"Nanna"
Itse olen. Olisimme eronneet varmasti jo kahdeksan vuotta sitten, jos esikoisemme ei olisi syntynyt. Myöhemmin olemme menneet naimisiin ja rakentaneet talon. Meille on syntynyt myös toinen lapsi.
Tällä hetkellä eroaisin ja ottaisin lapset jos ei olisi tätä taloa. asumme paikassa, jossa ei ole vuokrattavia asuntoja, vain omakotitaloja, eli jos eroaisimme joituisimme lasten kanssa muuttamaan pois täältä ja lapset joutuisivat vaihtamaan koulua ja päiväkotia ja sitä en halua.
Eli tästä määrittelen avioliittoni perustuvan lasten hyvinvoinnille.
Meillä menee ihan kivasti arkena kun olemme töissä, viikonloput ja lomat ovat sitten hieman tuskaisempaa aikaa. Meillä on ihan eri ajatusmaailma, periaatteet ja ajankäytön prioriteetit.
Mieheni on hyvin itsenäinen, ja suoraan sanottuna hänellä on oma napa aina lähimpänä. Kyllä hän meidän lapsista tykkää, mutta hän ei vietä aikaa lasten kanssa. Lapset ovat kivoja kun eivät ole häiriöksi. Kun mieheni tulee töistä hän tekee omia juttujaan (ei ole juurikaan meidän kanssa, leiki lasten kanssa tai tee kotitöitä). Jos menemme kylään tai juhliin hän seurustelee muiden kanssa ja minä hoidan lapsia. Hän ei ota koskaan aktiivista roolia lasten suhteen, vaan lapset jäävät aina minun huolehdittavaksi. Minusta olisi mukavaa olla juhlissakin perheenä, eikä niin että mies vetäytyy johonkin "puhepiiriin" ja me kulutamme aikaa lasten kanssa ja odotamme koska lähdetään.
Olen joskus miettinyt että emme tekisi enempää lapsia, vaikka itse haluaisinkin. Jos jätämme lapsiluvun tähän olen suht nuori kun lapset ovat aikuisia, ja saan oman elämäni takaisin (johon siis kuuluisi minä ja lapset). Jos mietin elämääni eteäpäin tämä liitto kestää vähintään 12 vuotta, jolloinka molemmat lapset ovat käyneet peruskoulun.. pitkä aika jos ihmeitä ei tapahdu...
Toisaalta minulla ja perheelläni on kaikki hyvin. Meillä on koti, taloudellinen tilanne sellainen että tulemme toimeen. Meillä molemmilla on työpaikat, meillä ei ole alkoholiongelmia tai perheväkivaltaa, meiltä puuttuu vain se jokin, joka tekisi meistä tasapainoisen, yhtenäisen ja onnellisen perheen.
Ei tässä nyt niin hirveän paha ole olla, joskus vain tuntuu että olisimme parempi tiimi minä ja pojat, että niin olisi helpompaa.. jotenkin. Sitä on vaikea selittää. Jos teillä jollain on samanlaisia tuntemuksia, tiedätte mistä puhun. Toisaalta kaikki on hyvin, mutta ei sit kuitenkaan..
Tällä hetkellä eroaisin ja ottaisin lapset jos ei olisi tätä taloa. asumme paikassa, jossa ei ole vuokrattavia asuntoja, vain omakotitaloja, eli jos eroaisimme joituisimme lasten kanssa muuttamaan pois täältä ja lapset joutuisivat vaihtamaan koulua ja päiväkotia ja sitä en halua.
Eli tästä määrittelen avioliittoni perustuvan lasten hyvinvoinnille.
Meillä menee ihan kivasti arkena kun olemme töissä, viikonloput ja lomat ovat sitten hieman tuskaisempaa aikaa. Meillä on ihan eri ajatusmaailma, periaatteet ja ajankäytön prioriteetit.
Mieheni on hyvin itsenäinen, ja suoraan sanottuna hänellä on oma napa aina lähimpänä. Kyllä hän meidän lapsista tykkää, mutta hän ei vietä aikaa lasten kanssa. Lapset ovat kivoja kun eivät ole häiriöksi. Kun mieheni tulee töistä hän tekee omia juttujaan (ei ole juurikaan meidän kanssa, leiki lasten kanssa tai tee kotitöitä). Jos menemme kylään tai juhliin hän seurustelee muiden kanssa ja minä hoidan lapsia. Hän ei ota koskaan aktiivista roolia lasten suhteen, vaan lapset jäävät aina minun huolehdittavaksi. Minusta olisi mukavaa olla juhlissakin perheenä, eikä niin että mies vetäytyy johonkin "puhepiiriin" ja me kulutamme aikaa lasten kanssa ja odotamme koska lähdetään.
Olen joskus miettinyt että emme tekisi enempää lapsia, vaikka itse haluaisinkin. Jos jätämme lapsiluvun tähän olen suht nuori kun lapset ovat aikuisia, ja saan oman elämäni takaisin (johon siis kuuluisi minä ja lapset). Jos mietin elämääni eteäpäin tämä liitto kestää vähintään 12 vuotta, jolloinka molemmat lapset ovat käyneet peruskoulun.. pitkä aika jos ihmeitä ei tapahdu...
Toisaalta minulla ja perheelläni on kaikki hyvin. Meillä on koti, taloudellinen tilanne sellainen että tulemme toimeen. Meillä molemmilla on työpaikat, meillä ei ole alkoholiongelmia tai perheväkivaltaa, meiltä puuttuu vain se jokin, joka tekisi meistä tasapainoisen, yhtenäisen ja onnellisen perheen.
Ei tässä nyt niin hirveän paha ole olla, joskus vain tuntuu että olisimme parempi tiimi minä ja pojat, että niin olisi helpompaa.. jotenkin. Sitä on vaikea selittää. Jos teillä jollain on samanlaisia tuntemuksia, tiedätte mistä puhun. Toisaalta kaikki on hyvin, mutta ei sit kuitenkaan..