V
"vieras."
Vieras
Kuvittele että olet nuori henkilö. Kuvittele että olisit koko ikäsi asunut epätasapainoisessa perheessä, jossa riidellään usein samoista jutuista, isä juo joka ilta ja äiti on selkeästi jollain tavalla henkisesti sairas. Äidin henkiset ongelmat oli pahempia sillon kun sinä olit pieni. Hän huusi ja räyhäsi, paskanti housuunsa, hakkasi asunnossa pitkin seiniä ja sinä et saanut aina nukkua ja koulunkäyntisi myös pakosti kärsi. Kuvittele ettei teillä ollut rajoja. Kuvittele että isovanhempasi löivät sinua. Kuvittele että sinua kielettiin kertomasta kotona tapahtuvista asioista ulkopuolelle ja miten kaverisi välillä ehkä haistoivat että sinussa on jotain erillaista, eikä niin positiivisessä mielessä. Kuvittele että sinua on muuten lellitty ja hukutettu rahaan. Kuvittele että sinua on kiusattu. Kuvittele että tämä ehkä johti lopulta siihen että sinulta meni omastakin elämästä tasapaino...
Miten minun pitäisi suhtautua tähän? antaa anteeksiko? hyväksyä että meillä meno jatkuu kotona samanlaisena kuolemaan saakka ja vanhempani eivät nää siinä ehkä vikaa? hyväksyä heidän erillaisuutensa? hyväksyä se että tuon takia elämäni luisui tosi onnettomaan pisteeseen?
Pelkään jos annan anteeksi että minusta tulee samanlainen kun äiti. Kun olen juuri oppinut siitä eroon. Minä en jännitä enää itseasiassa mitään asioita ja sen seurauksena myöskään tunne mahakipua. Se että äiti jännittää ihan sairaitakin asioita, esim isän läsnäoloa ja juoksee paskat housussa vessaan, sai pienenä mun olon tuntumaan tosi epänormaaliksi... nyttemmin olen päässyt jo kotoa pois mutta olen kuitenkin vielä heidän kanssa tekemisissä koska en haluaisi olla yksin ja rakas koiranikin asuu siellä. En myöskään halua tulla samanlaiseksi kun isä, isässä on jotain narsistisia piirteitä ja hän juo joka päivä.
Anteeksi anto tuntuu hyvältä, koska aikuisuus on vain omissa käsissäni, mutta se on myös vaikeaa kun niin monta asiaa lapsuudessani on mennyt pilalle jotka vaikuttavat minuun. Kun syytän niistä asioista kotia, vanhempani osoittavat heti syyttävän sormen minuun ja sanoo älä syytä kotia, katso peiliin. Sieltä se vika löytyy, sinä teit tyhmyyksiä, ajoit itse itsesi kiusatuksi jne. Eli mikään mitä meillä olisi tapahtunut kotona ei olisi voinut vaikuttaa minuun ja jos on vaikuttanut, minun pitäisi kuulemma unohtaa ne asiat ja mennä elämässä eteenpäin. Terapialle ne esim nauraa ja sanoo etten tarvitse sitä, niinpä en aio niille koskaan kertoakkaan jos menen terapiaan.
Mutta sen anteeksi annon sijaan nousee myös syvä ahdistus koska jos annan anteeksi ja luovun ikään kuin jostakin suojamuurista, pelkään että minusta tulee samanlainen sairas henkilö kuin äiti.
Mikä estää sen ettei minusta tule? minua pelottaa että olen samaa verta noille ihmisille ja vielä niin läheisesti, että esim tuo sairas tyyppi on äitini. Haluaisin kasvaa normaaliksi, tasapainoiseksi ja hyvinvoivaksi aikuiseksi ihmiseksi.
Isovanhempieni kanssa en ole enää tekemisissä ja muuta sukua minulla ei ole, eikä isompia siskoja tai veljiäkään, tasapainoisia sellaisia, joihin voisin turvautua. Mutta olisiko heistäkään kasvanut tasapainoisia jos olisivat eläneet noiden kanssa ja tässä kodissa?
Olen myös hyvin herkkä. Niin positiiviset asiat kun vaikuttaa voimakkaasti minuun, samoin negatiiviset. Tässä mun elämässä on vaan ollu enemmän negatiivisiä asioita.
Äitiäni en osaa pitää arvossa ja normaalina ihmisenä siksi, koska:
- hän ei huolehdi ulkonäöstään. kulkee rumissa retkuissa ja jopa isän vaatteissa, ei meikkaa, naama rötköttää kun ei hoida sitä, siivoaa vaan ja valittaa...
- hän valittaa vain koko ajan että kaikki on isän vika, saamatta kuitenkaan eroa aikaseksi.
- hän suostuu siivoamaan koko ajan muiden jäljet ja syyttää sitten muita siitä kun tekee sitä työtä, eikä lyö itsepäisesti hanskoja vaan tiskiin ja sano että minä en tee kun oman osani ja jos ei muutosta tämän perheen asioihin tule ja mulla ei oo hyvä olla täällä, niin nostan kytkintä!
- tottelee vanhempiaan, vieläkin 47-vuoden iässä. joutuu niiltä salailemaan asioita.
- eli 30-vuotiaaksi asti kotona.
- hänellä ei ole ystäviä, eikä hän käy missään.
- ja sitten nuo asiat joita yläpuolella mainitsin.
Miten minun pitäisi suhtautua tähän? antaa anteeksiko? hyväksyä että meillä meno jatkuu kotona samanlaisena kuolemaan saakka ja vanhempani eivät nää siinä ehkä vikaa? hyväksyä heidän erillaisuutensa? hyväksyä se että tuon takia elämäni luisui tosi onnettomaan pisteeseen?
Pelkään jos annan anteeksi että minusta tulee samanlainen kun äiti. Kun olen juuri oppinut siitä eroon. Minä en jännitä enää itseasiassa mitään asioita ja sen seurauksena myöskään tunne mahakipua. Se että äiti jännittää ihan sairaitakin asioita, esim isän läsnäoloa ja juoksee paskat housussa vessaan, sai pienenä mun olon tuntumaan tosi epänormaaliksi... nyttemmin olen päässyt jo kotoa pois mutta olen kuitenkin vielä heidän kanssa tekemisissä koska en haluaisi olla yksin ja rakas koiranikin asuu siellä. En myöskään halua tulla samanlaiseksi kun isä, isässä on jotain narsistisia piirteitä ja hän juo joka päivä.
Anteeksi anto tuntuu hyvältä, koska aikuisuus on vain omissa käsissäni, mutta se on myös vaikeaa kun niin monta asiaa lapsuudessani on mennyt pilalle jotka vaikuttavat minuun. Kun syytän niistä asioista kotia, vanhempani osoittavat heti syyttävän sormen minuun ja sanoo älä syytä kotia, katso peiliin. Sieltä se vika löytyy, sinä teit tyhmyyksiä, ajoit itse itsesi kiusatuksi jne. Eli mikään mitä meillä olisi tapahtunut kotona ei olisi voinut vaikuttaa minuun ja jos on vaikuttanut, minun pitäisi kuulemma unohtaa ne asiat ja mennä elämässä eteenpäin. Terapialle ne esim nauraa ja sanoo etten tarvitse sitä, niinpä en aio niille koskaan kertoakkaan jos menen terapiaan.
Mutta sen anteeksi annon sijaan nousee myös syvä ahdistus koska jos annan anteeksi ja luovun ikään kuin jostakin suojamuurista, pelkään että minusta tulee samanlainen sairas henkilö kuin äiti.
Mikä estää sen ettei minusta tule? minua pelottaa että olen samaa verta noille ihmisille ja vielä niin läheisesti, että esim tuo sairas tyyppi on äitini. Haluaisin kasvaa normaaliksi, tasapainoiseksi ja hyvinvoivaksi aikuiseksi ihmiseksi.
Isovanhempieni kanssa en ole enää tekemisissä ja muuta sukua minulla ei ole, eikä isompia siskoja tai veljiäkään, tasapainoisia sellaisia, joihin voisin turvautua. Mutta olisiko heistäkään kasvanut tasapainoisia jos olisivat eläneet noiden kanssa ja tässä kodissa?
Olen myös hyvin herkkä. Niin positiiviset asiat kun vaikuttaa voimakkaasti minuun, samoin negatiiviset. Tässä mun elämässä on vaan ollu enemmän negatiivisiä asioita.
Äitiäni en osaa pitää arvossa ja normaalina ihmisenä siksi, koska:
- hän ei huolehdi ulkonäöstään. kulkee rumissa retkuissa ja jopa isän vaatteissa, ei meikkaa, naama rötköttää kun ei hoida sitä, siivoaa vaan ja valittaa...
- hän valittaa vain koko ajan että kaikki on isän vika, saamatta kuitenkaan eroa aikaseksi.
- hän suostuu siivoamaan koko ajan muiden jäljet ja syyttää sitten muita siitä kun tekee sitä työtä, eikä lyö itsepäisesti hanskoja vaan tiskiin ja sano että minä en tee kun oman osani ja jos ei muutosta tämän perheen asioihin tule ja mulla ei oo hyvä olla täällä, niin nostan kytkintä!
- tottelee vanhempiaan, vieläkin 47-vuoden iässä. joutuu niiltä salailemaan asioita.
- eli 30-vuotiaaksi asti kotona.
- hänellä ei ole ystäviä, eikä hän käy missään.
- ja sitten nuo asiat joita yläpuolella mainitsin.
hae terapiaa niin saat purettua lapsuuttasi. Se olisi minun neuvoni. Asiat on joskus ollut huonosti, mutta nyt jo paremmin, vai? Tsemppiä elämään!