteen alussakaan mitenkään megarakastunut. Lähinnä nuoruuden innossa/tyhmyyttä muutin yhteen, kun en paremmastakaan tiennyt.Mies oli ihan ok. Perinteinen suomalainen mies, ei puhut eikä pussannut. Meillä oli keskenään ihan kivaa, vähän kuin kavereilla. Tuntui et oltiin enemmän kavereita, kuin mies ja (avo)vaimo.

Minun tunteet laimeni vuosien myötä lisää. Keräsin pitkään rohkeutta lähteä ns unelmaliitosta. Kun lähdin sain kauhistelut osakseni. Miksi lähteä jos kaikki on hyvin, mutta mikään ei tunnu miltään?

Ymmärrän sinua niin hyvin ap. Itse en ole katunut lähtöäni päivääkään. Harmittaa, miksi en lähtenyt aiemmin. Minulla on nykyään uusi mies, ollaan onnellisesti yhdessä ja meillä on lapsia. Ei arki ole tässäkään liitossa ruusuista. Mutta kyllä rakastan uutta miestäni niiin paljon enemmän mitä entistä.

Jos lähdet, sinun pitää punnita ja kestää lähtösi seuraukset. Voit voittaa paljon tai hävitä paljon. Minä voitin. Toivottavasti sinäkin

 

Jokaisen pojun perään ei kannata haikailla.

Mutta, taidat rakastaa miestäsi, jos haluat häntä.

Seksi ja tunteet ainakin minussa ruokkivat toisiaan. Niillä hetkillä kun oikein rakastan, meillä on villiä menoa. Sitten kun taas tuntuu, että haluaa luovuttaa seksi herättää rakkautta.

Mieheni tuntee minut. Olisi suuri loukkaus esittää hänelle rakkautta. En usko että hän leppyisi ikinä, jos tuntisi olonsa huijatuksi ja siten nöyryytetyksi.