Alkuperäinen kirjoittaja Lämmin halaus:
Ensinnäkin, voimia! Toiseksi, luulen että sinun olisi kuitenkin aika muuttaa pois jotta itsenäistyisit, koska aikuisia ihmisiä ei ole tarkoitettu asumaan vanhempien kanssa. (Toki eri asia jos tilapäisesti joutuu esim. työttömyyden tai avioeron seurauksena muutaman kuukauden majailemaan.) Luulen että muutto olisi pitkällä tähtäimellä paras ratkaisu, vaikka alussa se onkin varmasti vaikeampaa, koska olet tottunut elämään äitisi kanssa. Heti, kun et enää siedä äitisi käytöstä ja kun huomaat että kannattaa siirtyä eteenpäin ja jättää lapsuus taakse, ja kun nykyinen asumismuoto käy niin kauheaksi että muutos on välttämätön, uskon että uskallat tehdä ratkaisun ja muuttaa.
Onko sinulla yhtään ystävää jolle voit puhua tai jonka kanssa voit viettää aikaa? Luulen ettei tee hyvää jos lähes ainoa kontaktisi on äitisi. Kiva että harrastat, onkin tärkeää että pääset pois äitisi luota jotta näet normaalia elämää. Ei ole tarkoitus olla tuomitseva äitiäsi kohtaan, tilanteesi kuulostaa vain niin tutulta omasta lapsuudestani, että haluaisin jotenkin auttaa sinua. Itselleni teki hyvää kun vedin selkeät rajat mitä äitini saa ja ei saa tehdä kanssani. En pysty pitämään sellaista ihmistä lähelläni, joka on tehnyt minulle niin paljon pahaa.
Uskon myös, että äitisi on aiheuttanut sinulle mielenterveysongelmasi, joten ne eivät ainakaan helpota jos olet tiiviisti hänen kanssaan. Tiedän että oman äitini ratkaisut vaikuttivat siihen millainen minusta tuli, ja ennen mietinkin millainen olisin ollut jos olisin saanut kasvaa ei-henkisesti väkivaltaisessa ilmapiirissä mukavan perheen kanssa.
Tosi paljon voimia parantumiseesi ja toivon että uskallat ottaa riskin ja irroittautua äidistäsi. Nyt on uusi vuosi tulossa -- uskalla tehdä siitä elämäsi paras vuosi.
Kiitos halista ja voimista
! Mä päätin jo, että muutan tässä lähipäivinä heti kun pystyn. Meen sinne sukulaisen tyhjillään olevalle asunnolle, jossa oon ennenkin ollu. Kysyin siihen jo luvan ja sain sen. Ei tästä tuu taas mitään tästä elosta äidin kanssa. Tuntuu, että joka ikisestä keskustelusta sen kanssa pahotan mieleni jotenkin tai tuun vaan vihaseksi. Yritetään nyt sit taas jälleen kerran asua omillaan.
Ei mulla sellasia ystäviä oo, joita oikeesti näkisinkin. Netistä löytyy kyllä joitakin, jotka siis tunnen oikeestikin, mutta ei vaan oikeestaan koskaan nähdä. Tänne äidin luo en oo viittiny ketään ees kutsua. Sinne omalle kämpälle joskus oon kavereita kutsunutkin. Harrastusten kautta tunnen paljon mukavia ihmisiä, mutta nään heitä vaan harrastustapahtumissa.
Yritin muuten puhua sisaruksenen kanssa jonkun verran viime terapian jälkeen, kun en halunnut mennä kotiin, niin menin sitten hänen luokseen. Hänestä paistaa läpi se, ettei hän halua puhua. Hänkin on kokenut lapsuudessaan todella kovia, eikä kai vaan halua ollenkaan saada niistä asioista muistutusta. Mm. sanoin hänelle, että äiti aina raivos mulle pienenä, niin hän sanoi, että kaikille meillehän se on raivonnut, ei siitä mihinkään pääse. Keskustelu aiheesta loppuikin sitten siihen.
Kyllä mua silti vähän pelottaa muuttaa taas omilleni. Jos mulla olis auto ja varaa ylläpitää sitä, niin ei ois oikeestaan mitään ongelmaa, mutta kun ei ole. Julkisilla kulkeminen/käveleminen joka paikkaan on tosi rasittavaa sillon kun on tosi väsynyt ja sairas jo muutenkin. Kun kävin siellä sisaruksen luona niin suunnilleen seurasin suu auki, kuinka se ja sen puoliso touhus kokoajan jotain ja sai kokoajan asioita hoidettua. Tollaselta se kai normaali-ihmisen arki sit näyttää. Mun äitikin on tosi väsynyt ja sairas, niin eipä se yleensä tee muuta kuin töitä työhuoneessaan, tai katsoo telkkaria. Mut yleensä kun oon muuttanu pois, niin äidin ja mun välit on parantuneet kyllä paljon, että sitä odotellessa taasen.
