Surullinen ja väsynyt äiti
Alan olla ihan loppu. Meillä on alle 2-vuotias tytär, ja kaksikuinen poika. Mies ei jaksa vauvaa ollenkaan. Hän sanoi jo etukäteen (ennen esikoista) että inhoaa vauvoja. Tyttöä kuitenkin hoiti aina välillä. Nyt hoitaa kyllä esikoista, ja leikkii ja ulkoilee hänen kanssaan. Vauvan suhteen olen kuitenkin yh. En pääse mihinkään ilman vauvaa, ja joudun koko ajan stressaamaan, milloin vauva alkaa itkeä. Silloin mies hermostuu, ja sanoo vauvaa saatanan paskiaiseksi, elämänpilaajaksi tai kusipääksi. Tuntuu todella pahalta, minullakin on raskasta, mutta mielestäni pientä vauvaa ei ole normaalia puhutella noin. Ja jos mies ottaa vauvan syliin (tapahtuu pakon edessä kerran, pari viikossa) ja vauva alkaa äännellä, hänellä menee heti hermo, ja se saatanan kusipää voi tulla sieltä taas. Mies ei varmasti tee vauvalle mitään, mutta itselläni on erittäin paha mieli pienen pojan puolesta. Tästä vauvasta ei ole edes yhtään valokuvaa isänsä sylissä, eikä mies ole halunnut kuvata vauvaa oikein minunkaan sylissäni. Meidän esikoinen on erittäin mustasukkainen, ja joudun varomaan päivän, ettei hän satuta vauvaa. Esikoinen myös levittelee tavaroita pitkin poikin, ja lapset nukkuvat eri aikoihin (vauva siis nukkuu välillä hyvin, välillä hyvin huonosti), eli täällä on myös aikamoinen siivo iltapäivisin.
Mies purkaa tätä siivottomuuttakin minuun, sanoo, että ahdistaa koko ajan, kun kaikki sotku kertyy. Mutta ei hän sitten oikein illallakaan auta minua, ainakaan oma-aloitteisesti.
Tuli todella sekava teksti, esikoinen häärää tässä vieressä ja vauva touhottaa sitterissä. Lähdemme ulos kohta, mutta tulen joskus iltapäivällä katsomaan, onko tullut mitään rakentavia neuvoja, vai pelkästään vittuilua ja "jätä se sika" -kommentteja (joita en siis kaipaa). Lisään vielä, että tiedän miehen alkavan pitää lapsesta, kun tämä pahin pikkuvauva-aika menee ohi, mutta tarvitsisin nyt itselleni energiaa jaksaa tämän vaiheen yli. Ja voimia rakastaa taas miestä, sillä tuo vauvasta ilkeästi puhuminen on kyllä vaikuttanut tunteisiini häntä kohtaan.
Mies purkaa tätä siivottomuuttakin minuun, sanoo, että ahdistaa koko ajan, kun kaikki sotku kertyy. Mutta ei hän sitten oikein illallakaan auta minua, ainakaan oma-aloitteisesti.
Tuli todella sekava teksti, esikoinen häärää tässä vieressä ja vauva touhottaa sitterissä. Lähdemme ulos kohta, mutta tulen joskus iltapäivällä katsomaan, onko tullut mitään rakentavia neuvoja, vai pelkästään vittuilua ja "jätä se sika" -kommentteja (joita en siis kaipaa). Lisään vielä, että tiedän miehen alkavan pitää lapsesta, kun tämä pahin pikkuvauva-aika menee ohi, mutta tarvitsisin nyt itselleni energiaa jaksaa tämän vaiheen yli. Ja voimia rakastaa taas miestä, sillä tuo vauvasta ilkeästi puhuminen on kyllä vaikuttanut tunteisiini häntä kohtaan.