Kun toisen ihmisen todellisuus on suppeampi ja mittapuut erilaiset kuin itsellä

Jaksaisiko joku pohtia tätä?

Joskus vaan tiedostaa sen että oma tai toisen käsitys asioista ei ole kokonainen, riittävä.
Esim.joku voi sanoa olevansa hyvä työntekijä koska puurtaa ahkerasti sorvinsa ääressä mutta jättää työnteosta yhden osa-alueen pois eli kahvitaukojuttelut muiden työntekijöiden kanssa (siis silloinkin kun ei ole kiireinen).

Tai joku voi kehua olevansa hyvä isä tai äiti kun vie hoploppiin tenavat usein ja rakentelevat legoilla ja pelaavat pelejä, mutta ei vie metsäretkille, uimarantaan tai ota mukaan pihatöihin.

Tai joku joka sanoo että kaikki jotka kritisoivat häntä, ovat vain kateellisia (yleensä ne muut eivät todellakaan ole sitä). Kateuskortti tulee usein ihmiseltä joka ei näe kaikkea yhtä laajasti kuin muut. Olen sen käyttöön aikaisemmin itsekin sortunut mutta huomannut että voi räkä, ei nuo muut olekaan kateellisia.

Onko se suppeammin ajatteleva ihmisenä riittävä (kristillisessä mielessä on, mutta kysynkin nyt yleistä näkökulmaa)? Riittääkö hän muille?
Mä olen joutunut laajentamaan käsityksiäni paljon. Olen pitänyt itseäni hyvänä työntekijänä, vaimona ja äitinä mutta en ole ollut sitä.

 

Ihmiset ovat erilaisia. Näkökannat poikkeavat siitä mikä on täydellisempää.

Toisaalta on asioita missä molemmat ovat samaa mieltä että täydellisyydestä ollaan kaukana, mutta kuka meistä jaksaisi kaiken?

 

Mielestäni oma todellisuutesi on suppea, jos kuvittelet, että on vain yksi oikea tapa toimia oikein. Kahvipöytäkeskusteluihin osallistuminen harvoin vaikuttaa siihen, onko ihminen työntekijänä hyvä. Eikä ollakseen hyvä vanhempi tarvitse tehdä lasten kanssa kaikkia mahdollisia asioita. Ihmiset saavat olla erilaisia kiinnostuksenkohteiltaan ja toimintatavoiltaan, erilaisuus ei ole puute.

 

Mitä väliä muiden ihmisten mielipiteillä on väliä jos itse tekee parhaansa ja kokee olevansa siinä jopa hyvä?

 

Liian pitkiä aloituksia teet, vastaan kohta (ehkä) =)

 

Esimerkkien perustella apn todellisuus ei ole siitä laajemmasta päästä

 

Itse jotenkin katson asiaa niin että olen itse määritellyt oman elämän "kriteerit" hyvyydestä. Tiedostan kuitenkin että toisten kriteerit on erilaisia. Ja saa olla. Minua määrittää oman elämäni arvot ja asiat jotka koen merkityksellisiksi. Siksi koitan parhaani mukaan olla vertaamatta muihin. Hyvä voi olla niin monella tapaa. Kunhan on sinut itsensä kanssa

 

Vastaukseni on: kulli.

 

Mulle tuli tuosta aloituksesta mielikuva, että nyt tällä kertaa Echo itse ajattelet aika suppeasti etkä muiden näkökulmasta. Toiset ei kaipaa kahvitaukoja, haluaa vielä lapsiaan hoplopiin ja niin edelleen. On monta tapaa hoitaa asioita eikä se toinen tapa ole välttämättä suppeampi tai huonompi vain siksi että se ei ole minun tai sinun tapasi.

Työasioissa olen usein sitä mieltä, että on niin monta tapaa kuin on tekijää. Yksikään ei ole toista parempi jos lopputulos on sama eli homma tulee hoidettua loppuun asti määräajassa. Vanhemmuuttakin on erilaista, siinäkään ei ole yhtä ainoaa oikeaa muottia

 

Aloituksestasi tuli mieleeni vanha juttu töistä. Lähin esimieheni oli kovin innoissaan siitä, että hänellä oli alainen, minä, ja se, että hän sai delegoida töitään minulle. Hän ei ymmärtänyt, miten meitä oli vain kaksi tekemässä töitä yhdessä yksikössä. Hän piti itseään esimiehenäni, otti siitä kovan stressin itselleen ja huikaili muita ylemmille kuinka vastuu painaa. Niinpä minulle jäi tosi paljon yksin päätettäviä asioita ja organisoimista esimieheni voivotellessa raskasta työtään kahvitauoilla.

HÄntä ylemmät pomot olivat tietenkin huolissaan hänen jaksamisestaan, mutta sanoin usein että minä hoitelen kyllä ne työt ja homma hoituu. Niinpä kuka vain tietää loput, että esimieheni annettiin rauhassa huokailla ja hoidella ne työt, jotka hän osasi, ja minä sitten vain perään kuittasin mitä oikeasti tehdää. Tätä peliä harrastettiin selän takana ja lopulta esimieheni siirrettiinkin toisiin tehtäviin.

Opin, että työ ja osaaminen on suhteellinen käsite. Minä en halunnut rikkoa esimieheni mielikuvaa itsestään, koska hän oli aika reppana ja vaikeassa elämäntilanteessa eroamassa narsistisesta miehestään. Miksi ihmeessä hän ei saisi valaa itseluottamusta itseensä vaikkapa minun kauttani? Ei se ollut keltään pois ja tilanne pysyi hallinnassa. Hän ei kiusannut minua saati haitannut työntekoani. Ymmräsin häntä ja tajusin, ettei aina voi rikkoa ihmisten omia mielikuvia pönkittääkseni siten omaa oloani. JOskus suvaitsevaisuus ja lähimmäisenrakkaus on antaa toisen elää omassa uskossaan.

 

Esim.joku voi sanoa olevansa hyvä työntekijä koska puurtaa ahkerasti sorvinsa ääressä mutta jättää työnteosta yhden osa-alueen pois eli kahvitaukojuttelut muiden työntekijöiden kanssa (siis silloinkin kun ei ole kiireinen).

Siis miten sä määrittelet että kahvitaukojen poisjättäjä, muuten hyvä työntekijä esimerkiksi on "suppeammin ajatteleva ihminen"? Miksi tälläinen "suppeasti ajatteleva" kahvitaukojen poisjättäjä EI olisi mitenkään riittävä ihmisenä muille?

En kyllä ollenkaan saa kiinni sun ajatuksista. Nuo muutkin esimerkit on aivan hirveän outoja. Kuka sä luulet edes olevasi määrittelemään että joku olisi suppeammin ajatteleva ihminen, etenkään tollaisten asioiden kuten esimerkkien perusteella. Taidat nyt kyllä olla pikkusen kujalla.

 

Aloituksen otsikon perusteella odotin diippiä tieteen ja uskonnon rajoja koettelevaa eksistentiaalista pohdintaa. Kahvitauko ja hoplop?

 

Esimerkkien perustella apn todellisuus ei ole siitä laajemmasta päästä

Sen myönnän että ajattelen suppeasti ja rajoittuneesti joissain asioissa (kristinusko asettaa tietyt puitteet mut tarkoitan siis yleismaailmallisesti).
Mut mikä noissa mun esimerkeissä oli suppeaa? Mä haluan avartaa putkinäköäni.

 

Jaksaisiko joku pohtia tätä?

Joskus vaan tiedostaa sen että oma tai toisen käsitys asioista ei ole kokonainen, riittävä.
Esim.joku voi sanoa olevansa hyvä työntekijä koska puurtaa ahkerasti sorvinsa ääressä mutta jättää työnteosta yhden osa-alueen pois eli kahvitaukojuttelut muiden työntekijöiden kanssa (siis silloinkin kun ei ole kiireinen).

Tai joku voi kehua olevansa hyvä isä tai äiti kun vie hoploppiin tenavat usein ja rakentelevat legoilla ja pelaavat pelejä, mutta ei vie metsäretkille, uimarantaan tai ota mukaan pihatöihin.

Tai joku joka sanoo että kaikki jotka kritisoivat häntä, ovat vain kateellisia (yleensä ne muut eivät todellakaan ole sitä). Kateuskortti tulee usein ihmiseltä joka ei näe kaikkea yhtä laajasti kuin muut. Olen sen käyttöön aikaisemmin itsekin sortunut mutta huomannut että voi räkä, ei nuo muut olekaan kateellisia.

Onko se suppeammin ajatteleva ihmisenä riittävä (kristillisessä mielessä on, mutta kysynkin nyt yleistä näkökulmaa)? Riittääkö hän muille?
Mä olen joutunut laajentamaan käsityksiäni paljon. Olen pitänyt itseäni hyvänä työntekijänä, vaimona ja äitinä mutta en ole ollut sitä.

Milloin huomasit ton loppu osan itsessäsi? toi oli paljon toteavaa toi teksti. siis valmista . sitten tohon kateus hommaan en tunne sydämessäni kateutta. Mutta se kiinnostaa kyl iteäkkin miks kateellisia ainahan voi kysyä ja laajentaa tajuntaansa?
mitä tarkoitat suppeammalla ajattelulla? vertaatko ajatteluja toisiinsa?
Sydämessä kaukaisuudessa riittää? mut tarkotatko suhteessa? lennossa vai kolossa?

 

Sen myönnän että ajattelen suppeasti ja rajoittuneesti joissain asioissa (kristinusko asettaa tietyt puitteet mut tarkoitan siis yleismaailmallisesti).
Mut mikä noissa mun esimerkeissä oli suppeaa? Mä haluan avartaa putkinäköäni.

Mun mielestäni suppeaa oli näkemys siitä, että työntekijä joka ei pidä kahvitaukoja ei ole yhtä tehokas kuin sellainen joka ne pitää. Ts. ihminen ei pysty tekemään töitään muuten kuin jättämällä tauot väliin. Minäkään en pidä kahvitaukoja, vaan mulla on se kahvimuki työpöydällä. En koe tarpeelliseksi mennä erilliseen tilaan sitä kahviani juomaan. En kyllä koko aikaa kääntele sitä exceliä, vaan lukaisen vaikkapa iltapäivälehdet välillä. Jotkut kollegat taas tarvitsee sen kahvitauon ja he hoitaa työnsä ihan yhtä hyvin kuin minäkin

Toinen suppeaksi kokemani kohta oli tuo että jos vanhemmat vie lapsiaan hoplopiin, he eivät ota lasta kodin arkeen mukaan. Ei se sitä tarkoita. Voi tehdä molemmat.

 

Mun mielestä milteipä kaikki ihmiset on suppeita näkemyksissään. Mun elämässä tapahtui 5-10v sitten tosi rankkoja juttuja joista osa jatkuu yhä. Silloin mä kuvittelin niiden avanneen mun silmiä näkemään asioita syvemmin ja toimimaan paremmin, olemaan parempi ihminenkin. Sittemmin olen saanut todeta että samalla kun opin näkemään, arvostamaan ja hyväksymään joitain asioita minkä päälle en aiemmin ymmärtänyt, samalla menetin kykyä ymmärtää ja samaistua asioihin mitkä ennen olivat niin tuttuja. Itseasiassa ennen mussa oli paljon sellaisia positiivisia puolia ja näkemystä mitkä on nyt jääneet taustalle.

Ei kukaan ole täydellinen, sen enempää vanhempana kuin työntekijänäkään. Mun mielestä on silti tärkeää nähdä ne omat vahvuutensa kummassakin ja tehdä iloisella mielin niitä juttuja missä on hyvä ja mistä tykkää. Parempi kokea olevansa hyvä äiti kun antaa lapsille aikaa vaikka sen hoplopin, rakentelemisten ja pelaamisten muodossa kun kokea olevansa sittenkin huono äiti kun ei käy lasten kanssa retkillä tai tee pihatöitä yhdessä. Tai parempi tuntea olevansa hyvä työntekijä ja pitää työstään koska huomaa olevansa siinä taitava ja aikaansaava kuin kokea alemmuudentunnetta koska ei viihdy sosiaalisissa tilanteissa kuten kahvitauoilla.

 

Siis miten sä määrittelet että kahvitaukojen poisjättäjä, muuten hyvä työntekijä esimerkiksi on "suppeammin ajatteleva ihminen"? Miksi tälläinen "suppeasti ajatteleva" kahvitaukojen poisjättäjä EI olisi mitenkään riittävä ihmisenä muille?

En kyllä ollenkaan saa kiinni sun ajatuksista. Nuo muutkin esimerkit on aivan hirveän outoja. Kuka sä luulet edes olevasi määrittelemään että joku olisi suppeammin ajatteleva ihminen, etenkään tollaisten asioiden kuten esimerkkien perusteella. Taidat nyt kyllä olla pikkusen kujalla.

Tarkennan, siis mulle tulee mieleen semmoinen työntekijä joka on mielellään yksinpuurtaja. Joillakin aloilla se on ok, semmoisilla aloilla joissa katsotaan vain tulosta. Sosiaalisemmilla aloilla muista erikseen jättäytymistä katsotaan karsaasti. Olen nähnyt sen että muut alkaa tämmöistä syrjiä, työntekijä itse ajattelee että hän ei ole tehnyt mitään väärää vaan on hyvä työntekijä.

Riippuu siis tosi paljon alasta. On hyvä että työntekijää arvostetaan tuloksen mukaan ja ujoilla on mahdollisuus pärjätä, mut joillakin aloilla eristyneisyys ei ole eduksi.

 

Hyva aitiys ja tyontekijyys on minusta ihan muuta kuin metsaretkia ja kahvihuonekeskusteluja. Jos keskustelun esteena on asennevika eika luonne ja metsaretkien vaikka laiskuus eika erilaiset kinnostuksenkohteet, niin silloin on varmaan parantamisen varaa, mutta kun on vaan rehellinen itselleen ja omalle luonteelleen, niin on aika paljon liikkumavaraa miten elaa muiden kanssa. Vaantaytyminen koko ajan jonnekin tai joksikin muuksi ei ole hyvaksi. Jatkuvan itsekehittymisen taustapuoli on se, ettei pida itsestaan edes sen kehittymisen jalkeenkaan. Se ei auta olemaan spontaanisti tunteva ja empaattinen ihminen. Usein on minusta fiksuinta ajatella asioita kaytannon kannalta (miten kommunikointi sujuu, mita pienta keksisi, etta olisi kivaa), kuin jatkuvan riittavyyden kannalta. Jos ei itse riita, niin silloin ei riita kukaan muukaan.

 

Minä en taida nyt ihan ymmärtää mitä tässä haetaan takaa. Miksi kenenkään pitäisi "riittää toisille"?

 

Tarkennan, siis mulle tulee mieleen semmoinen työntekijä joka on mielellään yksinpuurtaja. Joillakin aloilla se on ok, semmoisilla aloilla joissa katsotaan vain tulosta. Sosiaalisemmilla aloilla muista erikseen jättäytymistä katsotaan karsaasti.

Tässä tapaukseesa karsaasti katsovat eivät ole analysoineet omia tunteita. Toisen ahkeruus saattaa ahdistaa ja aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Ehkä omat pullatauot ovat uhattuna jos kaikki eivät niitä tarvitse?

 

En ole havainnut normaalien ihmisten ikina syrjivan hiljaisia tai arvostelevan toisten lasten harrastuksia. Sen sijaan manipuloivat ilkeat ihmiset voivat niin tehdakin. Onko ap niin, etta koet nama ihmiset vahemman suppeiksi, kun osaavat ajaa omaa etuaan ja ovat sinusta siksi riittavampia muille?

 

Taas kerran ap tuo esiin oman tyhmyytensä.

 

Aloituksestasi tuli mieleeni vanha juttu töistä. Lähin esimieheni oli kovin innoissaan siitä, että hänellä oli alainen, minä, ja se, että hän sai delegoida töitään minulle. Hän ei ymmärtänyt, miten meitä oli vain kaksi tekemässä töitä yhdessä yksikössä. Hän piti itseään esimiehenäni, otti siitä kovan stressin itselleen ja huikaili muita ylemmille kuinka vastuu painaa. Niinpä minulle jäi tosi paljon yksin päätettäviä asioita ja organisoimista esimieheni voivotellessa raskasta työtään kahvitauoilla.

HÄntä ylemmät pomot olivat tietenkin huolissaan hänen jaksamisestaan, mutta sanoin usein että minä hoitelen kyllä ne työt ja homma hoituu. Niinpä kuka vain tietää loput, että esimieheni annettiin rauhassa huokailla ja hoidella ne työt, jotka hän osasi, ja minä sitten vain perään kuittasin mitä oikeasti tehdää. Tätä peliä harrastettiin selän takana ja lopulta esimieheni siirrettiinkin toisiin tehtäviin.

Opin, että työ ja osaaminen on suhteellinen käsite. Minä en halunnut rikkoa esimieheni mielikuvaa itsestään, koska hän oli aika reppana ja vaikeassa elämäntilanteessa eroamassa narsistisesta miehestään. Miksi ihmeessä hän ei saisi valaa itseluottamusta itseensä vaikkapa minun kauttani? Ei se ollut keltään pois ja tilanne pysyi hallinnassa. Hän ei kiusannut minua saati haitannut työntekoani. Ymmräsin häntä ja tajusin, ettei aina voi rikkoa ihmisten omia mielikuvia pönkittääkseni siten omaa oloani. JOskus suvaitsevaisuus ja lähimmäisenrakkaus on antaa toisen elää omassa uskossaan.

Tää on mielenkiintoista. Teit varmasti oikein kun et alkanut näyttää hänelle miten paljon todellisuudessa kumpikin teistä teki töitä. Jos on eroamassa jostain narskuäijästä niin se on tosi stressaavaa elämäntilanne ja siinä oli hänelle ihan riittämiin (johtuikohan se työstressi osittain erojutuista? )
Toisaalta, tiedätkö sä varmasti miten stressaavaa tai ei-stressaavaa on olla teidän yksikön pomo? Kaikki esimiehen tehtävät ei näy alaisille.

Mutta saako toisen illuusioita muut murtaa? Mä näen sen joskus rakkautena, joku voi elää koko ikänsä kuplassa, mutta kun muut eivät koskaan sano mitään niin hän ei tule koskaan näkemään laajempaa totuutta, ja jatkaa yksipuolista junnaamista (josta muut saavat kuulla). Vai onko se kuplan puhkaisu toisen rääkkäämistä?

 

Tarkennan, siis mulle tulee mieleen semmoinen työntekijä joka on mielellään yksinpuurtaja. Joillakin aloilla se on ok, semmoisilla aloilla joissa katsotaan vain tulosta. Sosiaalisemmilla aloilla muista erikseen jättäytymistä katsotaan karsaasti. Olen nähnyt sen että muut alkaa tämmöistä syrjiä, työntekijä itse ajattelee että hän ei ole tehnyt mitään väärää vaan on hyvä työntekijä.



Riippuu siis tosi paljon alasta. On hyvä että työntekijää arvostetaan tuloksen mukaan ja ujoilla on mahdollisuus pärjätä, mut joillakin aloilla eristyneisyys ei ole eduksi.

Ei ne kahvitauot ole sosiaalisuuden mitta. Kyllä meillä herja lentää ja nauru raikaa ihan siinä työn ohessakin ja aina voi ihan rohkeasti mennä kysymään neuvoa vanhemmalta ja viisaammalta kollegalta jos itselle tulee tenkkapoo. Ruokatunnit pidetään yhdessä ja paljon on myös kaikenlaisia tiimitapahtumia työajan ulkopuolella. Meitä on 10 täysin erilaista ihmistä. Jotkut ei halua osallistua mihinkään yhteisiin tapahtumiin, mutta he on työkavereina ihan yhtä pidettyjä kuin muutkin. Tottakai on sellaisia ihmisiä joiden kanssa tulee paremmin juttuun kuin toisten, mutta kun ollaan aikuisia ja tehdään töitä saman tavoitteen eteen, täytyy edes asialliset työjutut hoitaa kenen kanssa tahansa jos nyt ei muuten niin läppää heitetäkään. Onhan siellä välillä sellaisia pentumaisia "tota aina vaan kehutaan ja sitä käytetään esimerkkinä"-tyyppisiä juttuja, mutta nekin yleensä loppuu kun isketään tehokkuusluvut näkyville

 

Kaikkihan me ollaan täällä matkalla jonnekin, ja jokainen on ihan riittävä juuri sillä hetkellä sellaisena kuin on. Kasvaa ja kehittyä voi ja on tarkoituskin.

Esimerkkisi tosin hymyilytti, koska itse olen aina ollut ihan vajakki kahvitaukohenkilö. Työyhteisössäni on muutama lääkäri ja lukuisia hoitajia, ja täytyy kyllä todeta että potilaiden tarinat on ihan riittäviä, ei millään lailla huvita enää kuunnella niitä hoitajien tarinoita lisäksi. Eikä mulla ole siellä edes aikaakaan istuksia.