"Hukassa"
Päätin kysyä täältä, koska kai täällä joitakin vastaavassa tilanteissa olevia saattaa olla.. tai sellaisia, jotka osaisivat antaa vähän näkökulmaa toiseenkin suuntaan. Harmaita hiuksia siis aiheuttaa mieheni ex/nuorimpien lasten äiti, joka paitsi häiriköi miestäni viesteillä ja puheluilla (tämä on alkuajoista onneksi jo harventunut, ettei jokapäiväistä ole), myös kiristää lapsilla/tapaamisilla ja mikä omasta mielestäni on pahinta; käyttää lapsiakin välineenä surutta tässä.. taistelussa?
Lapset ovat molemmat alle kouluikäisiä ja niinä viikonloppuina, kun lapset ovat meillä, äiti soittelee vanhimmalle lapselle vähän väliä, kyselee onko lapset saaneet ruokaa, päässeet pesulle.. ihan älytöntä juttua. Äiti myös torpedoi tehokkaasti kaikki meillä tapahtuvat normiarjesta poikkeavat mukavat asiat, kuten isän puolen sukulaisten vierailut, synttärijuhlat jne.. ja siis nimenomaan niin, että aiheuttaa sen pahanmielen lapselle.
Me olemme toki aikuisia ja meillä on aikuisten keinot selvitä näistä ja purkaa sitä vitutusta keskenämme, mutta kieltämättä varsinkin alkuaikoina olin itse lyödä hanskat tiskiin monta kertaa, koska tämä ihana ex oli tosiaan ihan jatkuvasti aukomassa päätä puheluin tai viestein. Mies on tässä asiassa liian kiltti, myöntää sen itsekin, koska pelkää eksänsä aiheuttavan vielä enemmän hankaluuksia lapsiin liittyen, jos mies räjähtäisi ihan täysillä.
Mutta luovuttaako tuo kyseinen ihminen ikinä? Tajuaako se ikinä oikeasti sitä, että se omalla käytöksellään ja toiminnallaan aiheuttaa eniten ikävää ja pahaa oloa omille lapsilleen, ei meille aikuisille? Että siitä kärsivät ne pienet, jotka ovat ihan syyttömiä kaikkeen. Itse olen lapseton, joten sellaista "sinun, minun, meidän"-lapset vastakkainasetteluakaan ei ole. Ja tällä eksälläkin on uusi parisuhde, uusi vauva tulossa jne, joten luulisi, että voisi pikkuhiljaa oikeasti jo päästää irti katkeruudesta/vihasta/valitseitsesopivavaihtoehto.
Neuvoja, vertaistukea? Välillä v-käyrä on niin korkealla, että tuntuu että räjähdän just ja suolaan sen eksän, varsinkin niinä hetkinä, kun näen sen pienen lapsen silmissä kyyneleet äitinsä puhelun jälkeen. Miten vähällä se into ja riemu voikaan vaihtua kyyneliin.. Ja kuitenkin kyseessä on lasten äiti ja heille varmasti se tärkein ihminen tässä maailmassa. Ja kuvittelisin, että lapset ovat sitä äidilleenkin.. ehkä? Mutta voiko olla, jos niitä kohtaan käyttäytyy julmalla tavalla..? Meneekö oikeasti silloin se kostonhalu (?) edelle omien lasten hyvinvoinnista?
Anyone?
Lapset ovat molemmat alle kouluikäisiä ja niinä viikonloppuina, kun lapset ovat meillä, äiti soittelee vanhimmalle lapselle vähän väliä, kyselee onko lapset saaneet ruokaa, päässeet pesulle.. ihan älytöntä juttua. Äiti myös torpedoi tehokkaasti kaikki meillä tapahtuvat normiarjesta poikkeavat mukavat asiat, kuten isän puolen sukulaisten vierailut, synttärijuhlat jne.. ja siis nimenomaan niin, että aiheuttaa sen pahanmielen lapselle.
Me olemme toki aikuisia ja meillä on aikuisten keinot selvitä näistä ja purkaa sitä vitutusta keskenämme, mutta kieltämättä varsinkin alkuaikoina olin itse lyödä hanskat tiskiin monta kertaa, koska tämä ihana ex oli tosiaan ihan jatkuvasti aukomassa päätä puheluin tai viestein. Mies on tässä asiassa liian kiltti, myöntää sen itsekin, koska pelkää eksänsä aiheuttavan vielä enemmän hankaluuksia lapsiin liittyen, jos mies räjähtäisi ihan täysillä.
Mutta luovuttaako tuo kyseinen ihminen ikinä? Tajuaako se ikinä oikeasti sitä, että se omalla käytöksellään ja toiminnallaan aiheuttaa eniten ikävää ja pahaa oloa omille lapsilleen, ei meille aikuisille? Että siitä kärsivät ne pienet, jotka ovat ihan syyttömiä kaikkeen. Itse olen lapseton, joten sellaista "sinun, minun, meidän"-lapset vastakkainasetteluakaan ei ole. Ja tällä eksälläkin on uusi parisuhde, uusi vauva tulossa jne, joten luulisi, että voisi pikkuhiljaa oikeasti jo päästää irti katkeruudesta/vihasta/valitseitsesopivavaihtoehto.
Neuvoja, vertaistukea? Välillä v-käyrä on niin korkealla, että tuntuu että räjähdän just ja suolaan sen eksän, varsinkin niinä hetkinä, kun näen sen pienen lapsen silmissä kyyneleet äitinsä puhelun jälkeen. Miten vähällä se into ja riemu voikaan vaihtua kyyneliin.. Ja kuitenkin kyseessä on lasten äiti ja heille varmasti se tärkein ihminen tässä maailmassa. Ja kuvittelisin, että lapset ovat sitä äidilleenkin.. ehkä? Mutta voiko olla, jos niitä kohtaan käyttäytyy julmalla tavalla..? Meneekö oikeasti silloin se kostonhalu (?) edelle omien lasten hyvinvoinnista?
Anyone?