Siirivaan
Korostaisin jo ihan alkuun, että "nainen on naiselle susi" ei nyt ole se vastaus, mitä tässä haen. Haluaisin tietää paljon tarkemmin, miksi näin tapahtui.
Pyysin päästä opintoihin liittyvällä harjoittelujaksolla oman paikkakuntamme johonkin toimipisteeseen. Meidän alalla on pakollista harjoittelua viikon jakso, ja paikkakuntia tarjolla on oma asuinkuntani Jyväskylä ja sitten esim. Pohjois-Karjalassa ja Etelä-Savossa pieniä kuntia.
Kun kysyin, että voisinko saada varmuudella oman paikkakunnan harjoittelupaikan koska lapseni on 11 kk vanha, opintosihteeri sanoi heti että "tämä ei ole mahdollista, koska kukin on itse vastuussa omasta perheestä eikä se ole opiskelupaikan asia".
Lapsemme ei ole päiväkotia tarvinnut, vaan meillä on yhteinen hoitorinki, jossa tuttu on katsonut lasta kun olen käynyt koululla noin pari - neljä tuntia viikossa. Nyt sitten pitäisi olla erossa viikko, ja lapsi jäisi isänsä kanssa (jolla myös on opintoja).
No, tärkeintä ei tässä ole yksityiskohdat, vaan laajempi kysymys on:
Miksi tämä 34-vuotias opintoasiainsihteerirouva, jolla itsellään on kaksi pientä lasta, oli niin jyrkkä kannassaan? Kun kuitenkin esim. meidän kurssimme ns. vastuuhenkilömies (30 v) sanoi että ilman muuta pitäisi onnistua. Miksi samassa elämäntilanteessa oleva ihminen ei ole sen myötämielisempi eikä armollisempi, vaan päinvastoin tiukempi?
Jos joku osaisi psykologialla tms. selittää mistä tämä samassa elämäntilanteessa olevan ihmisen empatiavaje johtuu, niin kuulisin mielelläni.
Korostan, että en ehkä olisi osannut ihmetellä asiaa, mutta kun jouston kannalla oli monta MIEStä meidän opistollamme ja myös aika monta lapsetonta naista, niin aloin ihmetellä tosissani.
Pyysin päästä opintoihin liittyvällä harjoittelujaksolla oman paikkakuntamme johonkin toimipisteeseen. Meidän alalla on pakollista harjoittelua viikon jakso, ja paikkakuntia tarjolla on oma asuinkuntani Jyväskylä ja sitten esim. Pohjois-Karjalassa ja Etelä-Savossa pieniä kuntia.
Kun kysyin, että voisinko saada varmuudella oman paikkakunnan harjoittelupaikan koska lapseni on 11 kk vanha, opintosihteeri sanoi heti että "tämä ei ole mahdollista, koska kukin on itse vastuussa omasta perheestä eikä se ole opiskelupaikan asia".
Lapsemme ei ole päiväkotia tarvinnut, vaan meillä on yhteinen hoitorinki, jossa tuttu on katsonut lasta kun olen käynyt koululla noin pari - neljä tuntia viikossa. Nyt sitten pitäisi olla erossa viikko, ja lapsi jäisi isänsä kanssa (jolla myös on opintoja).
No, tärkeintä ei tässä ole yksityiskohdat, vaan laajempi kysymys on:
Miksi tämä 34-vuotias opintoasiainsihteerirouva, jolla itsellään on kaksi pientä lasta, oli niin jyrkkä kannassaan? Kun kuitenkin esim. meidän kurssimme ns. vastuuhenkilömies (30 v) sanoi että ilman muuta pitäisi onnistua. Miksi samassa elämäntilanteessa oleva ihminen ei ole sen myötämielisempi eikä armollisempi, vaan päinvastoin tiukempi?
Jos joku osaisi psykologialla tms. selittää mistä tämä samassa elämäntilanteessa olevan ihmisen empatiavaje johtuu, niin kuulisin mielelläni.
Korostan, että en ehkä olisi osannut ihmetellä asiaa, mutta kun jouston kannalla oli monta MIEStä meidän opistollamme ja myös aika monta lapsetonta naista, niin aloin ihmetellä tosissani.