Millä tavalla uskoontulo tai vaikka Jeesus auttaisi irti vaikeasta elämästä

Jos nyt mietitään ihan kehoittajien näkökulmasta. Voidaanhan me tarkastella tätä nyt vaikka ihan yleisesti miten uskoontulo on auttanut yksilöä. Mikä siinä auttaa tarkalleen ottaen objektiivisesti tarkasteltuna. Mikä se taikamekanismi on, joka saa nousemaan jaloilleen... jos saa.

 

Eiköhän ne ollu ufot taas asialla

 

Luovuttaminen. Monelle se, ettei vastaa enää itse itsestään vaan luovuttaa kko elämänsä jollekin olennolle joka oletetusti "tietää paremmin", voi olla helpottava kokemus. Ettei le enää itse vastuussa mistään, vaan kaikki on "jumalan käsissä".
Uskoontulohan useinmiten on itsesuggestiota ja moni on eräänlaisessa psykoosissa, jolloin se kaikki ahdistus ja pelko ikäänkuin siirtyy jollekin ulkopuoliselle, pois omista käsistä. Se helpottaa ja varmaan monia auttaa siten näkemään elämänsä valoisampana ja näin pääsee sieltä kuopastaan ylös.

 

Anteksi kauheesti! Mun ufo-vastauksen piti mennä ihan toiseen ketjuun.

 

Eiköhän ne ollu ufot taas asialla

Avaatko vähän tarkemmin. Missä ja millä asialla mahtavat nuo ufot olleet? Koska viestisi ei nyt oikein avautunut. Kokeile vaikka... vähän useampi, selittäviä lauseita.

 

Luovuttaminen. Monelle se, ettei vastaa enää itse itsestään vaan luovuttaa kko elämänsä jollekin olennolle joka oletetusti "tietää paremmin", voi olla helpottava kokemus. Ettei le enää itse vastuussa mistään, vaan kaikki on "jumalan käsissä".
Uskoontulohan useinmiten on itsesuggestiota ja moni on eräänlaisessa psykoosissa, jolloin se kaikki ahdistus ja pelko ikäänkuin siirtyy jollekin ulkopuoliselle, pois omista käsistä. Se helpottaa ja varmaan monia auttaa siten näkemään elämänsä valoisampana ja näin pääsee sieltä kuopastaan ylös.

Tätä minäkin vähän mietin. Mietin myös sitä ihmisen perimmäistä sitkeyttä. Sitä pienen kipinän ylläpitämistä. Kuinka etsitään sitä toivoa, kun toivoa ei ole. Ja jos se on tuo luovuttaminen, annetaan osa jonkun toisen huolehdittavaksi kun ei enää itse siihen kykene, niin jää aikaa vaikka sille hengittämiselle. Vastuun siirtäminen pois itseltä helpottaa sitä tuskaa.

Mutta keitä ovat nämä, jotka tulevat uskoon? Siis onko heillä jo ennestää jotain käsitystä ja mielipiteitä vaikka Jumalan olemassolosta tai olemattomuudesta.

 

Anteksi kauheesti! Mun ufo-vastauksen piti mennä ihan toiseen ketjuun.

Aah, olin hidas. Ajattelin, että jo päästiin ufoihin. "Johan tämä meni palstan mukaisesti, kun heti vastataan täysin käsittämättömällä tavalla".

Anteeksi minun puolestani ja kitkerän vastaukseni vuoksi.

 

Aah, olin hidas. Ajattelin, että jo päästiin ufoihin. "Johan tämä meni palstan mukaisesti, kun heti vastataan täysin käsittämättömällä tavalla".

Anteeksi minun puolestani ja kitkerän vastaukseni vuoksi.

Joo ymmärrän kyllä. Muakin vähän nolotti olla se ketjun mäntti.

 

Tätä minäkin vähän mietin. Mietin myös sitä ihmisen perimmäistä sitkeyttä. Sitä pienen kipinän ylläpitämistä. Kuinka etsitään sitä toivoa, kun toivoa ei ole. Ja jos se on tuo luovuttaminen, annetaan osa jonkun toisen huolehdittavaksi kun ei enää itse siihen kykene, niin jää aikaa vaikka sille hengittämiselle. Vastuun siirtäminen pois itseltä helpottaa sitä tuskaa.

Mutta keitä ovat nämä, jotka tulevat uskoon? Siis onko heillä jo ennestää jotain käsitystä ja mielipiteitä vaikka Jumalan olemassolosta tai olemattomuudesta.

Hyvin harva ihminen, joka ei ole uskossa ja jolla menee hyvin elämässään, tulee yhtäkkiä uskoon (jos nyt enimmäkseen puhutaan kristinuskoista). Moni saattaa tutkia uskoaan, jossa on jo ollut syntymästään ja todeta ettei se ole häntä varten, ja vaihtaa uskonsa toiseen tms. Tällaisilla hmisillä lienee jo entuudestaan jonkinlainen usko johonkin olemassa. Useinmiten uskoon tulleet ovat ihmisiä, joilla on jokin vaikea koettelemus takana/päällä, menetys, riippuvuus, henkinen epätasapaino.

 

Hyvin harva ihminen, joka ei ole uskossa ja jolla menee hyvin elämässään, tulee yhtäkkiä uskoon (jos nyt enimmäkseen puhutaan kristinuskoista). Moni saattaa tutkia uskoaan, jossa on jo ollut syntymästään ja todeta ettei se ole häntä varten, ja vaihtaa uskonsa toiseen tms. Tällaisilla hmisillä lienee jo entuudestaan jonkinlainen usko johonkin olemassa. Useinmiten uskoon tulleet ovat ihmisiä, joilla on jokin vaikea koettelemus takana/päällä, menetys, riippuvuus, henkinen epätasapaino.

Psyykkinen kriisi, trauma tai vastaava saisi aikaan siis äkkisiirtymän ja äkkimuutoksen, osaltaan sellaisen odottamattoman muutoksen. Nyt tosiaan ei puhuta uskon tarkasteltusta ja vaikka normaaleista elämään ja kehitykseen liittyvistä taitekohdista tai elämänkriiseistä?

 

Ei sun parane kuin kokeilla, mitään et ainakaan häviä.

 

Ei siinä mitään vastuuta toiselle siirretä, kun uskoon tulee. Kyllä jokainen vastaa omista teoistaan. Onnellisiakin ihmisiä on tullut uskoon, ei aina ole kyse kriisitä. Joku on ollut kiitollinen elämästään ja kokenut, että haluaa kiittää siitä Herraa ja sitten on tullut uskoon.
Minä koen turvaa Jumalasta ei minusta mikään tahdoton olio ole tullut, joka siirtää kaiken Jumalalle. Kyllä ne päätökset ja vastuu niistä on ihan itse kannettava.
Ei minun elämä ole miksikään onnelaksi muuttunut, on vaikeuksia vieläkin, kun olen rikkinäinen ihminen, mutta Jeesus on eheyttänyt ja ollut turvana ja auttanut, etten tee aina typeriä ratkaisuja.

 

Eihän uskoontulo mitenkään auta eroon vaikeasta elämästä. Elämä on vaikeaa, oli uskossa tai ei. Jeesus vaan antaa voimaa kestämiseen ja toivoa. Silloinkin kun inhimillisesti katsoen toivoa ei ole. Vastuu omasta elämästä säilyy myös itsellä.

 

Monilla se on asia, joka pitää erossa päihteistä ja vanhoista päihdekavereista.
Siin mieles auttaa elämänhallintaa kummasti milloin näin on.

 

Ei sun parane kuin kokeilla, mitään et ainakaan häviä.

Toi on aika vaarallinen kommentti. Ei kaikki uskovat ole mitenkään autuaan onnellisia ja vailla huolia. Mikään "hurahtaminen", anteeksi karkea kielenkäyttöni, ei ole vailla riskejä.

 

Siis jos ihan konkretian tasolle mennään että mikä siinä auttaa on yhteisön tuki. Saat jutella asioista muiden kanssa, saat heiltä hyväksyntää ja tunnet vahvasti kuuluvasi osaksi tätä yhteisöä. Se miksi puhuminen ja toisen ihmisen tuki auttaa, juontaa juurensa jonnekin Sigmund Freudin psykoanalyysin alkulähteille. Siihenhän sekin perustuu. Toki uskoon tulemisessa auttaa myös kristilliset arvot, eli esim. päihteettömyys ja pidättäytyminen sponttaneista seksiseikkailuista. Niinsanotusti tylsä mutta turvallinen tapa elää. Kun ei tule hirveitä ylämäkiä, ei vastaavasti tule alamäkiäkään.

Uskoontulossa on myös vastaus ihmisen pahimpaan pelkoon -> kuolemaan. Kun uskoo että kuolema ei ole kaupassakäyntiä kummempi juttu, on paljon helpompi elää. Kun alkaa nähdä itsensä osana isompaa kosmosta ei arjen murheet enää tunnukaan niin kovin merkityksellisiltä.

Uskoontulosta on itse asiassa aika vaikeaa löytää mitään huonoa. Ihminen saa sitä mitä tarvitsee ja halvalla. Eri asia on fanaattiset uskonsuuntaukset. Ainoa mikä voisi olla huonoa on, että ympärillä olevat ei-uskovaiset eivät aina jaksa kuunnella sitä hurmosta.

 

Masennuksen läpikäyneenä, muistan, etten olisi siinä vaiheessa kyennyt uskomaan yhtään mihinkään. Kyllä se oli taistelua jokaisesta päivästä ja siitä, että uskoo edes sen yhden päivän jaksavansa.Olin tunnetasolla niin turtunut ja eksynyt elämässäni.

Uskontoani olivat kaksi ystävääni, joista toinen on harras kristitty ja toinen new agen edustaja. Kummankin usko tai aate tukivat heitä minun auttamisessa ja sain lohtua siitä, että he rukouksillaan ja hoidoilaan osoittivat välittämistään minua kohtaan. Selkeämpinä hetkinä pohdin kummankin kanssa heidän selviämistään elämissään. VAikutuksen teki se, että he olivat oppiensa kautta kasvaneet ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. En tiedä oliko kyse taakan luovuttamisesta korkeammille, vahvemmille voimille, vaiko sitä, että oppiensa kautta osasivat suhteuttaa vaikeatkin asiat suurempaan kokonaisuuteen. Heillä on molemmilla omat yhteisönsä, vertaistukensa, ja minulla heidät.

Nyt voidessani hyvin olen tutustunut Raamattuun ja new age oppeihin. Olen löytänyt meditaation, rukoilun ja mikä tärkeintä vaikuttamaan ajatuksiini sekä tunteisiini pysähtymällä molempien metodien ääressä tarkistamaan tekojeni suuntaa. Kuuntelen sisikuntaani, pyydän apua ja saan siten voimaa. En pidä itseäni uskovaisena, enkä oikein usko äkkiherätyksiin, vaan siihen että ihminen kasvaa ymmärtämään, että meidän eläväisten lisäksi on toinenkin todellisuus. Pääasia, että muistaa rakastaa itseään niin kuin muitakin. Se on äärettömän vaikea oppia.

 

Lopetin juomisen uskon avulla. Ja lääkkeet. Olin riippuvainen, epätoivoinen, surkea, ihmisarvoni moraalista ja päivärytmistä lähtien päihteilyyn kadottanut ihmisriepu ja rukoilin viimeisenä oljenkortena Jeesusta apuun kun en keksinyt enää muutakaan ideaa.

En kyllä osaa sanoa tarkkaan mitä tapahtui, Hän yksin sen tietää, mutta tosiaan se juominen loppui siihen rukoukseen. Monet muutkin kuin minä ovat luonnehtineet tätä niin, että juomispakko vaan otettiin pois. Vähän ajan päästä tästä lopetin samoin metodein (=rukoilemalla Jeesusta apuun) tupakkoinnin ja vielä vähän myöhemmin sain voimaa katkaista erään tuhoisan ja siveettömän ihmissuhteen kun se ikävästi haittasi mielenrauhaani ja tätä uskovana oloa. Lisäksi lopetin kiroilun, sekin ikäänkuin otettiin pois. Joku siellä ny miettii että onko tämä nyt sitten oikeaa elämää, kun ei "saa" ryypätä, polttaa eikä harrastaa esiaviollista seksiä. No, teille sanon että nämä maalliset touhut eivät ainakaan minua täyttäneet. Voinhan minä toki mennä takaisin sinne mistä pelastuin, mutta en nyt keksi kyllä yhtään hyvää syytä. En tahdo luopua nykyisestä elämästäni, enkä mielenrauhastani. Olen saanut siis takaisin mielenterveytenikin. Miten? En tiedä, en todellakaan... se on se armo kait.

Joten sanon että kyllä, jokin minua paljon suurempi voima auttoi minut konkreettisesti pois suosta ja takaisin jaloilleni, elämään. Persoona ja nimikin hänellä on, Hepreaksi Yahushua ha Mashiach eli kansankielessä Jeesus Kristus. Ja tarkoitus on tallata tätä uskovan polkua kunnes päiväni ovat luetut.

 

[QUOTE="Merri";29655522]Ei siinä mitään vastuuta toiselle siirretä, kun uskoon tulee. Kyllä jokainen vastaa omista teoistaan. Onnellisiakin ihmisiä on tullut uskoon, ei aina ole kyse kriisitä. Joku on ollut kiitollinen elämästään ja kokenut, että haluaa kiittää siitä Herraa ja sitten on tullut uskoon.
Minä koen turvaa Jumalasta ei minusta mikään tahdoton olio ole tullut, joka siirtää kaiken Jumalalle. Kyllä ne päätökset ja vastuu niistä on ihan itse kannettava.
Ei minun elämä ole miksikään onnelaksi muuttunut, on vaikeuksia vieläkin, kun olen rikkinäinen ihminen, mutta Jeesus on eheyttänyt ja ollut turvana ja auttanut, etten tee aina typeriä ratkaisuja.[/QUOTE]

Millaisessa tilanteessa tulit uskoon? Koetko helpottavana asiana sen, että jumalasi on tukenasi ja nimenomaan auttaa ja ohjaa? En tarkoittanutkaan että uskovaisista tulee automaattisesti tahdottomia olioita, mutta kyllä se silti monella on nimenomaan sitä, että usko ottaa ne murheet omilta harteilta pois kuvaannollisesti. Oletko eri mieltä? Onko sinun uskoontulosi ainoa ja oikea tapa, ei varmaankaan?

 

Up

 

Ei sun parane kuin kokeilla, mitään et ainakaan häviä.

Tää on asia jota en vaan ymmärrä. Miten sitä _kokeillaan_? Eikö usko herää, jos on herätäkseen, ei sitä voi pakottaa? Jos ei siihen jo valmiiksi ainaki jollain tasolla usko, ei sitä voi oikeen aidosti rukoillakaan...

 

Peesaan muutamaa aiemmin kirjoittanutta siinä, että uskoontulo ja uskossaolo ei ole vastuun siirtämistä jollekin toiselle. Hassulta tuntuva ajatuskin
Uskoontulo avaa silmiä tietyllä tavalla. Monilla se vaikuttaa arvomaailmaan. Sisältä käsin, jos saatte tuosta ajatuksesta kiinni. Ei kukaan pakota, eikä suoriteta rituaaleja.
Vaikeudet eivät tosiaan uskoontuloon lopu, mutta jotenkin niiden sietäminen ehkä helpottuu.
Asioihin saa uusia näkökulmia. Ja on totta, että monilla tietyt ongelmia aiheuttavat asiat, kuten päihteet, jäävät pois kuvioista, jolloin niistä aiheutuvat ongelmat häviävät.
Usko tuo uutta, kestävää SISÄLTÖÄ elämään.

Täysin ei voi toiselle kertoa, tämä juttu täytyy jokaisen kokea itse. Toki se on kaikille mahdollinen. Korostan vielä, että itse en ole tunnetyyppi, vaan järkityyppi enemmän.

 

Eli siis te uskoontulleet koette sen ollen tukena, ei vastuunsiirtämisenä toiselle. Se on tuonut turvaa, helpottaa yksinäisyyden oloa? Mites kuoleman ajatus. Onko se pelottanut teitä paljonkin ennen uskoon tuloa?

 

[QUOTE="credo";29657612]Peesaan muutamaa aiemmin kirjoittanutta siinä, että uskoontulo ja uskossaolo ei ole vastuun siirtämistä jollekin toiselle. Hassulta tuntuva ajatuskin
Uskoontulo avaa silmiä tietyllä tavalla. Monilla se vaikuttaa arvomaailmaan. Sisältä käsin, jos saatte tuosta ajatuksesta kiinni. Ei kukaan pakota, eikä suoriteta rituaaleja.
Vaikeudet eivät tosiaan uskoontuloon lopu, mutta jotenkin niiden sietäminen ehkä helpottuu.
Asioihin saa uusia näkökulmia. Ja on totta, että monilla tietyt ongelmia aiheuttavat asiat, kuten päihteet, jäävät pois kuvioista, jolloin niistä aiheutuvat ongelmat häviävät.
Usko tuo uutta, kestävää SISÄLTÖÄ elämään.

Täysin ei voi toiselle kertoa, tämä juttu täytyy jokaisen kokea itse. Toki se on kaikille mahdollinen. Korostan vielä, että itse en ole tunnetyyppi, vaan järkityyppi enemmän.[/QUOTE]

Uskoontuloahan moni nimenomaan selittää niin, että Jeesus tulee heidän elämäänsä, antaa elämänsä jumalan tms käsiin. Kyllä se nimenomaan on sitä eräänlaista vastuunsiirtoa, enkä sano tätä pahalla, minä te muutamat tunnutte sen ottavan. Käsittääkseni uskoontulo on juuri tuota kun itse selitit, jotain uutta tulee elämääsi, kunhan ensin luovut vanhasta. Monia helpottaa ajatus, että joku ohjaa heitä, ja vaikka he periaatteessa tekevät omat päätöksensä, ohjaus (ja näinollen vastuu) tulee jostain ylhäältä. Näin minulle on asiaa monikin uskovainen selittänyt. Eräs jehovanainen myös sanoi, että hänelle oli aluksi vaikea hyväksyä naisen rooli uskonnollisessa yhteiskunnassa, mutta kun hän sisäisti sen, ettei hänellä ole mitään valtaa mihinkään, hänen olonsa keveni.

 

[QUOTE="orion";29657609]Tää on asia jota en vaan ymmärrä. Miten sitä _kokeillaan_? Eikö usko herää, jos on herätäkseen, ei sitä voi pakottaa? Jos ei siihen jo valmiiksi ainaki jollain tasolla usko, ei sitä voi oikeen aidosti rukoillakaan...[/QUOTE]

Ei tätä tosiaan tuosta vaan päätetä tai kokeilla. Pakottamalla siihen varmasti päästään vielä vähemmän näin vanhalla iällä. Esimerkiksi näin masennuksesta kärsivänä on mielenkiintoista huomata miten erilaisia ihmisiä masentuneissakin on. Osalle uskonto tuo tosiaan sitä lohtua ja turvaa, toinen käsittelee sitä järkeistämisen, tekemisen kautta. Yksi vannoo liikuntaan ja vitamiineihin ihmeiden tuojina. Minua tämä kiinnostaa, nämä polut terveyteen. Etenkin kun vaihtoehdoksi eräs jatkuvasti tuo minulle Jeesuksen. Ei minusta uskovaista kyllä saa leivottua millään, mutta ei se mielenkiintoa silti aiheeseen karista.