Miksi niin moni eroaa, kun lapsi/lapset ovat pieniä?

Naise koettavat olla arjen sankareita, ja eivät osaa kommunikoida väsymystään.

Miehet eivät näe selviä sanattomia viestejä eivätkä ymmärrä sanallisia viestejä.

Kumpikaan ei kunnioita toisen työtä.
 
Täytyy ymmärtää että väsyneenä ihminen tekee hätiköityjä päätöksiä, minäkin uskon että monella syy miehen kypsymättömyys ja sitoutumattomuus. Varmasti myös välillä se, että nainen kadottaa itsensä siihen äitiyteen (enkä nyt tarkota vauvan ekaa 6kk). Jos ei olla oikeasti sitouduttu parisuhteeseen ja Perhe oy:öön nii. Erohan siinä tulee. Pikkulapsiaika ei ole ylivoimasta jos molemmat vanhemmat on mukana ja yya-sopimus voimassa :)
 
Parisuhde vaatii osansa, ei omaa aikaa, lapset heräilee tai vaativia, liikunnan puute ja epäterveellinen ruokavalio kun väsyttää-->kierre valmis.

Ja oikeasti. Nainen on herkkä, tunteellinen hormoonipyörteissä, kantaa lapsen ja se leijonaäidin herkkä ja huolestunut vaisto.

Mies osallistuu muttei ymmärrä puoliakaan.

Hienosti kiteytetty.

Meillä oli isot kriisit juuri vauvavuotena. Erosta puhuttiin useammin kuin kerran. Minä olin "liikaa" kiinni vauvassa, mies kypsyi vanhemmuuteen hitaammin ja väsyneenä kommunikointitaidot voi kangerrella. Meilläkin oli koliikkivauva... Soppa valmis.

Päästiin kyllä kriisien yli ja nyt tuntuu siltä että parisuhde on entistä vahvempi. Toista vauvaakin toivotaan jo, nyt kuitenkin molemmat jo paremmin tietää mitä on odotettavissa ja ymmärretään toisiamme. Tällä kertaa jouduttiin vaan käymään läpi keskenmeno, mutta se hitsas meitä enempi yhteen.

Mutta siis, ymmärrän kyllä ne syyt miksi ihmiset helposti voi ajautua eron partaalle pikkulapsiaikana. En pidä sellaisesta vähättelystä että "pikkulapsiaika ei ole ylivoimaista", kun se todellakin voi olla ylivoimaisen raskasta joillekkin. Se vaan pitäisi koittaa hyväksyä että parisuhde voi olla hetken hyllyllä, mutta ME emme silti luovuta, vaan ollaan sitouduttu toisiimme ja tähän perheeseen. Ihmiset ja parisuhteetkin kasvaa, harva syntyy täydellisenä. Esim. me ollaan vasta kokemuksen kautta huomattu että parhaiten suhde pysyy kasassa kun ei edes pidä eroa edes vaihtoehtona. Mulle jäi jostain mieleen juttu, jossa 50 vuotta naimisissa olleilta kysyttiin että miten heidän liitto on kestänyt kaikki nämä vuodet. Vastaus meni jotensakin niin, että heidän lapsuudessa mitään rikki mennyttä ei heitetty pois, vaan se korjattiin. Niin he ovat toimineet parisuhteessakin. Sitä muistelen aina, kun omassa parisuhteessa joku asia tökkii. Lähes kaiken voi korjata :)
 
Miten te suostutte tollaseen? Kun mies tulee töistä lähden heti lenkille/kaverille/kaupungille ja heräämiset jaetaan tasan. Sama juttu toisinpäin kun mies oli hoitovapaalla, miehen vapaa-aika alkoi kun minä tulin töistä. Kotivanhemman on päästävä pois neljän seinän sisältä, se työssäkäyvähän saa sitä omaa aikaa töissä...
 
[QUOTE="hmm";29484420]Miten te suostutte tollaseen? Kun mies tulee töistä lähden heti lenkille/kaverille/kaupungille ja heräämiset jaetaan tasan. Sama juttu toisinpäin kun mies oli hoitovapaalla, miehen vapaa-aika alkoi kun minä tulin töistä. Kotivanhemman on päästävä pois neljän seinän sisältä, se työssäkäyvähän saa sitä omaa aikaa töissä...[/QUOTE]
Mulla on ollut aina niin inhottavat työnantajat, että olen joutunut töissä tekemään töitä. Ei puhettakaan, että olisi voinut kesken työpäivän lähteä vaikka lenkille tai lukea Aku Ankkaa. Ja nyt, kun olen yrittäjä ja itse päätän, mitä teen ja milloin, lapset onkin jo isoja. Epistä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;29484438:
Mulla on ollut aina niin inhottavat työnantajat, että olen joutunut töissä tekemään töitä. Ei puhettakaan, että olisi voinut kesken työpäivän lähteä vaikka lenkille tai lukea Aku Ankkaa. Ja nyt, kun olen yrittäjä ja itse päätän, mitä teen ja milloin, lapset onkin jo isoja. Epistä.

Tietenkin töissä tehdään töitä mutta jos on valinnut työn josta pitää niin sitten työssäkäynti on tavallaan sitä omaa aikaa. Ja yleensä siellä on myös sitä sosiaalista elämää, tosin kuin kotona lasten kanssa. Itse ainakin kaipaan aikuiskontakteja. Koin kotiäitiyden itse asiassa rankempana. Helpointa oli olla töissä silloin kun mies oli hoitovapaalla lasten kanssa eikä täytynyt kuskata lapsia päiväkotiin... Ja töissä saa syödä ja juoda kahvinkin rauhassa ;)
 
[QUOTE="hmm";29484680]Tietenkin töissä tehdään töitä mutta jos on valinnut työn josta pitää niin sitten työssäkäynti on tavallaan sitä omaa aikaa. Ja yleensä siellä on myös sitä sosiaalista elämää, tosin kuin kotona lasten kanssa. Itse ainakin kaipaan aikuiskontakteja. Koin kotiäitiyden itse asiassa rankempana. Helpointa oli olla töissä silloin kun mies oli hoitovapaalla lasten kanssa eikä täytynyt kuskata lapsia päiväkotiin... Ja töissä saa syödä ja juoda kahvinkin rauhassa ;)[/QUOTE]
Mä taas aikoinaan koin kotona olemisen paljon helpommaksi kuin työssäkäynnin. Siitäkin huolimatta, että pidin työstäni. Mutta varmaan yksilöllistä tämä. Ja myös ympäristö vaikuttaa eli mulla oli kyllä päivisin aikuiskontakteja muista pienten lasten kotona olevista äideistä.
 
Siksi koska miehiä ei ole luotu perhe-elämää (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta). Naiset tajuaa sen vaan liian myöhään. Itse päätin että teen miehen kans lapset ja sit ero. Näin teimme ja kaikki onnellisia. Vanhemmat ei riitele ja lapset saa nauttia aina iloisten vanhempiensa seurasta vuorotellen
 
Meillä miehelle tuli totaalisena yllätyksenä että vanhemmuus on niin rankkaa vielä vauva-ajan jälkeenkin... Tuli se tavallaan yllätyksenä minullekin, mutta osaan suhtautua siihen paremmin ja kestän sen paremmin. Nyt lapset 2- ja 4-vuotiaat ja eroamassa ollaan, mies ei kestä enää perhe-elämää ja sitä, ettei ole tietoa paremmasta arjesta ennen kuin lapset muuttaa kotoa...
 
Siksi, että nykyään lasten syntymä on monelle ihmiselle ensimmäinen oikea murros elämässä, ja kun avioliitto tai parisuhde ylipäätään ei ole enää mikään arvostettu instituutio eikä (naisille) turvallisuutta ja vakautta tuova status, on helppo luovuttaa.
 
[QUOTE="Sari";29465182]Tässähän se vastaus piilee. Väitän, että suurimmalla osalla eronneista mies ei ole hoitanut osaansa pikkulapsiarjessa. Eipä ihmekään, että kamelin selkä katkeaa.[/QUOTE]
Ehkä suurimmalla osalla mutta ei kaikilla.
Ps. Melko epäsopivaa haukkua naista tällä palstalla kameliksi.. :(
 
Meillä kaikki kärjisty siihen, että mies oli aina töissä (oma firma), minä kotona lapsen kanssa ja lapsi oli huono nukkumaan öisin. Sitten jouduin menemään töihin ja sumplittiin asiat niin ettei lasta tarvinnut viedä hoitoon ja minä oli vielä väsyneempi, kun olin silloin yöt töissä ja päivät lapsen kanssa ja nukuin kun ehdin. No yötyöt lopetin ja siirryin päiväpuolelle hommiin. Mies tuli ja meni miten lystäsi ja oletti mun aina olevan kotona sitä odottamassa kun suvaitsee saapua ja jos mulla oli menoa silloin kun mies oli kotona, niin kamala valitus asiasta, mutta omia menoja meni miten huvitti, koska minä en ollut hänen äitinsä. Firmalla meni huonosti, joka lisäsi stressiä ja minä olin se pahanilmanlintu siinä mielessä, että naputin firman rahojen käytöstä, minä kun hoidin rahaliikenteen ja sain siis myös aina haukut mieheltä, jos jotain laskua ei oltu maksettu ajoissa, mutta paha se on tyhjästä nyhjästä, mutta toinen ei vaan tajunnut vaikka yritin selittää.

Seksiä olisi pitänyt olla koko ajan kun mies vaan halusi ja multa katosi halut melkein täydellisesti, kun toinen jankutti ja jankutti, vaikkakin sitä seksiä oli meillä useamman kerran viikossa. No sitten tulin taas raskaaksi ja miehelle ilmeisesti iski pakokauhu ja hän halusi lähteä. No alkushokin jälkeen elämä on oikeastaan ollut todella rauhallista nykyään, etenkin kun toinen lapsi oli paljon helpompi kuin ensimmäinen luonteeltaan, joten vauva-aikakin oli helpompi, vaikka yksin olinkin kahden lapsen kanssa.

No kaikesta on kohta 4 vuotta aikaa ja miehellä on jo uuden naisensa kanssa n. vuoden ikäinen lapsi, en sitten tiedä onko nyt elämän auvoisempaa vai ei.
 
Meillä oli helppo vauva ja paljon tukea ja arkea oli eletty ennenkin. Jatkoin lapsen kanssa elämää ihan normaalisti, kävin missä halusin vauvan kanssa yms.
Erottiin koska a)mies piti minua itsestäänselvyytenä (ei seksiä, läheisyyttä, yhteistä tekemistä) b)mies ei ollut sellainen vanhempi kuin oltiin puhuttu (oli koko ajan töissä, epäterveelliset elämäntavat yms)

Summasummaarun, puhuttiin odotuksista ja sovittiin tiettyjä asioita. Lapsen tultua minä muutuin, mies ei. Ei sovittu enää yhteen.
 
Näitä kun lukee niin ei voi kuin ihmetellä, miksi ihmiset edes tekevät lapsia. Kuulostaa siltä että on yhtä helvettiä ja jos parisuhde ei mene täysin pilalle, niin ainakin sen todennäköisyys on suuri ja joka tapauksessa kärsitään. Ja niinkuin moni sanoikin, tulee rakkaussuhteesta "perhe oy". Voi kuinka ihanan ja romanttisen kuuloista.. NOT! En minä halua rakkaani kanssa mitään yritystä, vaan parisuhteen. Todella surullisen kuuloista että rakkaussuhteesta muuntuu vain jokin yritystoimintaan verrattava velvollisuus.
 
Pikkulapsiaika on hyvä testi siihen, voiko puolisoon luottaa vaikeissa elämäntilanteissa. Jos toinen huitelee omissa menoissaan ja jättää puolison selviämään yksin pienten lasten kanssa, miten tällaiselta puolisolta voisi odottaa tukea esim. vaikean sairauden kohdatessa?

Erojen moralisoijat voisivat miettiä tätä puolta hieman.
 
Lapsen saaminen romahduttaa parisuhdeyytyväisyyden. Etenkin miesten ja akateemisesti koulutettujen mielestä parisuhde ei palaa yhtä hyväksi vauvavuoden jälkeenkään. Lapsen saaminen loukkaa vapauden ja hyvinvoinnin kaltaisia tärkeitä arvoja ja aiheuttaa runsaasti ylimääräisisä ristiriitoja kumppaneiden välille.
 
Lapsen saaminen romahduttaa parisuhdeyytyväisyyden. Etenkin miesten ja akateemisesti koulutettujen mielestä parisuhde ei palaa yhtä hyväksi vauvavuoden jälkeenkään. Lapsen saaminen loukkaa vapauden ja hyvinvoinnin kaltaisia tärkeitä arvoja ja aiheuttaa runsaasti ylimääräisisä ristiriitoja kumppaneiden välille.

Ne kaikki ovat sen arvoisia. Kun saat oman lapsen, käsitys rakkaudesta muuttuu täysin. Joustaa ja luopuu omasta ajasta joutuu, mutta niin joutuu parisuhteenkin hyväksi.
 
Eivätköhän pikkulasten vanhempien erot nimenomaan osoita, että kaikille lapsen saaminen ei ole huonontuneen parisuhteen arvoinen asia.

Millä tavalla parisuhteessa joutuu luopumaan omasta ajasta?

Kompromissit, toisen hyväksi tehdyt asiat ja uhraukset esim. auton lainaaminen, ruoan ostaminen yms. kumppanille. Ne kaikki ovat samalla tavalla omasta antamista kuin lapsellekin antaisit luonnostaan.
 
Näitä kun lukee niin ei voi kuin ihmetellä, miksi ihmiset edes tekevät lapsia. Kuulostaa siltä että on yhtä helvettiä ja jos parisuhde ei mene täysin pilalle, niin ainakin sen todennäköisyys on suuri ja joka tapauksessa kärsitään. Ja niinkuin moni sanoikin, tulee rakkaussuhteesta "perhe oy". Voi kuinka ihanan ja romanttisen kuuloista.. NOT! En minä halua rakkaani kanssa mitään yritystä, vaan parisuhteen. Todella surullisen kuuloista että rakkaussuhteesta muuntuu vain jokin yritystoimintaan verrattava velvollisuus.

Miten se "perhe oy" sulkee pois rakkauden ja romanttisuuden? :D Sunkaltaisille ihmisille ne erot varmaan tuleekin....

Vanhempien rakkaus ja kunnioitus toisiaan kohtaan on sen "perhe oy:n" tärkein perusta.
 
Lapsen saaminen romahduttaa parisuhdeyytyväisyyden. Etenkin miesten ja akateemisesti koulutettujen mielestä parisuhde ei palaa yhtä hyväksi vauvavuoden jälkeenkään. Lapsen saaminen loukkaa vapauden ja hyvinvoinnin kaltaisia tärkeitä arvoja ja aiheuttaa runsaasti ylimääräisisä ristiriitoja kumppaneiden välille.

Musta tämä on aika itsekäs ajatusmaailma ja myös aika väärässä ja koskee vain pientä osaa maapallon väestöstä. Meidän on biologisesti ohjelmoitu haluamaan lapsia. Kaikilla se ei toimi, esimerkiksi eihän homoseksuaaleillakaan ole haluja yleensä lisääntyä, varsinkaan miehillä. Kaikilla tämä ei toimi. Mutta suurimmalla on se palava halu lisääntyä ja jos ei sitä tee, katuu kun sitä ei voi enään tehdä. En todellakaan alkaisi suositella ihmisille mitään lapsettomuutta parhaana vaihtoehtona. Joillekin se sopii, mutta toiset ihan oikeasti katuvat sitä syvästi, jos ovat kuunnelleet lapsettomien ihmisten saarnoja, miten saa elää vapaasti ja rauhassa ja kertoneet kauhutarinoita perheiden ruuhka-ajoista. Johonkin neljänkympin ikään asti voisi ollakin ihan ok, mutta entäs kun rupsahdat. Et olekaan enään niin seksinnälkäinen ja halua sitä puolisoa joka asennossa ja joka huonekalun päällä. Se kahdenkeskinen lomamatka caribialle ei olekaan enään monen(kymmenen) vuoden jälkeen niin ihanaa vaan koko elämä voi alkaa tuntumaan puulta. Siinäs keräilet ison hyllyllisen mieluisia kirjoja, pelaat tietokonepelejä, juot itsesi joka ilta humalaan, pyhität elämäsi vaellukselle, käyt ihanan vapaasti kuntosalilla ja zumbaamassa, joogatunneilla, vailla huolta tai murhetta. Voin väittää, että se liika vapaus kyllästyttää joskus, suurimpaa osaa ihmisiä. MIeluummin kävisin matkoilla niiden lasten kanssa, käytäisiin vaikka disney landissä, muumimaailmassa. Nautin siitä, että saan nähdä lasteni ilon.

Oma äitini on nyt mummo ja hän rakastaa jopa lapsenlapsiaan. Hänestä elämä on välillä kauhean tyhjää, kun ovat vaan isäni kanssa kahdestaan. Katselevat tv:tä, tekevät pihatöitä. Ottavat mielellään lapsenlapset sinne luokseen tuomaan vähän elämää. Heistä joulu on myös hyvin tylsä, jos joutuisivat sen kahdestaan viettämään. Eikä johdu siitä, etteivät viihtyisi toistensa seurassa. En usko, että ovat koskaan eroamassa, ei ole toisiinsa kyllästyneitä vaan he oikeasti kaipaavat sitä elämää ympärilleen. Välillä toki tykkäävät ihan olla keskenään ja käydä ulkomaanmatkoilla ja varmasti on vapauttavaa.

Ajatteletko, että parisuhde kestää aina koko loppuelämän, jos ei ole niitä lapsia?Ja ei kai se parisuhde palaa tietenkään siihen samaan tilaan kun oltiin nuoria ja lapsettomia. On siinä kroppakin ollut monilla kovilla ja ne libidotkin voivat olla vähentyneet. Nuoren naisen rinnatkin alkavat vanhemmiten ilman niitä lapsiakin vajoamaan ja ne miehen kassit myös ja miehen vehkeet toimi kuten nuorilla miehillä. Jos puhutaan vielä akateemisista kyse siis voi olla, että 30 vuotiaana lapset ja siinä 50 vaiheilla lapset lentävät pois. Kyllä 50 vuotiailla ihmisillä alkaa olla jo vaikka mitä vaivoja, jotka voivat vähentää elämäniloa. Ei kyse ole niistä lapsista. Itse suosinkin sitä, että lapset tehdään mahdollisimman nuorena. Itse olen alta 40 vuotias, kun lapset ovat täysi-ikäisiä. Eli aika nuori vielä.
 
Väitän siis edellisessä tekstissäni, että jos otetaan pariskunta, jolla toimii biologinen vietti, mutta jostain syystä ei olla raskauduttu, ei olla ehkä uskallettu raskautua kaikkien kauhukuvien takia ovat vähemmän onnellisia 50 vuotiana, kun pariskunta, jotka ovat tehneet ne lapset, kestäneet lapsiperhe-elämän ja jolla lapset jo lentäneet pesästä.

Jos taas otetaan ihminen, joka ehdottomasti ei halua lapsia, hänellä ei toimi biologinen lisääntymisvietti, on hän todennäköisesti onnellisempi 50 vuotiaana lapsettomana. Hän voi myös hyvinkin olla onnellisempi kuin tämä perhe-elämän elänyt 50 vuotias henkilö, joka on kestänyt kaikki ne raskauttavat ja vaikeatkin uhma ja teini-iät. Mutta tämä 50 vuotias, joka katuu ettei tehnyt lapsia, on se kaikkein onnettomin yksilö.
 

Similar threads

Yhteistyössä