Tapasin joskus alkukesästä miehen joka oli kaverini tuttu ja alettiin pyöriin samassa porukassa.
mies ihastui minuun ja koitti kaikkensa jotta olisin tuntenut samoin. olin mielissäni saamastani huomiosta ja valitettavasti jossain vaiheessa näytin jonkin laista vihreetä valoa.
kauaa ei mennyt kun se veti ranteet auki, ja syyhän oli minun kun olin flirttaillut toisen miehen kanssa. Mielestäni en edes niin tehnyt..
lupaili maan ja taivaan jos en hylkäisi vaan pysyisin sen elämässä, ei tekisi enää koskaan niin..
sen jälkeen on vihjaillut, suoraan ja rivien välistä, ettei elä ilman mua.
toisella kerralla se veti alkoa ja pillereitä ja pääsi teholle, meillä oli kinaa sillon mun liiallisesta viestistelystä lasteni isän kanssa.
jälkeenpäin kertoi vain halunneensa nukkua..
oon koittanu työntää sitä pois elämästäni,ja siitä on riemu noussut. mua ahdistaa kun joudun pitään sen lähellä ettei tekis tai uhkailis tehdä itselleen jotain.
syyllistää mua ihan tajuttomasti kaikista asioista, enkä mä sais olla mistään surullinen.
kaduttaa että päästin sen elämääni. epävakaa persoona jonka kannattas hakee ammattiapua, ei ole nuo kaksi kertaa ainoita itsetuhoisia tekoja.
oon kesän jo miettiny näitä, enkä jaksa enää.. en mä voisi enää olla sen elämässä vaan senvuoksi että pelkään sen tekevän itselleen jotain. sen äitikin on sitä mieltä että se vaan rakastaa mua niin paljon, että on toivoton.. joo, tosi normaalia!
en tiedä, mitä teen.
mies ihastui minuun ja koitti kaikkensa jotta olisin tuntenut samoin. olin mielissäni saamastani huomiosta ja valitettavasti jossain vaiheessa näytin jonkin laista vihreetä valoa.
kauaa ei mennyt kun se veti ranteet auki, ja syyhän oli minun kun olin flirttaillut toisen miehen kanssa. Mielestäni en edes niin tehnyt..
lupaili maan ja taivaan jos en hylkäisi vaan pysyisin sen elämässä, ei tekisi enää koskaan niin..
sen jälkeen on vihjaillut, suoraan ja rivien välistä, ettei elä ilman mua.
toisella kerralla se veti alkoa ja pillereitä ja pääsi teholle, meillä oli kinaa sillon mun liiallisesta viestistelystä lasteni isän kanssa.
jälkeenpäin kertoi vain halunneensa nukkua..
oon koittanu työntää sitä pois elämästäni,ja siitä on riemu noussut. mua ahdistaa kun joudun pitään sen lähellä ettei tekis tai uhkailis tehdä itselleen jotain.
syyllistää mua ihan tajuttomasti kaikista asioista, enkä mä sais olla mistään surullinen.
kaduttaa että päästin sen elämääni. epävakaa persoona jonka kannattas hakee ammattiapua, ei ole nuo kaksi kertaa ainoita itsetuhoisia tekoja.
oon kesän jo miettiny näitä, enkä jaksa enää.. en mä voisi enää olla sen elämässä vaan senvuoksi että pelkään sen tekevän itselleen jotain. sen äitikin on sitä mieltä että se vaan rakastaa mua niin paljon, että on toivoton.. joo, tosi normaalia!
en tiedä, mitä teen.