Chef oletko shoppailut kirpputoreilla viime aikoina?

?

 

No enpä juuri. Jokusen kerran on tullut käytyä, mutta kun elämä heitti vähän häränpyllyä, ei oikein ole ollut aikaa moiseen. Eikä mielenkiintoa. Mutta kyllä täältä vielä noustaan

 

muistan ikuisesti ne mahtavat löydöt joita teit!! Chef shoppaa

 

Mun mielestä chef tarviis nyt sählymailan

 

Mun mielestä chef tarviis nyt sählymailan

Itse asiassa olet enemmän, kuin oikeassa. Ihan oikeasti.

Mutta sermiä en tartte. Todellakaan. En nyt, enkä tulevaisuudessakaan. Ugh. Olen puhunut!

 

ei kun se vaan nostelee säleköitä ylös ettei lapset kuristu niihin naruihin. ja irrottelee sulakkeita ettei hella mene päälle. ja mitähän muuta hauskaa minä siitä yhdestä ketjusta luin..

 

miksette juttele yv:nä :O

 

Mitä on tapahtunut?

 

ei kun se vaan nostelee säleköitä ylös ettei lapset kuristu niihin naruihin. ja irrottelee sulakkeita ettei hella mene päälle. ja mitähän muuta hauskaa minä siitä yhdestä ketjusta luin..

???

Nyt en aivan ymmärrä. Tosin ilmeisesti et kyllä ymmärrä sinäkään, koska voisin tässä nyt jopa väittää, että tuohon mun kirjoittamaani juttuun on tullut melko mielenkiintoisia vivahteita siinä yhteydessä, kun sinä olet sen lukenut ja näppikseltäsi sitten omin sanoin tähän ketjuun nyt suoltanut

Säleköillä viittaat ilmeisesti säkelaihtimiin. Kyllä. Nostan ne ylös. Mutta en siksi, ettei lapset kuristu niihin naruihin, vaan siksi, että tuo pienin lapsi repii kaihtimia silloin, kun hän niihin ylettyy. Eli siis silloin, kun kaihtimet ovat alhaalla.

Sulakkeitakaan en irroittele, vaan ihan vaan painan yhden nappulan alas tuosta sähkökaapista, joka sijaitsee aivan hellan lähellä. Melko kätevää, eikö?

Tosin tätäkään en tee siksi, "ettei hella mene päälle", koska en usko kummituksiin, enkä ole poltergeist-ilmiöönkään kotonani törmännyt, vaan siksi, että kun tuo taaperomme tykkää räplätä niitä nappuloita, niin vaikka hän niitä vääntelee ja käänteleekin, niin levyt/uuni ei siltikään lämpene.

Osasyynä on kyllä myös koirat. Olen kertaalleen tullut kotiin siten, että koirat ovat mitä ilmeisimmin yksin ollessaan nousseet hellaa vasten (etsien ruokaa tms.) ja samalla osuneet hellan nappuloihin siten, että hellalevyt ovat olleet päällä. Onneksi en säilytä hellan päällä mitää, sillä muutoin olisi palanut koko kämppä. Noin 10v sitten kaverille kävi niin, eikä se ollut kovin kivaa.

Mutta onhan se toki ihan kivaa, jos ja kun ihmiset kykenevät näkemään elämässä hauskoja asioita myös sellaisten asioiden kohdalla, missä joku toinen ei sitä hauskuutta näe. Mä en osaa tuota nyt mitenkään erityisen hauskana asiana nähdä, vaan ihan vaan tavallisena, arkipäiväisenä asiana

 

miksette juttele yv:nä :O

Viimeksi eilen juttelin. Ihan kivaa sekin, mutta enempi tykkään lätistä ihan yleisesti, kaikkien kanssa

 

Mitä on tapahtunut?

Lapsi sairastui. En oikein osaa määritellä sitä sen tarkemmin.

En voi periaatteessa kutsua sairastumista sinänsä vakavaksi (vaikka toisaalta se sitä onkin), enkä välttämättä edes pitkäaikaiseksi, sillä vielä ei tiedetä, että mikä lapsen tilanne on vuoden päästä (mikä puolestaan on kriteeri pitkäaikaissairaudelle).

Mutta sillä lailla nyt kuitenkin, että lapsen sairastuminen vaikuttaa ihan jokapäiväiseen elämäämme ja viikkokalenteri on mennyt aikalailla uusiksi lukuisten sairaala- ja kuntoutuiskäyntien vuoksi. Joten kirppistely on nyt vähän jäänyt taka-alalle.

 

Kuinka ikävää tsemppiä ja paranemisia!

 

Mä ny tungen tähän kans utelemaan . Vaikka meneeki lujaa ohi alkuperäisestä aiheesta.

Ootko sä Chef kokenu kuinka raskaaksi ton hyppäämisen sairaalas ja kuntoutuksis? Siis jos ei huomioida ny ollenkaan huolta lapsesta tms. Vaan ihan vaan se että jatkuvasti pitää nois käydä ja suunnitella kaikki muu sitten noitten käyntien ehdoilla?
Muittenki kokemukset asiasta toki tervetulleita.

Kun mä vieläkin ihmettelen sitä että se tuntuu aika rajoittavalta ja raskaalta. Ja kumminkin se on meillä vaan 2x viikos fysioterapia + 4-15x kertaa vuodes sairaalakäynti. Eihän siinä pitäis olla mitään raskasta? Ja kun luulis täs melkein 12 vuoden aikana jo tottuneen, mutta ei.

 

Mä ny tungen tähän kans utelemaan . Vaikka meneeki lujaa ohi alkuperäisestä aiheesta.

Ootko sä Chef kokenu kuinka raskaaksi ton hyppäämisen sairaalas ja kuntoutuksis? Siis jos ei huomioida ny ollenkaan huolta lapsesta tms. Vaan ihan vaan se että jatkuvasti pitää nois käydä ja suunnitella kaikki muu sitten noitten käyntien ehdoilla?
Muittenki kokemukset asiasta toki tervetulleita.

Kun mä vieläkin ihmettelen sitä että se tuntuu aika rajoittavalta ja raskaalta. Ja kumminkin se on meillä vaan 2x viikos fysioterapia + 4-15x kertaa vuodes sairaalakäynti. Eihän siinä pitäis olla mitään raskasta? Ja kun luulis täs melkein 12 vuoden aikana jo tottuneen, mutta ei.

Silloin koen, että on ihan helvetin raskasta, kun noita sairaalassa hyppäämisiä tulee ihan yllättäen, aivan puuntakaata. Mutta mä luulen, että siihen vaikuttaa tuossa kohtaa aika paljon juuri se, että kun siinä on mukana se huoli. Ja turhautuminenkin.

Me mennään näemmä nyt jatkuvasti 2 askelta eteen ja 1 taakse-metodilla, joten kun luulen kaiken olevan ok ja ehdin siihen jo vähän tuudittautuakin, niin seuraavassa hetkessä huomaankin, että tullaankin taas perse edellä puusta alas ja jälleen on pakka ihan sekaisin.

Mä olen ihan äärettömän kiitollinen siitä, että lasta on tutkittu enemmän, kuin paljon. Kaikki mitä voidaan löytää, on mitä luultavimmin löydetty. Ja kaikki mitä voidaan sulkea pois, on pois suljettu. Joten mulle nuo sairaalakäynnit on olleet asioita, joita odotan kuin kuuta nousevaa, koska ne vie lapsen asiaa eteenpäin. Enkä ole ennalta sovittuja käyntejä pitänyt siis koskaan raskaina. Ainakaan muistaakseni. Mutta ne extempore-käynnit koen toisin. Ne on raskaita.

Viikko sitten soitin TYKS:iin, kun lapsi otti takapakkia. Käskivät tulemaan heti. Tuolloin piti sitten muuttaa aamun suunnitelmat ja koittaa saada osa lapsista sinne, osa tänne ja osa mukaan. Yritän aina viimeiseen saakka pitää lasten arkirytmeistä kiinni, mutta tuona aamuna se ei täysin onnistunut.
Olin erittäin onnellinen siitä, että pääsimme HETI näytille. Olemme saaneet lähes poikkeuksetta aivan huippuluokkaista apua ja olen siitä ihan aidosti kiitollinen. Mutta kun saavuimme tuon hulabaloo-päivän päätteeksi kotiin, niin olin kyllä melko puhki. Vaikka tuolloin ei ollut huolta ns. akuutista hädästä, niin kyllähän se aikataulujen uusiksi rukkaaminen omat haasteensa aina tuo. Toisaalta onhan tässä tullut jo jokunen viikko asiaa opeteltua

Fysioterapiat ollaan sovittu (yritän olla kauka viisas) nyt kuukaudeksi eteenpäin, jotta ne on saatu sopimaan kalenteriin siten, ettei niiden tieltä pidä raivata mitään muuta pois. Ollaan sovittu ne siis miehen duuni, lasten treenit jne. huomioiden. Ollaan siinä mielessä onnekkaita, että ft on entuudestaan tuttu (hoitanut muakin useamman kuukauden) ja lähellä, eli ei tarvitse jatkuvasti ajaa pitkää matkaa. Esitettiin tämä toiveena ja se toteutettiin. Tosin hoitovastuu on fysioterapian osalta edelleen TYKS:issä ja valitettavasti näyttää siltä, että ensi viikolla joudumme (tai siis pääsemme) sinnepäin taas suunnistamaan.

Tähän nyt jo osaan puoliksi varautua. Mutta jos saan taas tunnin varoitusajan, niin melko hulabalooksi moinen taas muuttuu. Itsensä saa laittaa aika usein sivuun. Ja toisinaan olisi ihan hyvä, jos niin ei tarvitsisi tehdä.

Kyllähän se siis välillä raskasta on. Toisaalta sitten taas ei. Meidän lapset harrastaa aika paljon, joten lapsia tulee kiikutettua jatkuvasti sinne ja vähän tännekin. Nuo viikoittaiset fyssarit me ajatellaankin vähän siten, että ne ovat tämän yhden lapsen jumppa-harrastus

 

mikä sillä lapsella on? minkä ikäinen? Voimia sinulle!

 

mikä sillä lapsella on? minkä ikäinen? Voimia sinulle!

Enterorokon aiheuttama peroneus pareesi (pohjehermohalvaus), 4v. Kiitos

 

Meilläkin poika pitää fysioterapiaa enempi harrastuksena ja se on kivaa. Matkakaan ei oo pitkä. Mutta silti mä koen noi käynnit raskaaksi. Muitten lasten normi harrastus kuskauksia en koe samalla tavalla. Rupesinki nyt sit miettiin että jospa kysymys on kuitenkin siitä että jotenkin noi jumpat pitää koko ajan pojan tilanteen mun ajatuksissa tai jotain. Äh, en oikein osaa selittää mitä tarkoitan.

Sairaalakäynneistä osa tuntuu täysin turhalta ja siksi raskailtakin. Osa on tylsiä mutta tarpeellisia kontrolleja. Yks sairaalakäynti on vuodes jota odotan, puoleksi pelolla, puoleksi toiveikkaana. Se on kirurgin arviointi selän tilanteesta. Nytkin odotan sitä ja toivon että kirurgi sanois tilanteen olevan ennallaan tai parantuneen. Pelkään että tilanne on pahentunut ja joudutaan leikkaukseen, tämä vain on todennäköisin vaihtoehto seuraavalla käynnillä.

 

Meilläkin poika pitää fysioterapiaa enempi harrastuksena ja se on kivaa. Matkakaan ei oo pitkä. Mutta silti mä koen noi käynnit raskaaksi. Muitten lasten normi harrastus kuskauksia en koe samalla tavalla. Rupesinki nyt sit miettiin että jospa kysymys on kuitenkin siitä että jotenkin noi jumpat pitää koko ajan pojan tilanteen mun ajatuksissa tai jotain. Äh, en oikein osaa selittää mitä tarkoitan.

Sairaalakäynneistä osa tuntuu täysin turhalta ja siksi raskailtakin. Osa on tylsiä mutta tarpeellisia kontrolleja. Yks sairaalakäynti on vuodes jota odotan, puoleksi pelolla, puoleksi toiveikkaana. Se on kirurgin arviointi selän tilanteesta. Nytkin odotan sitä ja toivon että kirurgi sanois tilanteen olevan ennallaan tai parantuneen. Pelkään että tilanne on pahentunut ja joudutaan leikkaukseen, tämä vain on todennäköisin vaihtoehto seuraavalla käynnillä.

Se voikin olla teidän kohdallanne vähän eri asia, koska te käytte fyssarilla vuodesta toiseen. Joka ikinen viikko, kahdesti viikossa.

Meillä tilanne on toinen. Tällä hetkellä (tilanne voi toki vielä muuttua) oletuksena on se, että tytöllä on kaikki mahdollisuudet toipua jopa täysin ennalleen. Kukaan ei voi tietenkään sanoa varmaksi, että hän aivan varmasti toipuu ennalleen, mutta mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, etteikö näin voisi käydä.
Saattaa olla, että käymme fysioterapiassa vain puoli vuotta. Tai vuoden. Tai ehkä jopa kaksi. Mutta ainakin vielä tässä kohtaa olen siinä uskossa ja luulossa, että se päivä tulee eteen, jolloin meille kerrotaan, ettei tyttö enää tarvitse fysioterapiaa.

Voi olla, että mikäli tämä olisi ns. loppuelämän kestävää, siihen suhtautuisi hieman toisella tapaa. Se voisi tuntua raskaammalta, sillä onhan se nyt paljon helpompi sitoutua johonkin asiaan vuodeksi, kuin 10 vuodeksi.

Sairaalakäyntien osaltakin me ollaan joka kerta saatu jotain "käteen". Eli yksikään käynti ei ole tuntunut turhalta ja sen vuoksi raskaalta. Mikäli kokisin, että mekin joudutaan käymään sairaalassa ihan turhaan, niin aivan varmasti kokisin sen myös raskaana, ylimääräisenä rasitteena.

Lisäksi mulla on aina se mahdollisuus, että nostan kädet pystyyn ja heitän "hoitovastuun" miehelleni. Olen kyllä sitä tyyppiä, että haluan pitää langat itse käsissäni ja hoitaa siis itse kaikki tytön sairaala, terapia jne. käynnit. Mutta jos joskus muutan mieleni, mulla on siihen mahdollisuus. Ja kun tämän mahdollisuuden olemassaolon tietää, se tuo tietynlaista turvaa. Mun ei ole pakko jaksaa. Voin olla jaksamattakin, eikä se haittaa. Mieskin kun osaa tuon homman aivan varmasti hoitaa.

Epätietoisuus on ihan hirjan pelottavaa. Toivottavasti tuo kirurgi-tapaaminen on pian ja saisitte hyviä uutisia. Sitten voisit taas hetkeksi hengähtää.