Sisaruksen lapset on täällä mun ja äidin luona hoidossa. Tänään tulivat ja niin kauan ku niiden omat vanhemmat oli paikalla, niin ei mitään, olin ihan ok. Sit kun niiden vahemmat lähti ja ne lapset jäi mun äidin vastuulle, niin iskee vaan aivan hirvee ahistus+vitutus heti päälle. En pysty tekemään yhtään mitään. Oon vaan täysin lamaantunu. Tajusin, että tää johtuu siitä, että mä en vaan kestä noin rajua muistutusta mun omasta lapsuudesta. Äitiä ei kiinnosta lasten kanssa touhuuminen mitenkään. Mitään se ei tee niiden kanssa. Ei mitään. Istuu vaan ja kattoo telkkaria ku lapset riehuu ympäri kämppää. Mistään asiasta ei sanota. Sit yhtäkkiä mun äidin sietokyky menee jonku rajan yli ja se ärähtää niille MITÄ TE TEETTE? ÄLKÄÄ TEHKÖ NOIN! Sit se palaa taas katsomaan telkkaria ja lapsilla on tylsää. Ne toistaa mummi mummi mummi ja äiti vaan kattoo ohjelmaansa, eikä reagoi. Sit jossain vaiheessa se sanoo että ODOTTAKAA nyt mummi katsoo nyt tätä ja jatkaa katsomista. Lapset alkaa sit puuhaan jotain keskenään ja sama kaava jatkuu.
Siis kyllähän äiti ne ulos vie varmaan huomenna ehkä tunniks leikkimään tai jotain, mut siihen se varmaan jääkin. Mua ahdistaa ihan sikana huominen.
Itse en tykkää ollenkaan lapsista. Ne on ihan ok, niin kauan kun mä en joudu katsoon tota meininkiä täällä. Jos sanon äidille jotain asiasta, niin mun ja sen välille syttyy hirvee riita ihan varmasti. Sanoin sille jo etukäteen, etten yhtään tykkää, että lapset tulee tänne hoitoon. Äiti vaan sano, et no mee sit omaan huoneesees. Mutta kun sielläkin mua ahdistaa kun ei sitä meteliä voi olla kuulematta. Plus mua ahdistaa mun koirien puolesta kun lapset välillä riehaantuu kiusaamaan niitä, tai ei osaa varoa niitä. Ja jos otan nekin omaan huoneeseen, niin lapset käy kokoajan kurkkimassa ovelta.
Omassa lapsuudessa toi äidin meininki oli vielä kymmenen kertaa hirveempää mua kohtaan, eikä mulla ollu ees ketään muuta täällä pitämässä mulle seuraa. Oli vaan äiti ja minä. Äiti sai hirveitä raivareita, eikä me oikeestaan koskaan tehty mitään yhdessä.
Nykyään äiti on rauhottunu noiden raivareiden suhteen, mutta mulle vaan tulvii ne kaikki paskat muistot näissä tilanteissa takasin ja mä en vaan osaa käsitellä sitä. Tekis niin mieli lähteä vaan karkuun, mut ei mulla ole paikkaa, minne mennä. Ottasin koirat mukaan jos olisin yön yli poissa.
Mihin hemmettiin mä pääsen täältä karkuun??? Mun pää tulee oikeesti hajoomaan lopullisesti huomenna kun lapset haetaan muutenki vasta tiistaina pois täältä. Ja varsinki ku ei äiti lapsille pahasti ärjy, mut sit muhun purkaa kun hermot meinaa silläkin mennä siihen juoksemiseen, huutamiseen, koirien lelujen jatkuvaan vinguttamiseen, sotkemiseen yms.
Ite en kykene tekemään mitään niiden lasten kanssa just sen ahistuksen+vitutuksen myötä. Auttakaa
. Lapsilla on onneks kännykkä, jolla ne voi soittaa itsensä haettavaks pois täältä, jos niilläkin menee hermot, mut jostain ihmeen syystä ne kai silti tykkää olla täällä. On kai sitten kiva vaan reihua ilman mitään rakentavia rajoja. Nytkin ne meni illalla nukkumaan joskus 23:30 ja ovat siis 5- ja 7-vuotiaita.
Itselläni on mielenterveysongelmia, mitkä selittää ton kauheen olon, mikä mulle tästä kaikesta tulee + oon jo valmiiks masentunu ja fyysisestikin sairas ihminen.
Siis kyllähän äiti ne ulos vie varmaan huomenna ehkä tunniks leikkimään tai jotain, mut siihen se varmaan jääkin. Mua ahdistaa ihan sikana huominen.
Itse en tykkää ollenkaan lapsista. Ne on ihan ok, niin kauan kun mä en joudu katsoon tota meininkiä täällä. Jos sanon äidille jotain asiasta, niin mun ja sen välille syttyy hirvee riita ihan varmasti. Sanoin sille jo etukäteen, etten yhtään tykkää, että lapset tulee tänne hoitoon. Äiti vaan sano, et no mee sit omaan huoneesees. Mutta kun sielläkin mua ahdistaa kun ei sitä meteliä voi olla kuulematta. Plus mua ahdistaa mun koirien puolesta kun lapset välillä riehaantuu kiusaamaan niitä, tai ei osaa varoa niitä. Ja jos otan nekin omaan huoneeseen, niin lapset käy kokoajan kurkkimassa ovelta.
Omassa lapsuudessa toi äidin meininki oli vielä kymmenen kertaa hirveempää mua kohtaan, eikä mulla ollu ees ketään muuta täällä pitämässä mulle seuraa. Oli vaan äiti ja minä. Äiti sai hirveitä raivareita, eikä me oikeestaan koskaan tehty mitään yhdessä.
Nykyään äiti on rauhottunu noiden raivareiden suhteen, mutta mulle vaan tulvii ne kaikki paskat muistot näissä tilanteissa takasin ja mä en vaan osaa käsitellä sitä. Tekis niin mieli lähteä vaan karkuun, mut ei mulla ole paikkaa, minne mennä. Ottasin koirat mukaan jos olisin yön yli poissa.
Mihin hemmettiin mä pääsen täältä karkuun??? Mun pää tulee oikeesti hajoomaan lopullisesti huomenna kun lapset haetaan muutenki vasta tiistaina pois täältä. Ja varsinki ku ei äiti lapsille pahasti ärjy, mut sit muhun purkaa kun hermot meinaa silläkin mennä siihen juoksemiseen, huutamiseen, koirien lelujen jatkuvaan vinguttamiseen, sotkemiseen yms.
Ite en kykene tekemään mitään niiden lasten kanssa just sen ahistuksen+vitutuksen myötä. Auttakaa
. Lapsilla on onneks kännykkä, jolla ne voi soittaa itsensä haettavaks pois täältä, jos niilläkin menee hermot, mut jostain ihmeen syystä ne kai silti tykkää olla täällä. On kai sitten kiva vaan reihua ilman mitään rakentavia rajoja. Nytkin ne meni illalla nukkumaan joskus 23:30 ja ovat siis 5- ja 7-vuotiaita.Itselläni on mielenterveysongelmia, mitkä selittää ton kauheen olon, mikä mulle tästä kaikesta tulee + oon jo valmiiks masentunu ja fyysisestikin sairas ihminen.
). Käyn kaks kertaa viikossa normaalisti terapiassa, mutta nyt jouluviikolla oli lomaa. Eikä me yleensä äidin kaa riidellä, mut jouluajat on aina sisältäneet riitelyä. Kyl se sit helpottaa ja äiti haluis taas tulla jollekin terapiasessiollekin mukaan. Kerran on ollu. Noi lapsetkin käy täällä yleensä vaan joulun aikaan ja ehkä kesällä parin viikon jakson aikana pari kertaa.
!