[QUOTE="Entinen Ksantippa S.";29622743]Nostelen tätä, kun ihan aidosti en ymmärrä.
Siis teillä on helposti tulistuvia lapsia, jotka lyövät, potkivat, purevat, hajottavat esineitä, vahingoittavat itseään ja ovat niin suunniltaan, ettei mikään järkipuhe mene läpi. Ja tässä tilassa ollessaan he suostuvat istumaan jäähypenkillä ikävuosia vastaavan minuuttimäärän?
[/QUOTE]
Tässä keskustelussa on kirjoitellut kahdentyyppisiä jäähyn käyttäjiä. On niitä, jotka käyttävät sitä säännönmukaisesti rangaistuksena monentyyppisistä asioista ja sitten niitä, jotka käyttävät/ovat käyttäneet sitä joskus ääritilanteissa. Itse lukeudun jälkimmäisiin.
Lapseni ei mielestäni ole edes mitenkään erityisen helposti kiihtyvä, ei varsinkaan enää nykyään, mutta uhmaiässä hänellä oli vaan kiukun purkamiseen vakiomalli, hyökätä lyömään äitiä tai isää, joskus isovanhempiakin. En tiedä, mistä tuo tapa syntyi, koska lapsi ei ole ikinä lyömistä ainakaan kotona nähnyt, mutta niin se vaan aina meni. Itse yritin pitkään kärsivällisesti estellä ja selittää, että äitiä sattuu yms. Tarjosin myös tyynyä lyötäväksi, mutta ei vaikutusta. Joten lopulta alkoi itseänikin suututtaa lapsen ainainen lyöminen, jotainhan sille piti tehdä, eikä puhe ollut tehonnut.
Meidän lapsi kyllä jäähypaikassa pysyi, koskaan ei tarvinnut häntä viedä sinne uudestaan. Ja se toimi, lapsen lyöminen vähentyi heti selvästi. Mutta jossain vaiheessa tulikin päinvastainen ongelma, eli lasta ei saanut millään jäähyltä pois. Hän oli siellä tunnin tai ylikin ja vaikka lopulta yritettiin kantaa lapsi muualle, niin lapsi vaan huusi ja juoksi takaisin jäähypaikkaan kun maahan laski. No onneksi jäähylle ei silloin enää ollut usein tarvetta. Jäähyä käytettiin siis vain lyömisestä sekä joskus, kun lapsi oli heittänyt ruokalautasen lattialle kiukuspäissään. Silloin lapsi piti saada syrjään myös siksi, että saa sirpaleet siivottua ilman että kenellekään tulee haavoja.
Ehkä lyömisen olisi saanut karsittua ilman jäähyjäkin ennemmin tai myöhemmin. Mutta en vaan enää halunnut toimia nyrkkeilysäkkinä.
Silti mielestäni kuunteleminen ja keskustelu on aina ensisijainen ratkaisukeino. Minulle on lapsuudesta jäänyt todella selkeästi mieleen tilanteita, joissa minut on väärinymmärretty. Vaikka ei edes mitään muuta rangaistusta käytetty, kuin torumista, se tuntui silti tosi pahalta. Olin herkkä ja ujo lapsi, enkä uskaltanut puolustautua, kun minua jostain syytettiin mitään kyselemättä.
Kasvattaja ei saisi koskaan lähteä siitä olettamuksesta, että lapsi on tehnyt jotain vaan tuhmuuttaan ja ilkeyttään. Esimerkiksi se kaivurin kädestä ottaminen. Ehkä lapsella on ollut työmaaleikki meneillään ja joku toinen lapsi tulee koko ajan sotkemaan leikkiä ja vie työkoneet pois paikaltaan. Siis tällainen pieni lasten välinen konflikti, joka pitäisi ratkaista ihan toisin, kuin jompaa kumpaa rankaisemalla. Eikä se, että jälkikäteen asiasta keskustellaan paikkaa lapsen kokemaa vääryyttä. Keskustelun pitää olla ensimmäinen askel, aina kun mahdollista.