Onko muita perheellisiä naisia joilla ei ystäviä?

täällä yksi...

 

Minua eivät ystävät kiinnosta.
Olen perheeni kanssa ja voin yksin mennä minne haluan, eikä tarvitse ottaa muita kuin itseni sitten huomioon

 

[QUOTE="Neea";29333988]Miksikähän tulit vääntämään veistä haavassa meidän ystävää kaipaavien joukkoon?
Itse ihmettelenkin, miksi tällaisella tunteettomalla hölmöläisellä niitä ysäviä tuntuu aina riittävän, mutta monet fiksut naiset ovat yksinäisiä?[/QUOTE]

Jaha. Lähinnä halusin kertoa ystävien rikastuttavan elämää ja sillä rohkaista näitä ystävättömiä olemaan yhteydessä vanhoihin ystäviin. Ja halusin tuoda oman kokemukseni siitä, ettei minullakaan nämä aikuisiällä solmitut suhteet yleensä kestä kovin pitkään, vaan olemme nimenomaan vanhojen ystävien (jo nuoruudesta) kanssa pitäneet yhteyttä vaikka elämäntilanteet jne eivät ole kohdanneet.

Eli minä ole tunteeton hölmöläinen, kun halusin kertoa oman kokemukseni?
Ehkäpä juuri tuosta syystä sinulla ei ole ystäviä. Jos toisenlaisten kokemuksien kertojat ovat mielestäsi älyllisesti jotenkin tyhmempiä kuin yksinäiset, niin kyllä asenteesi näkyy läpi ihmisille. Ja nyt kun täällä tyhmäksi/kylmäksi aletaan syyttelemään, niin eikö se itseasiassa yleensä ole toisinpäin? Sosiaalisesti lahjakkaat ja älykkäät ihmiset yleensä osaavat olla ja kommunikoida ihmisten kanssa niin, että heidän seurassaan viihtyy - ystäviä on.

Jos ette itse viihdy omassa seurassanne, niin miten kukaan muukaan voisi viihtyä? Tarkoitan siis tuota "olen niin tyhmä ja ruma" -asennetta. Miksi aliarvioitte itseänne? Itsetuntoa, naiset. Ja huumoria ennenkaikkea, se saa jokaisen lämpeämään ja viihtymään

 

[QUOTE="Vierailija";29334743]Jaha. Lähinnä halusin kertoa ystävien rikastuttavan elämää ja sillä rohkaista näitä ystävättömiä olemaan yhteydessä vanhoihin ystäviin. Ja halusin tuoda oman kokemukseni siitä, ettei minullakaan nämä aikuisiällä solmitut suhteet yleensä kestä kovin pitkään, vaan olemme nimenomaan vanhojen ystävien (jo nuoruudesta) kanssa pitäneet yhteyttä vaikka elämäntilanteet jne eivät ole kohdanneet.

Eli minä ole tunteeton hölmöläinen, kun halusin kertoa oman kokemukseni?
Ehkäpä juuri tuosta syystä sinulla ei ole ystäviä. Jos toisenlaisten kokemuksien kertojat ovat mielestäsi älyllisesti jotenkin tyhmempiä kuin yksinäiset, niin kyllä asenteesi näkyy läpi ihmisille. Ja nyt kun täällä tyhmäksi/kylmäksi aletaan syyttelemään, niin eikö se itseasiassa yleensä ole toisinpäin? Sosiaalisesti lahjakkaat ja älykkäät ihmiset yleensä osaavat olla ja kommunikoida ihmisten kanssa niin, että heidän seurassaan viihtyy - ystäviä on.

Jos ette itse viihdy omassa seurassanne, niin miten kukaan muukaan voisi viihtyä? Tarkoitan siis tuota "olen niin tyhmä ja ruma" -asennetta. Miksi aliarvioitte itseänne? Itsetuntoa, naiset. Ja huumoria ennenkaikkea, se saa jokaisen lämpeämään ja viihtymään [/QUOTE]

No, minä olen ollut lapsuudessa ja nuoruudessa koulukiusattu, joten näitä vanhoja ystäviä ei juurikaan ole. Eli minulla ei siis ole mielestäsi toivoa enää saada pysyviä ystäviä, kiitos tuesta ja rohkaisusta

 

Kyllä.
Minä olen aina asunut samassa kaupungissa mutta vuosien varrella kaikki kaverit ovat jääneet syystä tai toisesta.
Työkavereita ja hyvänpäiväntuttuja on kyllä mutta ei yhtäkään ystävää/kaveria jolle voisin soittaa tai jonka kanssa mennä vaikka leffaan.
Ehkä olen vain niin tylsä ja luotaantyöntävä ettei kukaan halua tutustua lähemmin, olen myös aika erakko kuitenkin enkä kauheasti tilanteesta kärsi mutta oishan se kiva jos ois muutama kaveri jotka voisi joskus vaikka kutsua iltaa istumaan.
Sisaruksia ei ole ja sukualaistenkaan kanssa en ole oikeastaan lainkaan tekemisissä.

 

Sama, töistä tuttuja ja moikkaus-tuttuja on, mutta sellasta ystävää (mies poislukien), jolle vois kertoa huoliaan tai jonka huolia voisi kuunnella, ei oikein ole. Pari kouluajan tuttua on, joihin pidän ihan liian vähän yhteyttä, mutta kun en ole oikein varma että haluavatko he että olemme sen enempää yhteyksissä.
Sisko mulla on, ollaan väleissä, mutta ei superläheisiä. Tai tunnelma on jotenkin vaivaantunut jos ollaan kahdestaan...

Lapsen kanssa yhteisissä harrastuksissa käydessä muiden vanhempien kanssa on vaikea päästä puheisiin, kun kaikki juttelee jo ennestään tuttujensa kanssa...

Yksi juttu on sekin että pelkään lähestyä ihmisiä sen takia, että en ole se penaalin terävin kynä ja ajattelenkin asioista vähän omituisesti... En siis voi olla oma itseni ihmisten kanssa ja ystävystyminen silloin taitaa olla vähän vaikeaa...

Aivan kuin olisit minusta kirjoittanut, tuntuu ihan samalta...

 

Työkavereita ja hyvänpäiväntuttuja on kyllä mutta ei yhtäkään ystävää/kaveria jolle voisin soittaa tai jonka kanssa mennä vaikka leffaan.
Ehkä olen vain niin tylsä ja luotaantyöntävä ettei kukaan halua tutustua lähemmin, olen myös aika erakko kuitenkin enkä kauheasti tilanteesta kärsi mutta oishan se kiva jos ois muutama kaveri jotka voisi joskus vaikka kutsua iltaa istumaan.
Sisaruksia ei ole ja sukualaistenkaan kanssa en ole oikeastaan lainkaan tekemisissä.

Tämä voisi olla mun kirjoittama. Ei mulla ole ketään jonka kanssa voisin lähteä vaikka tyttöjen iltaa viettämään kaupungille. Hengaan sitten aina mun miehen ja sen kavereiden kanssa... :/ Työkaveritkin on miespuolisia kaikki. Helvetti. Mulle kasvaa varmaan pallit kohta tätä menoa, sen verran on testosteronia ympärillä...

 

Aika monen kirjoittajan ajatukset samoja kuin itselläkin...

 

Kyllä.
Minä olen aina asunut samassa kaupungissa mutta vuosien varrella kaikki kaverit ovat jääneet syystä tai toisesta.
Työkavereita ja hyvänpäiväntuttuja on kyllä mutta ei yhtäkään ystävää/kaveria jolle voisin soittaa tai jonka kanssa mennä vaikka leffaan.
Ehkä olen vain niin tylsä ja luotaantyöntävä ettei kukaan halua tutustua lähemmin, olen myös aika erakko kuitenkin enkä kauheasti tilanteesta kärsi mutta oishan se kiva jos ois muutama kaveri jotka voisi joskus vaikka kutsua iltaa istumaan.
Sisaruksia ei ole ja sukualaistenkaan kanssa en ole oikeastaan lainkaan tekemisissä.

Tää vois olla ihan mun kirjottama! Paitsi että kun mä en oo töissä, vaan lasten kanssa kotona, niin ei oo niitäkään työkavereita..

Välillä oon ihan tyytyväinen näinkin, välillä harmittaa kovasti ja tunnen oloni tosi yksinäiseksi.

 

[QUOTE="...";29334752]No, minä olen ollut lapsuudessa ja nuoruudessa koulukiusattu, joten näitä vanhoja ystäviä ei juurikaan ole. Eli minulla ei siis ole mielestäsi toivoa enää saada pysyviä ystäviä, kiitos tuesta ja rohkaisusta[/QUOTE]

On tietysti toivoa, ajattelin vain että helpoin tie on olla yhteydessä vanhoihin ystäviin kuin tutustua kokonaan uusiin.
Olen pahoillani jos loukkasin, jotenkin vain kuvittelin että kaikilla on ns. vanhoja ystäviä. Olen itsekin joskus kokenut joltain taholta kiusaamista (luulen, että kaikki ovat jossain määrin) ja silti minulla oli paljon ystäviäkin, niin ehkä jotenkin kuvittelin virheellisesti (?), että kaikilla on ystäviä, edes kavereita.
Ja omassa nuoruudessani lukioon mentäessä vanhat kiusaaja-kiusattu-asetelmatkin alkoivat hajoamaan ja hekin alkoivat viettämään keskenään aikaa.
Ja siitä eteenpäin ihmiset hajosivat eri opiskelupaikkoihin, jossa taas solmittiin uusia suhteita, itse en tuntenut ennestään ketään jatko-opiskelupaikassa. Onko sinua kiusattu joka opiskelupaikassa, joka työpaikassa jne.?

Nykyäänhän parisuhteetkin etsitään netistä, miksei myös ystäviä? Tai harrastusten kautta?
Itse en vain ole saanut aikuisiällä solmittua kovin pysyviä ihmissuhteita jostain syystä. Tai olen kyllä saanut paljonkin solmittua niitä, mutta jotenkin ne aina lopahtavat. Syynä eniten ehkä oma ajanpuute, kun on ne vanhat ystävät jo, perhe, harrastukset jne.

 

Täällä kans yksi 24v kahden tytön äiti.. yksinäistä on. Tai on mulla "kavereita" mutta heihinkin yhteydenpito tuntuu olevan kovin yksipuolista.. minä soittelen ja kyselen kuulumisia ja tapaamisia, alkanut jo ahdistaa että "ahdistelenko" kun itse eivät koskaan soittele tms joten olen nyt senkin vähän itse lopettanut.. ehkä kerran kuussa/kahdessa lasten kummit soittaa ja käyvät mutta siinäpä se.
Mies onneks on, mut hällä paljon kavereita joiden kans juoksee harva se päivä metsällä ym. ja se on ihan ok, oma ongelmanihan tämä on.

nyt yritettiin käydä perhekahvilassa lasten kanssa mutta sielläkin kaikki tuntui todella tympeänä katsovan omissa porukoissaan.. muutamat eivät viitsineet edes vastata kun jotain kysyin.

Enkä ole ees mitenkää "luotaantyöntävä", nuori, nätti ja suht fiksu! en normaalisti ees näin ruikuttava ja valittava, nyt tuli vain fiilis avautua!

ja Joensuussa ollaan joten jos on muita samassa tilanteessa niin saa ottaa yhteyttä!

 

[QUOTE="Vierailija";29334743]Jaha. Lähinnä halusin kertoa ystävien rikastuttavan elämää ja sillä rohkaista näitä ystävättömiä olemaan yhteydessä vanhoihin ystäviin. Ja halusin tuoda oman kokemukseni siitä, ettei minullakaan nämä aikuisiällä solmitut suhteet yleensä kestä kovin pitkään, vaan olemme nimenomaan vanhojen ystävien (jo nuoruudesta) kanssa pitäneet yhteyttä vaikka elämäntilanteet jne eivät ole kohdanneet.

Eli minä ole tunteeton hölmöläinen, kun halusin kertoa oman kokemukseni?
Ehkäpä juuri tuosta syystä sinulla ei ole ystäviä. Jos toisenlaisten kokemuksien kertojat ovat mielestäsi älyllisesti jotenkin tyhmempiä kuin yksinäiset, niin kyllä asenteesi näkyy läpi ihmisille. Ja nyt kun täällä tyhmäksi/kylmäksi aletaan syyttelemään, niin eikö se itseasiassa yleensä ole toisinpäin? Sosiaalisesti lahjakkaat ja älykkäät ihmiset yleensä osaavat olla ja kommunikoida ihmisten kanssa niin, että heidän seurassaan viihtyy - ystäviä on.

Jos ette itse viihdy omassa seurassanne, niin miten kukaan muukaan voisi viihtyä? Tarkoitan siis tuota "olen niin tyhmä ja ruma" -asennetta. Miksi aliarvioitte itseänne? Itsetuntoa, naiset. Ja huumoria ennenkaikkea, se saa jokaisen lämpeämään ja viihtymään [/QUOTE]

Ehkä tämä on vähän ihmisestä kiinni, minun kaikki ystävyys suhteet on rakennettu aikuisiällä ja ne on kyllä kestänyt ylä ja alamäet. Vuorostaan nämä nuoruudessa rakennetut suhteet on lähinnä taakse jäänyttä elämää.

 

Ei oo vaimollakaan ketään menokavereita. Työkavereita on ja työpaikan juhlissa sitten juhlivat ja menevät. Tosin ei sitä kiinnostakaan vapaalla mihinkään mennä kuten ei muakaan.

 

Voisko niistä kavereista/työkavereista/hyvänpäiväntutuista saada ystäviä? Mä mietin, mitä teille ystävättömille ystävyys oikein tarkoittaa ja miten ajattelitte, että ystävyys syntyy? Mun elämässäni yksikään ystävyyssuhde ei ole syntynyt kuin salama kirkkaalta taivaalta vaan aina ollaan ensin oltu hyvänpäiväntuttuja, sitten kavereita ja lopulta ystäviä. Tietenkään kaikkien kanssa ei pääse ystävyystasolle asti, mutta monien kuitenkin. Pointtini on, että eihän ystävyys synny hetkessä vaan edellyttää pidempiaikaista tutustumista ja kaveeraamista.

Mulle ystävyys tarkoittaa myös sitä, että se kestää pitkätkin hiljaiselot. En tarvitse ystäviä siihen, että he tsekkaavat viikottain, vieläkö olen hengissä. Ystävät on niitä, joiden kanssa rupatellaan ja joiden kanssa tehdään asioita, joita ei viitsitä perheen kanssa tehdä, muttei haluta tehdä yksinkään. Sitä nk omaa aikaa.

Mulle tuli mieleeni, että onko teillä uuden tuttavuuden tavatessanne odotukset liian korkealla? Odotatte, että tästä nyt täytyisi syntyä ystävyyssuhde? Ja kun ei parissa kuukaudessa olekaan syntynyt, niin petytte? Voisiko syy olla siinä, että odotatte alussa liikaa ja sen vuoksi ette oikeastaan anna ystävyyssuhteen syntymiselle mahdollisuutta?

Mä olen tuntenut erään tässä lähistöllä asuvan naisen lähes 20 vuotta. En ole tiennyt hänen nimeään, mutta koiriensa nimet kylläkin Viime kesänä hänelle tuli uusi koira ja niin tuli minullekin. Nykyisin tapaamme vähintään kerran viikossa, soittelemme ja viestittelemme Facebookissa. Eli lähes 20 -vuotisesta hyvänpäiväntutusta on nyt tulossa oikeastaan aika hyväkin ystävä, kun vaan antaa ystävyydelle tilaisuuden.

 

[QUOTE="Vierailija";29333493]Mitäpä jos itse pyytäisit tällaista hyvänpäiväntuttua, jonka kanssa kemiat parhaiten kohtaavat, jonnekin? Vaikkapa lasilliselle? Tai lenkille?
Kunhan nyt jonnekin, missä hyvänpäiväntuttavuus voisi muodostua ystävyydeksi.[/QUOTE]

Oli varmaan hyvää tarkoittava neuvo, mutta voisin vastaavasta ongelmasta aina kärsineenä väittää että jokainen on tuota kyllä jo kokeillut, lukemattomia kertoja. Ihan kuin olisimme jotain idiootteja jotka vaan eivät ole itse älynneet koskaan pyytää ketään minnekään. Sori, mutta todella ärsyttävän alentuvaa.

Itse aloin joskus laskemaan kaikkia niitä ihmisiä joiden kanssa olen yrittänyt aikuiselämäni aikana ystävystyä, ja taisin päästä noin 30:een. Kyseessä siis juuri tuollaiset hyvänpäiväntutut, joita olen aikana kysellyt kahville, lenkille, baariin, harrastuksiin... Iso osa on jopa lähtenyt, mutta sen jälkeen kun on itse pyytänyt esim 2-3 kertaa ja vastapyyntöä ei IKINÄ tule, olen luovuttanut. En halua ystävyyssuhdetta jossa vain minä haluan tavata, ja toiselle olen "se jonka kanssa voi lähteä jonnekin jos ei ole muuta tekemistä ja se sattuu kysymään".

Nykyään olen jo luovuttanut, kun on oikeasti sen MONTA KYMMENTÄ kertaa yrittänyt ja aina yhtä huonolla menestyksellä, niin ei mulla ainakaan enää riitä edes itsetunto siihen että tyrkyttäisin seuraani enempää. Aikuisilla on jo ystävät, ei ne tartte enempää.

Olen itse 34v nainen, ei lapsia eli ongelma ei mitenkään ole kiinni siitä onko lisääntynyt vai ei. Väittäisin jopa että lapsellisilla on helpompaa tutustua muihin, kun on kaiken maailman tarhoja ja kouluja ja lasten harrastuksia joissa voi tehdä muille tikusta asiaa. Mutta missäpä tutustuisi +30v mielellään lapsettomiin naisiin, ei missään (lapsettomiin siksi, että kokemukseni perusteella ainakaan pienten lasten äitien kanssa minulla ei ole yhtä ainoaa yhteistä kiinnostuksen kohdetta).

 

On täälläkin yksi. Nyt ollaan vihdoin muutettu paikkaan jossa ois tarkoitus asua ja elää vaikka loppuelämä, ehkä nyt saan ystäväpiirin ja kasvatan juuret minäkin

 

Oli varmaan hyvää tarkoittava neuvo, mutta voisin vastaavasta ongelmasta aina kärsineenä väittää että jokainen on tuota kyllä jo kokeillut, lukemattomia kertoja. Ihan kuin olisimme jotain idiootteja jotka vaan eivät ole itse älynneet koskaan pyytää ketään minnekään. Sori, mutta todella ärsyttävän alentuvaa.

Itse aloin joskus laskemaan kaikkia niitä ihmisiä joiden kanssa olen yrittänyt aikuiselämäni aikana ystävystyä, ja taisin päästä noin 30:een. Kyseessä siis juuri tuollaiset hyvänpäiväntutut, joita olen aikana kysellyt kahville, lenkille, baariin, harrastuksiin... Iso osa on jopa lähtenyt, mutta sen jälkeen kun on itse pyytänyt esim 2-3 kertaa ja vastapyyntöä ei IKINÄ tule, olen luovuttanut. En halua ystävyyssuhdetta jossa vain minä haluan tavata, ja toiselle olen "se jonka kanssa voi lähteä jonnekin jos ei ole muuta tekemistä ja se sattuu kysymään".

Nykyään olen jo luovuttanut, kun on oikeasti sen MONTA KYMMENTÄ kertaa yrittänyt ja aina yhtä huonolla menestyksellä, niin ei mulla ainakaan enää riitä edes itsetunto siihen että tyrkyttäisin seuraani enempää. Aikuisilla on jo ystävät, ei ne tartte enempää.

Olen itse 34v nainen, ei lapsia eli ongelma ei mitenkään ole kiinni siitä onko lisääntynyt vai ei. Väittäisin jopa että lapsellisilla on helpompaa tutustua muihin, kun on kaiken maailman tarhoja ja kouluja ja lasten harrastuksia joissa voi tehdä muille tikusta asiaa. Mutta missäpä tutustuisi +30v mielellään lapsettomiin naisiin, ei missään (lapsettomiin siksi, että kokemukseni perusteella ainakaan pienten lasten äitien kanssa minulla ei ole yhtä ainoaa yhteistä kiinnostuksen kohdetta).

Mulle on aina ollut täysin epäoleellista, kuka pyytää ja kuinka monta kertaa. En siis ole kokenut ongelmalliseksi olla se, joka aina pyytää. Toisaalta mulla on myös ystäviä, jotka pääsääntöisesti pyytävät mua. Ja sitten niitä, joiden kanssa menee aika fifty-fifty.

 

[QUOTE="Vierailija";29334743]Jaha. Lähinnä halusin kertoa ystävien rikastuttavan elämää ja sillä rohkaista näitä ystävättömiä olemaan yhteydessä vanhoihin ystäviin.
...
jotenkin vain kuvittelin että kaikilla on ns. vanhoja ystäviä. Olen itsekin joskus kokenut joltain taholta kiusaamista (luulen, että kaikki ovat jossain määrin) ja silti minulla oli paljon ystäviäkin, niin ehkä jotenkin kuvittelin virheellisesti (?), että kaikilla on ystäviä, edes kavereita.
...
Jos ette itse viihdy omassa seurassanne, niin miten kukaan muukaan voisi viihtyä? Tarkoitan siis tuota "olen niin tyhmä ja ruma" -asennetta. Miksi aliarvioitte itseänne? Itsetuntoa, naiset.
[/QUOTE]
Etkö itse huomaa kuinka alentuvasta ja inhottavasti vastailet? Joko olet todella naiivi ja kuvittelet oikeasti että kaikilla on sentään edes vanhoja ystäviä, tai sitten todella ilkeä ja yrität tuolla tavalla vääntää puukkoa haavassa "kyllähän jokaisella sentäs vanhoja ystäviä on". Ja pidät sitten vielä tyhmänäkin, ihan kuin ystäviä kaipaava ei itse ymmärtäisi lämmittää vanhoja suhteita jos sellaisia on... Hohhoi.

Ja tuo asenne homma. Täällä on tainnut _yksi_ ystävätön sanoa itseään rumaksi ja lihavaksi. Yleistät sen sitten kaikkiin. Uskonpa että suurin osa pitää itseään ihan kivoina ja mukavina - jos itsestään löytäisi paljon vikaa, niin silloinhan tietäisi myös miksi ei ystäviä saa. Vaikeaa se on silloin, kun ei vaan millään keksi missä vika on, jolloin ei voi edes yrittää muuttaa jotain.

Itsekin olen kiva, lojaali, auttavainen, mukava, antelias... Ei ole mitään syytä, tai en ainakaan keksi, miksi en ystäviä saa. Mielialaa on silti hyvin vaikea pitää ylhäällä sen jälkeen kun on kymmeniä kertoja epäonnistunut. Harva niin hyvään itsepetokseen pystyy, että sen jälkeen kun on kulunut kymmeniä vuosia ja listalla on kymmeniä ihmisiä jotka ovat "hylänneet" sinut heti kun et itse koko ajan pidä yhteyttä, vielä uskottelisi itselleen että kyllä se seuraava tyyppi, sitä kannattaa pyytää kahville. En minä ainakaan enää jaksa.

 

Minä! Muutin miehen perässä vieraalle paikkakunnalle enkä ole saanut yhtään ystävää tämän viiden vuoden aikana. Lapsen kauttakaan ei kavereita saa ainakaan täällä perhekerhoissa yms. Mistä vielä keksisi kavereita löytää.

 

Mulle on aina ollut täysin epäoleellista, kuka pyytää ja kuinka monta kertaa. En siis ole kokenut ongelmalliseksi olla se, joka aina pyytää. Toisaalta mulla on myös ystäviä, jotka pääsääntöisesti pyytävät mua. Ja sitten niitä, joiden kanssa menee aika fifty-fifty.

Joo, arvasin että joku puuttuu tuohon ja alkaa viilata pilkkua tapaamisten laskemisesta. Kerron tyypillisen esimerkin miten nämä yleensä menee:

Tutustun jossain ihmiseen, ja alkuun juttelemme vaikka sanotaanko nyt jonkun harrastusryhmän tapaamisissa. Pikkuhiljaa, voi mennä kuukausia tai jopa vuosia, juttelemme henkilökohtaisemmista aiheista. Jossain vaiheessa pyydän henkilöä kahville tai vaikka shoppailemaan, ja käymme siellä. Kuluu aikaa, kysyn häntä uudestaan johonkin ja joskus hän suostuu tai ei.

Kuukausien/vuosien päästä huomaan että ko. henkilö ei ole kertaakaan tuntemisemme aikana pyytänyt minua minnekään. Itse olen siihen mennessä saattanut kysyä sen 2 tai vaikka viisikin kertaa. En nyt niin tarkkaan laske, mutta kuitenkin useamman kerra. Alan "huolestua" että ehkä pidänkin tyyppiä enemmän ystävänä kuin hän minua, enkä enää ilkeä kysyä häntä mihinkään. Kun en enää itse ylläpidä kaveruutta, ei toinen huomaa mitään muutosta vaan tuttavuus taantuu alkutasolle, jossa vaikka esim. siellä harrastusryhmässä juttelemme niitä näitä. Joskus saatan vielä aikojen päästä yrittää samaa uudestaan saman henkilön kanssa, samalla lopputuloksella.

Kyllähän nuo ihmissuhteet saattaisivat ns. pysyä pystyssä pelkästään minun voimin, mutta ne eivät ole sellaisia suhteita joita oikeasti haluan. Haluan kaveruussuhteen jossa MYÖS SE TOINEN osapuoli haluaa nähdä minua ja tehdä kanssani asioita. En sellaista jossa toisella ei ole aitoa halua tutustua ja pitää yhteyttä. Ei sellainen kaveruussuhde ole mielestäni aito, jossa vain toinen välittää, ja toinen hengailee kun nyt kerran kysyttiin eikä muuta keksi.

 

Olen kyllä aika ujo ja hiljainen, ehkä se ärsyttää monia.

 

Etkö itse huomaa kuinka alentuvasta ja inhottavasti vastailet? Joko olet todella naiivi ja kuvittelet oikeasti että kaikilla on sentään edes vanhoja ystäviä, tai sitten todella ilkeä ja yrität tuolla tavalla vääntää puukkoa haavassa "kyllähän jokaisella sentäs vanhoja ystäviä on". Ja pidät sitten vielä tyhmänäkin, ihan kuin ystäviä kaipaava ei itse ymmärtäisi lämmittää vanhoja suhteita jos sellaisia on... Hohhoi.

Ja tuo asenne homma. Täällä on tainnut _yksi_ ystävätön sanoa itseään rumaksi ja lihavaksi. Yleistät sen sitten kaikkiin. Uskonpa että suurin osa pitää itseään ihan kivoina ja mukavina - jos itsestään löytäisi paljon vikaa, niin silloinhan tietäisi myös miksi ei ystäviä saa. Vaikeaa se on silloin, kun ei vaan millään keksi missä vika on, jolloin ei voi edes yrittää muuttaa jotain.

Itsekin olen kiva, lojaali, auttavainen, mukava, antelias... Ei ole mitään syytä, tai en ainakaan keksi, miksi en ystäviä saa. Mielialaa on silti hyvin vaikea pitää ylhäällä sen jälkeen kun on kymmeniä kertoja epäonnistunut. Harva niin hyvään itsepetokseen pystyy, että sen jälkeen kun on kulunut kymmeniä vuosia ja listalla on kymmeniä ihmisiä jotka ovat "hylänneet" sinut heti kun et itse koko ajan pidä yhteyttä, vielä uskottelisi itselleen että kyllä se seuraava tyyppi, sitä kannattaa pyytää kahville. En minä ainakaan enää jaksa.

Anteeksi nyt vain, mutta yksikään sinun vastaus ei ole antanut sinusta tällaista kuvaa.

Kannattaa vähän rentoutua tämän asian suhteen. Jos olet muutaman kerran pyytänyt jotain jonnekin, eikä toinen kerkeä tekemään vastapyyntöä, luovutat? Miksi? Lasketko useinkin, että kuka on tehnyt ja mitä ja kelle?

 

Anteeksi nyt vain, mutta yksikään sinun vastaus ei ole antanut sinusta tällaista kuvaa.

Kannattaa vähän rentoutua tämän asian suhteen. Jos olet muutaman kerran pyytänyt jotain jonnekin, eikä toinen kerkeä tekemään vastapyyntöä, luovutat? Miksi? Lasketko useinkin, että kuka on tehnyt ja mitä ja kelle?

Eli jos tästä aiheesta ärsyyntyy kun jotkut antavat hyvin naiiveja neuvoja jotka pohjaavat siihen että kaverittoman on vain tyhmiä, tarkoittaa se että ei voi "oikeassa elämässä" olla esim. mukava? Pitäisikö ihmisen sietää melkein suoranaista vittuilua vain hymysuin jotta voi väittää olevansa kiva tyyppi? Olen eri mieltä.

Lukisitko esimerkkini klo 1350 postista. Kyllähän sen huomaa jossain vaiheessa että on ainoa kaverisuhteen osapuoli joka ehdottelee yhteistä tekemistä tai ottaa yhteyttä vapaaehtoisesti. Kuinka pitkään tällaista sitten pitäisi mielestäsi jatkaa, jos tavoitteena on kuitenkin muodostaa tasapuolinen ystävyyssuhde? Montako vuotta ennen kuin saa luovuttaa?

 

Kannattaa vähän rentoutua tämän asian suhteen. Jos olet muutaman kerran pyytänyt jotain jonnekin, eikä toinen kerkeä tekemään vastapyyntöä, luovutat? Miksi? Lasketko useinkin, että kuka on tehnyt ja mitä ja kelle?

Anteeksi vaan, mutta minäkin olen pyytänyt erästä lapseni ikäisen lapsen äitiä käymään lukuisia kertoja eikä hän koskaan käy, ei ota koskaan yhteyttä yms... Minä aloitin aina jutun juuren facebookissa. Enää en viitsi kirjoitella kun tuntuu että ahdistelen.

 

Anteeksi vaan, mutta minäkin olen pyytänyt erästä lapseni ikäisen lapsen äitiä käymään lukuisia kertoja eikä hän koskaan käy, ei ota koskaan yhteyttä yms... Minä aloitin aina jutun juuren facebookissa. Enää en viitsi kirjoitella kun tuntuu että ahdistelen.

Niinpä, kyllä viisas ihminen ymmärtää luovuttaakin jossain vaiheessa. Harva ilkeää sanoa suoraan "en kaipaa seuraasi" tai edes "olet ihan ok hyvänpäiväntuttu mutta en halua tutustua enempää", tai "olet ihan ok ja voin lähteä jos kysyt, mutta en välitä sinusta niin paljoa että jaksaisin itse nähdä yhtään vaivaa yhteisen tekemisen eteen".

Jos ei siis näin ajattelevien seuraa itselleen halua (miksi haluaisi?) on pakko yrittää löytää se raja jossa "hyvät" syyt yksipuoliseen ehdotteluun muuttuvat suureksi varmuudeksi siitä että kyse on vain siitä ettei toista kiinnosta tarpeeksi. Jos se raja on liian kaukana, muuttaa vain itsensä oudoksi asbergerahdistelijaksi joka ei ymmärrä sosiaalisia sääntöjä ja vihjauksia...