Ei oo vielä ehditty, vastasi poika....

Siis joo, vessahätäviestintää. Tää on vähän samanlainen suhde kuin äidillä ja pojalla, ja täytyyhän ne rajat lapsella olla.

 

Siis joo, vessahätäviestintää. Tää on vähän samanlainen suhde kuin äidillä ja pojalla, ja täytyyhän ne rajat lapsella olla.

 

Siis kauanko ootte ollu yhdessä, HappyGirl?

 

Ehkä tämä Happygirl on trolli koko pelle, mutta jos ei ole niin huh huh. Ei tuollaista pikkuvaimoa olekaan, tai ainakaan pitäisi olla kenelläkään terveellä miehellä.

Minusta kys. hahmo on pelottava. Vähän narsistinen jopa, se tyyli millä kääntää kiristämisen, epävarmuuden, mustasukkaisuudet ja kyttäämisen tulisuudeksi ja "omaksi heikkoudeksi" on kieroa. Koittaa tehdä heikkoudesta hyväksyttävää kun kaikilla on joku heikkous. Jotenkin tuosta tyyppistä saa sävärit, että se voisi lyödä miestään puukolla selkään jos tämä joskus koittaa poistua ovesta iltaolusille baariin. Tätä ennen toki "on puhuttu asioista suoraan ja otettu toinen huomioon" (= manipuoloitu, draamailtu, syyllistetty ja uhattu erolla)

 

Heh, kysäsimpä mieheltä mitä mieltä se olis parisuhteesta jossa "pääsee" meneen sillon kun vaimo antaa luvan, vastaus oli että "turhaa. Eihän toi oo suhde. Jos mä haluaisin että mun menoista päättää joku muu asuisin mun vanhempien kanssa."

 

Monttu auki luin happygirlin kirjoituksia. Hienosti nuo luonteenpiirteet on muutettu ns. positiivisiksi. Vanhemman naisen neuvona sanon että löysää vähän sitä liekaa jos meinaat miehen pitää myös siinä vaiheessa kun hän herää tuohon teidän tilanteeseenne, jossain vaiheessa katkeaa kamelin selkä. Kuka tahansa ahdistuu tuollaisesta. Exän kanssa mulla meni monta vuotta ennen kuin älysin miten hän piti minua kuristuspannassa.

 

Minä kihlauduin 17 vuotiaana- elämäni pahin virhe.
Olihan se merkki sitoutumisesta, mutta liian varhain ja todellakin 'esti' asioita.
Oli tietysti suuri vaikutus silläkin, KENEN, ja minkälaisen ihmisen kanssa kihlat vaihdoin....
Tärväsin parhaimman nuoruuteni ja kadun sitä vieläkin.

Samaa mieltä olen kylläkin, että kihlautuminen ei ole enää tae avioliittoaikeista, sitä se ei ole ollut enää vuosikausiin, vaikka juuri nyt muistaisittekin sen perimmäisen merkityksen....

 

Juuri ap:n kaltaisten ihmisten vuoksi kihlaus on menettänyt sen mitä sen kuuluisi olla: lupaus avioliitosta.

 

Sormus tai ilman sormusta. Tosissaan voi olla kummallakin tavalla.

 

Jos mulla olis Happygirlin kaltaanen mies, niin mä ahdistuusin. En mä ainakaa miestä kaipaasi joka hemmetin reissulle mukaan ja joskus haluaa istua iltaa tyttökaverin kans. Enkä mä muuten parisuhtees miestä kuunnellu ku sano, että ei tykkää ku oon menos ottamaan tatuointia. Otin tatuoinnin ja kyllä mies sen kesti.

Mutta onneks ei oo miestä niin saa tehdä just niin ku haluan eikä kukaa marise perään ettei saa mennä tai tehdä jotaki. Saan laittaa vaikka ne pinkit verhot jos haluan.

 

Rollolainen on tyypillinen kihlauksen raiskaaja. Toisaalta se haluaa että lapsi menee kihloihin, koska "se on symboolisesti merkki sitoutumisesta". Sitten jo seuraavassa lauseessa se selittää, että "ei kihlautuminen mitään muuta" ja että voi bilettää, bailata ja mennä aivan kuten aikaisemminkin. Ja että vaikka kihlaus on merkki sitoutumisesta, niin ei se ole lupaus avioliitosta, eli siis sitoutumisesta toiseen ihmiseen.

Eli kihlaus on sitoutumista, mutta se ei ole sitoutumista. Kihlaus on tärkeää, vaikkei se saa vaikuttaa mihinkään. Toisinsanoen Rollolaisille kihlaus on yksi *tun hauska kahvitilaisuus perheiden kesken ja pala kultaa sormen ympärillä. Voi ziisus sanon minä...

 

Happygirl kuulostaa erehdyttävästi Katylinalta.

 

Ja sit ihmetellään miks jotkut miehet poistuu vähin äänin suhteesta, eihän tollaselle hullulle kuin hg-91 voi edes kertoa, että haluaa erota.

 

Happygirl kuulostaa erehdyttävästi Katylinalta.

Niinpä ja joku epääli tuota jo aiemmin jollaki sivulla.

 

Aloitus on jo sinänsä ihan uskomaton. Jokainen pari tehköön niinkuin heistä itsestään tuntuu parhaalta - ei siksi, että jonkun äitimuorin mielestä se olisi ihanaa tai että pitäisi ulkopuolisille näyttää, että tässä ollaan tosissaan. Olisin kyllä ollut nuorena tyttönä ihan pöyristynyt, jos anopintekele olisi alkanut tiukata kihlojen perään. Kas kun et vielä lapsenlapsia kysele.

Ja mikäs sen kihlauksen tarkoitus sitten on, jos ei lupaus avioliitosta? Jos haluaa osoittaa sitoutumista, niin miksi ei sitten täräytä suoraan naimisiin? Olisiko sekin ihanaa?

 

No ei tietenkään kaadu, mieshän se sinne maailmalle lähti. Mutta annas olla jos nainen lähtisikin töihin toiselle paikkakunnalle vaikka puoleksi vuodeksi, tai esim. opiskelemaan. Kyllä siinä todennäköisesti ukko sanoisi, että jos lähdet ei tarvi takaisin tulla.

Hui! Kumma suhde tuollainen...minä lähdin vuosikausiksi opiskelemaan yliopistoon toiselle paikkakunnalle eikä suhde kaatunu siihen.
Mistä olet noin sovinistisen käsityksen onkinut?

 

Jos uusi asuinmaa olisi hyvä ja se sopis kaikin puolin molemmille niin voitais muuttaa jos miehen ura vaatisi mutta en olis tyytyväinen, ei varmaan kukaan muukaan.

Aijaa! Hitto, kun minä olin erittäin tyytyväinen, kun mies sai upean työtarjouksen ja muutettiin yhdessä. Ajattelin, että nyt mennään näin ja joskus sitten taas mennään mun työn perässä. Ja näin kävi. Jos meillä olisi tilanne, että toinen ei vaan voisi lähteä, niin puoli vuotta menisi varmasti yksinkin muualla.

Ehkäpä sulle sopisi sellainen mies, jolla ei juurikaan ole urahaaveita tai kunnianhimoa. Mutta ai niin, silloinhan et pääsisi huutelemaan joka toisessa ketjussa, että iiih mun miehestä tuleekin lääkäri.

 

 

Niin, siis onkohan joillain tullut nyt väärinkäsitys. Ei se sitoutuminen kirjaimellisesti tarkota sitä, että toisiinsa ollaan sidottuina.

 

Sitoutumisen keskeinen haaste on ratkaista toisaalta läheisyyden tarve ja toisaalta oman tilan, erillisyyden tarve. Jos peruskokemus maailmasta on se, että on turvallista mennä läheiseen ihmissuhteeseen, silloin on olemassa valmiuksia liittyä toiseen ihmiseen. Toinen kysymys on se, voiko luottaa siihen, että suhteen sisällä löytyy tilaa itselle tärkeille asioille ja omalle tahdolle niin, että molemmat voivat kokea saavansa perustarpeensa esiin ja toteutetuksi. Onko molemmilla sananvaltaa asioista päätettäessä? Vai onko niin, että vain toisen menot ja jutut ovat tärkeitä ja toisen tarpeet saavat vähemmän tärkeinä aina väistyä?

Tällaisessa tilanteessa voidaan puhua jopa hyväksikäyttösuhteesta. Usein hyvä mittapuu jonkin tilanteen arvioimiseen on se, voidaanko asetelma hyväksyä myös toisinpäin käännettynä. Jos toinen saa aina tehdä jonkin asian, niin olisiko se yhtälailla hyväksyttävissä toisen tekemänä? Ja onko tämä asia omien perusarvojen mukainen?

Intiimiyden rakentaminen parisuhteessa vie oman aikansa. Siihen kuuluu oman itsen laajentaminen sisältämään kumppani. Samalla kun kumppani sisällytetään tähän intiimiyteen, on kummankin tärkeä säilyttää oma erillisyytensä ja yksityisyytensä.

Jos tämä onnistuu, samalla kun voidaan kokea yhteisyyttä ja läheisyyttä, kumpikin voi olla myös erillinen yksilö. Yksilöllisyys on sitä, että voi harrastaa omia harrastuksia ja seurustella omien ystävien kanssa ilman, että se uhkaa puolisoa. Tarvittaessa voi myös saada kahdenkeskisiä hetkiä ja läheisyyttä toisen kanssa. Tärkeintä on kokemus siitä, että voi itse säädellä saamansa läheisyyden ja erillisyyden määrää tarvitsematta alistua ja elää liikaa toisen ehdoilla.

 

Ei nyt varsinaisesti tähän kuulu mutta mä olin 15v kun menin kihloihin, tarkoitti mielestäni jo silloin lupausta naimisiin menosta ja häät vietettiin kun olin 18v.
Nyt toinen kihlaus 3 vuotta sitten takana ja piakkoin voisi häät taas viettää

 

Olipa makoisa trollaus, happygirl...

 

Ensimmäinen kihlaus nykyisen mieheni kanssa päättyi pika-avioliittoon, Tavattiin toukokuussa, juhannuksen kihlauduimme ja helmikussa oli häät. Tytär syntyi sitten toukokuussa, melkein samana päivänä kun aloimme olemaan yhdesä. aviossa ei ehditty olemaan kolmea vuotta, ku erosimme ( Todellisuudesa olimme melkein koko ajan yhdesä, vaikka asuimme eri osoitteissa)
Sitten vaan mentiin yhteen uudelleen, en tarkkaan enää muista koska, mutta päätimme taas muutaa yhteen ja kokeilla yhdessä elämistä. Asutiin avoliitossa, sitten van pätettiin että nyt olis kiva jso saisi lisää lapsia. kakis lastakin syntyi ja sit vaan päätin että oisko kihlojen aika ja mise sanoi etä mikä ettei. Kihlauduimme kasäkuussa 2001. Avioliitosta oli puhetta aian silloin tälläoin, mutta kumpikaan ei ottanut sitä tosissan, kun eihän se oiikeastaan mitän haitannut. olihan koko perheellä sama sukunimi. Joskus oli hankala selitellä, kun joihinkin lappuihi piti laittaa että avoliitto ja on sama sukunimi.
No vuonna2010 me si päätettiin mennä uudelleen naimisiin.
Lapillekin tää oli yllätys,kuten kaikille tuttaville. =)
Ei minusa kihlausken tarvitse automaaattisesti johtaa avioliitoon.

 

Ei minusa kihlausken tarvitse automaaattisesti johtaa avioliitoon.

No miksi ihmeessä haluaisit sitten poikasi menevän kihloihin? Mikä sun mielestä se kihlauksen tarkoitus on?

 

Minun mielestäni tämä ketju nyt hieman harhautui aiheesta...

Oma pointtini oli se, että minusta ei ole vanhempien asia hoputella kihloihin/ kysellä kihloihin menosta/ "painostaa" on lapsi sitten 17v tai 47v.

Ja niin vanhanaikainen olen itse, että mielestäni kihloihin meno on lupaus avioliitosta. Olenkin melkoinen muumio