N
nuori:)
Vieras
Jos muistat minut?
Kirjotin tänne joskus kiusaamisestani ja kiusaamistaustoistani ja siitä että mulla on huoran maine. Yritin tänään aikasemmin jo kirjottaa tän tekstin ja sain kirjotettuu hyvin hyvin pitkän avautumisen tästä kaikesta mitä tällä välin on nyt tapahtunu, mut sit netti meni jotenkin lagii ja kaikki katos... vähän turhauttaa. Mun fiilis on nyt aika turtunu. Surullinen, masentunut. En oo ollu mun vanhempien kans tekemisissä viikkoon. Äsken huomasin kun katoin kännykkää et isä oli soittanu ja ottanu yhteyttä ja laittanu viestiäkin, sanoin sille vaan et älä narsisti paska enää ikinä ota tänne yhteyttä, enkö mä sanonu! mun "kaverit", netissä siis tuntemat ihmiset, koska oikeessa elämässähän mulla ei kavereita ole yrittää välillä tuputtaa mun elämään takasin noita vanhempia. Oon sanonu monta kertaa et en halua, vaikka se niin raskaalta tuntuuki! kukaan muu ei taida uskoo kun oikeesti minä ite, et ne on niin helvetin pahoja ihmisiä. Välillä mun "kaverit" saa mutkin tuntemaan niin et ei ois ja pitäis kiltisti vaan ottaa ne takas elämäänsä.. mut ei, mä pyristelen vastaan koska mä tiiän totuuden. Se elämä meidän kodin sisällä näiden 18-vuoden ajan (oon siis nyt 18-vuotias, ensvuonna 19, niille jotka ei sitä tienny.) ollu silkkaa helvettiä. Ei mua oo vanhempien osalta hakattu tai sellasta mut isä on alkoholisti ja narsistinen, äiti mielenterveysongelmainen isän takia tai muuten ja ne usein riitelee vuosikaudet aina niistä samoista asioista saamatta eroo kuitenkaan vaikka niin monesti uhataan ja uhataan kateettomia lupauksia ja välillä ne jutut on ollu nii sairaita, äiti huutaa paskat housussa vessassa ja hakkaa pitkin seiniä (ihan tosi, tällästä mä jouduin pienenä kestämään ja nyt mun kuulemma pitäis vaan unohtaa ja mennä elämässä eteenpäin ihan niinku ne ei ois mitään mulle velkaa paremmasta perhe-elämästä!) sit vanhemmat ei oo ikinä koskaan asettanu mulle mitään rajoja tai kunnolla kasvattanu ja se vei mut perheen epätasapainosuuden lisäks vaikeuksiin, antanu hellyyttä, en muista koska mua ois halattu tai pussattu mitä mun omille lapsille kyllä haluaisin tehdä.. ei sitä tehty ees pienenä, 3-vuoden jälkeen ainakaan kun mä muistan jotain ja nyt kun mä oon kasvanu isommaks niin isänkin kohtelu mua kohtaan on muuttunu narsistiseks ja musta tuntu et mua meinattiin pitää vähän siellä talossa vankina kun mun lähtöä yritettiin vaikeuttaa kaikin keinoin ja katkoo siltoja mun elämältä poikki et en sais omaa asuntoo jne... koska isä ei tykkää siitä et mie en alistu enää hänen narsismin uhriks tai jää sille samalle paikkakunnalle tai asuinalueelle eroon tai suostu olee maalaisjuntti tai ylipäätään olee niin kuin hän! se ottaa sillä erittäin koville. Mut sit se jonkun ihmeen kautta suostukin päästää mut vaan menee, koska jäihän sillä äiti uhriks jolle se on näköjään tehny pahaa jo vuosikaudet kun se on menny tuohon kuntoon ja siitä se on aina huutanutkin ja riehunut kuin sekopää jota sairasta peliä minä jouduin kahtoo pienestä lapsesta lähtien kun muistan jotain... Isän puolelta en isovanhempia kunnolla kerinny tuntee joten niistä en sano mitään ja kaikki isän sisarukset on kuollu, äiti taas on ainut lapsi mut sen vanhemmat on vielä elossa ja mun toiset isovanhemmat oli pienenä aika paljon mun elämässä... mut ne taas oli aivan toisenlaisia. Mitä vanhemmat oli enemmän mulle kavereita ja lepsuili kasvatuksessa, ukki ja mummo taas tosi ankaria, pakotti mut aina mummolaan, löi, ei antanu olla kavereiden kanssa oikeen koskaan jne... ei niiltäkään kovin paljon sitä hellyyttä saanu mut ehkä vähän enemmän kuin isältä ja äitiltä. Äiti kun taas on sellanen et se näyttää tunteet liiankin kanssa, ihan sairas pöpi tyyppi... isä taas just tosi tunteeton, se ei ikinä koskaan oo näyttäny mitään tunteita! mä en ees muista millon se ois itkeny, ei ees kunnolla sillon kun sen äiti kuoli! ja mä oon ainut lapsi ja jääny aina kaipaamaan jotenkin normaalia ja tasapainosta ja onnellista perhe-elämää mut siihen nyt ei se ainous vaikuta vaan siihen et mul on ollu ikävä myös sisarusta tai sisaruksia, no pääasiassa sisarusta koska se ykskin ois riittäny...
Sit kun mua pienenä ei laitettu ees minnekkään päiväkotiin tms. jouduin päivät pitkät olee vaan mummolassa ja katoin siellä telkkaria tai sit käytiin lenkillä. Normaali lapsuus? eikä kauheesti ollu kavereita tai seuraa ikäsistäni tuohon 6-vuotiaaks asti. Sit mut yhtäkkii sysättiin esikouluun nii tuntuu et mun sosiaaliset taidot on menny jotenkin pieleen. Enkä vaan ollu tai oo ollu niin kuin muut. Osasin mä toimii ryhmässä ja näin. Mut silti mä olin jotenkin erillainen, herkempi, mitä ne joilla oli sisaruksia. Koska sisarusten kans varmaan joutuu kahakoihin joskus etenki pienenä voi tulla fyysisiä yhteenottoja ja eihän se oikein oo sillonkaan mut sit kun se kehitystaso kasvaa niin monella jää väkivalta pois koska tajuu miten väärä, ilkee ja satuttava asia se on... et ketään ei saa lyödä. Mitä pitää pienillekin siis neuvoo, et ketään ei lyödä. Mut sit ihan sanallistakin kanssa käymistä ja tällästä positiivisessäkin mielessä niin kaikki tälläset asiat, ihan kaikki, normaalista onnellisesta perheestä lähtien on jääny multa pois... ja musta on tullu ihan vammanen, kehari ihminen, jolla on huono itsetunto ja mielenterveysongelmia mut kyl siihen moni muukin asia on vaikuttanu.
Just esim se kiusaaminen ja mihin vaikutin myös ite tekemällä typeryyksiä. Mut hei olin vasta alle 13v kun mulle lätkästiin huoran leima jo ohtaaan? reiluu? et mitä nyt säädin ja häsläsin useiden poikien kaa, jopa varattujen mistä en oo sit ylpee... mut neitsyt olin. Joten loppujen lopuks se mun seksuaalisuus oli aika pientä paitsi et alotin tosi nuorena seurustelun, olin 10v ja seurustelin useiden kanssa, noi säätämiset ja seksijuttujen puhuminen oli semmosta viestittelyy ja sit hyvin sekstistisii kuvii mulla oli gallerioissa. Mut sekin mikä oli viimenen naula arkkuun kun ihastuin "kaverin" poikaystävään, kaveri nyt heittomerkeissä siksi koska hän ei tainnut muutenkaan musta aidosti koskaan tykätä esitti vain, nii emmä tälle pojalle ikinä ees suoraan kertonu et oon ihastunu siihen... vaan yhelle toiselle, josta tieto kiiri sit eteenpäin tämän tyttöystävän korviin ja varmaan se oli jotenkin sen huomannu kans et olin ihastunu siihen ja se huoran maine oli taattu sit siinä ja kun menin ylä-asteelle alko raaka raaka kiusaaminen ja kaikki keinot käytettiin mun kiusaamisen hyväks fyysiset, et henkiset! ja mun pää ja terveys ei sit kestäny sitä ja tässä sitä ollaan viel 3 kohta 4 vuoden jälkeen tälläses pistees... mielenterveysongelmaisena, yksinäisenä, sekaisena, pihalla ja he eivät myöskään taineet muutenkaan kauheesti mun persoonasta tykätä. Mut oikeuttaako se kiusaamaan? sit mä itse kohtelin myös huonosti ihmisii kun mulla oli paha olla ja kiusasin kans ja äääääääääää se oli hirvee soppa koko juttu...
No mut nyt mennään sit ihan asiaan. Oon nyt viikon asunu täällä Oulussa ja tää paikka alkaa vihdoin tuntua kodilta. Tiedän vähän esim mistä pääsee minnekin ja ympäristö alkaa tuntua tutummalta jne. Silti en tahdo saada oikein sellasta kunnon kipinää ja oon hyvin masentunut ja olo on surullinen ja voimaton. Vaikka munhan pitäis hyppii ja riemuita ilosta. Siinä olitte oikeessa et ei ne mielenterveysongelmat muuttamalla minnekkään katoa, vaan muutto ja uus elinympäristö voi kyl helpottaa olo tilaa, niinku tekiki, mut ne mt-ongelmat seuraa kyl sua perässä ja näin pääs sit käymäänkin. On masentanut, ahdistanut, ollut sekavia tunteita ja mä pelkään et auttaaks mua tästä pelastaan enää mikään.
mistä saisin esim voimaa tai mikä sais mut ajattelee hyvin, uudella ilosella mielellä näitä asioita?? mikä ois sellanen juttu?? miten mun kannattais toimia, tehdä tai ajatella?? tai yrittää et saisin ponnistettuu itteni täältä ylös ja vihdoin voimaa itselleni, positiivistä energiaa kunnon sysäyksen? kun tuntuu että nämä kaikki lukuisat vaikeudet joita oon joutunu tässä lyhyen elämäni aikana läpi käymään on imeneet minut jo aivan loppuun.
Kirjotin tänne joskus kiusaamisestani ja kiusaamistaustoistani ja siitä että mulla on huoran maine. Yritin tänään aikasemmin jo kirjottaa tän tekstin ja sain kirjotettuu hyvin hyvin pitkän avautumisen tästä kaikesta mitä tällä välin on nyt tapahtunu, mut sit netti meni jotenkin lagii ja kaikki katos... vähän turhauttaa. Mun fiilis on nyt aika turtunu. Surullinen, masentunut. En oo ollu mun vanhempien kans tekemisissä viikkoon. Äsken huomasin kun katoin kännykkää et isä oli soittanu ja ottanu yhteyttä ja laittanu viestiäkin, sanoin sille vaan et älä narsisti paska enää ikinä ota tänne yhteyttä, enkö mä sanonu! mun "kaverit", netissä siis tuntemat ihmiset, koska oikeessa elämässähän mulla ei kavereita ole yrittää välillä tuputtaa mun elämään takasin noita vanhempia. Oon sanonu monta kertaa et en halua, vaikka se niin raskaalta tuntuuki! kukaan muu ei taida uskoo kun oikeesti minä ite, et ne on niin helvetin pahoja ihmisiä. Välillä mun "kaverit" saa mutkin tuntemaan niin et ei ois ja pitäis kiltisti vaan ottaa ne takas elämäänsä.. mut ei, mä pyristelen vastaan koska mä tiiän totuuden. Se elämä meidän kodin sisällä näiden 18-vuoden ajan (oon siis nyt 18-vuotias, ensvuonna 19, niille jotka ei sitä tienny.) ollu silkkaa helvettiä. Ei mua oo vanhempien osalta hakattu tai sellasta mut isä on alkoholisti ja narsistinen, äiti mielenterveysongelmainen isän takia tai muuten ja ne usein riitelee vuosikaudet aina niistä samoista asioista saamatta eroo kuitenkaan vaikka niin monesti uhataan ja uhataan kateettomia lupauksia ja välillä ne jutut on ollu nii sairaita, äiti huutaa paskat housussa vessassa ja hakkaa pitkin seiniä (ihan tosi, tällästä mä jouduin pienenä kestämään ja nyt mun kuulemma pitäis vaan unohtaa ja mennä elämässä eteenpäin ihan niinku ne ei ois mitään mulle velkaa paremmasta perhe-elämästä!) sit vanhemmat ei oo ikinä koskaan asettanu mulle mitään rajoja tai kunnolla kasvattanu ja se vei mut perheen epätasapainosuuden lisäks vaikeuksiin, antanu hellyyttä, en muista koska mua ois halattu tai pussattu mitä mun omille lapsille kyllä haluaisin tehdä.. ei sitä tehty ees pienenä, 3-vuoden jälkeen ainakaan kun mä muistan jotain ja nyt kun mä oon kasvanu isommaks niin isänkin kohtelu mua kohtaan on muuttunu narsistiseks ja musta tuntu et mua meinattiin pitää vähän siellä talossa vankina kun mun lähtöä yritettiin vaikeuttaa kaikin keinoin ja katkoo siltoja mun elämältä poikki et en sais omaa asuntoo jne... koska isä ei tykkää siitä et mie en alistu enää hänen narsismin uhriks tai jää sille samalle paikkakunnalle tai asuinalueelle eroon tai suostu olee maalaisjuntti tai ylipäätään olee niin kuin hän! se ottaa sillä erittäin koville. Mut sit se jonkun ihmeen kautta suostukin päästää mut vaan menee, koska jäihän sillä äiti uhriks jolle se on näköjään tehny pahaa jo vuosikaudet kun se on menny tuohon kuntoon ja siitä se on aina huutanutkin ja riehunut kuin sekopää jota sairasta peliä minä jouduin kahtoo pienestä lapsesta lähtien kun muistan jotain... Isän puolelta en isovanhempia kunnolla kerinny tuntee joten niistä en sano mitään ja kaikki isän sisarukset on kuollu, äiti taas on ainut lapsi mut sen vanhemmat on vielä elossa ja mun toiset isovanhemmat oli pienenä aika paljon mun elämässä... mut ne taas oli aivan toisenlaisia. Mitä vanhemmat oli enemmän mulle kavereita ja lepsuili kasvatuksessa, ukki ja mummo taas tosi ankaria, pakotti mut aina mummolaan, löi, ei antanu olla kavereiden kanssa oikeen koskaan jne... ei niiltäkään kovin paljon sitä hellyyttä saanu mut ehkä vähän enemmän kuin isältä ja äitiltä. Äiti kun taas on sellanen et se näyttää tunteet liiankin kanssa, ihan sairas pöpi tyyppi... isä taas just tosi tunteeton, se ei ikinä koskaan oo näyttäny mitään tunteita! mä en ees muista millon se ois itkeny, ei ees kunnolla sillon kun sen äiti kuoli! ja mä oon ainut lapsi ja jääny aina kaipaamaan jotenkin normaalia ja tasapainosta ja onnellista perhe-elämää mut siihen nyt ei se ainous vaikuta vaan siihen et mul on ollu ikävä myös sisarusta tai sisaruksia, no pääasiassa sisarusta koska se ykskin ois riittäny...
Sit kun mua pienenä ei laitettu ees minnekkään päiväkotiin tms. jouduin päivät pitkät olee vaan mummolassa ja katoin siellä telkkaria tai sit käytiin lenkillä. Normaali lapsuus? eikä kauheesti ollu kavereita tai seuraa ikäsistäni tuohon 6-vuotiaaks asti. Sit mut yhtäkkii sysättiin esikouluun nii tuntuu et mun sosiaaliset taidot on menny jotenkin pieleen. Enkä vaan ollu tai oo ollu niin kuin muut. Osasin mä toimii ryhmässä ja näin. Mut silti mä olin jotenkin erillainen, herkempi, mitä ne joilla oli sisaruksia. Koska sisarusten kans varmaan joutuu kahakoihin joskus etenki pienenä voi tulla fyysisiä yhteenottoja ja eihän se oikein oo sillonkaan mut sit kun se kehitystaso kasvaa niin monella jää väkivalta pois koska tajuu miten väärä, ilkee ja satuttava asia se on... et ketään ei saa lyödä. Mitä pitää pienillekin siis neuvoo, et ketään ei lyödä. Mut sit ihan sanallistakin kanssa käymistä ja tällästä positiivisessäkin mielessä niin kaikki tälläset asiat, ihan kaikki, normaalista onnellisesta perheestä lähtien on jääny multa pois... ja musta on tullu ihan vammanen, kehari ihminen, jolla on huono itsetunto ja mielenterveysongelmia mut kyl siihen moni muukin asia on vaikuttanu.
Just esim se kiusaaminen ja mihin vaikutin myös ite tekemällä typeryyksiä. Mut hei olin vasta alle 13v kun mulle lätkästiin huoran leima jo ohtaaan? reiluu? et mitä nyt säädin ja häsläsin useiden poikien kaa, jopa varattujen mistä en oo sit ylpee... mut neitsyt olin. Joten loppujen lopuks se mun seksuaalisuus oli aika pientä paitsi et alotin tosi nuorena seurustelun, olin 10v ja seurustelin useiden kanssa, noi säätämiset ja seksijuttujen puhuminen oli semmosta viestittelyy ja sit hyvin sekstistisii kuvii mulla oli gallerioissa. Mut sekin mikä oli viimenen naula arkkuun kun ihastuin "kaverin" poikaystävään, kaveri nyt heittomerkeissä siksi koska hän ei tainnut muutenkaan musta aidosti koskaan tykätä esitti vain, nii emmä tälle pojalle ikinä ees suoraan kertonu et oon ihastunu siihen... vaan yhelle toiselle, josta tieto kiiri sit eteenpäin tämän tyttöystävän korviin ja varmaan se oli jotenkin sen huomannu kans et olin ihastunu siihen ja se huoran maine oli taattu sit siinä ja kun menin ylä-asteelle alko raaka raaka kiusaaminen ja kaikki keinot käytettiin mun kiusaamisen hyväks fyysiset, et henkiset! ja mun pää ja terveys ei sit kestäny sitä ja tässä sitä ollaan viel 3 kohta 4 vuoden jälkeen tälläses pistees... mielenterveysongelmaisena, yksinäisenä, sekaisena, pihalla ja he eivät myöskään taineet muutenkaan kauheesti mun persoonasta tykätä. Mut oikeuttaako se kiusaamaan? sit mä itse kohtelin myös huonosti ihmisii kun mulla oli paha olla ja kiusasin kans ja äääääääääää se oli hirvee soppa koko juttu...
No mut nyt mennään sit ihan asiaan. Oon nyt viikon asunu täällä Oulussa ja tää paikka alkaa vihdoin tuntua kodilta. Tiedän vähän esim mistä pääsee minnekin ja ympäristö alkaa tuntua tutummalta jne. Silti en tahdo saada oikein sellasta kunnon kipinää ja oon hyvin masentunut ja olo on surullinen ja voimaton. Vaikka munhan pitäis hyppii ja riemuita ilosta. Siinä olitte oikeessa et ei ne mielenterveysongelmat muuttamalla minnekkään katoa, vaan muutto ja uus elinympäristö voi kyl helpottaa olo tilaa, niinku tekiki, mut ne mt-ongelmat seuraa kyl sua perässä ja näin pääs sit käymäänkin. On masentanut, ahdistanut, ollut sekavia tunteita ja mä pelkään et auttaaks mua tästä pelastaan enää mikään.
mistä saisin esim voimaa tai mikä sais mut ajattelee hyvin, uudella ilosella mielellä näitä asioita?? mikä ois sellanen juttu?? miten mun kannattais toimia, tehdä tai ajatella?? tai yrittää et saisin ponnistettuu itteni täältä ylös ja vihdoin voimaa itselleni, positiivistä energiaa kunnon sysäyksen? kun tuntuu että nämä kaikki lukuisat vaikeudet joita oon joutunu tässä lyhyen elämäni aikana läpi käymään on imeneet minut jo aivan loppuun.
. 
et kerta mulla oli mahdollisuus selviytyä yksin tästäkin, kysymällä vaan pari kertaa neuvoo hehe.. niin miksei näistä mun vaikeuksistakin!
