Minä sain lapsen yksin - omasta tahdostani. Menin klinikalle ja käytin lahjoitettua spermaa. En löytänyt enkä edes etsinyt miestä, vaan ajattelin, että jos oikeasti hyvä tyyppi, jonka kanssa ajatusmaailmat kohtaavat, niin hienoa, mutta kunnioitan itseäni liikaa suostuakseni kenenkään tallottavaksi huonoon parisuhteeseen. Lapsia olen aina halunnut ja myös tiennyt, että pärjäisin yksin. Olen aina ajatellut, että mulla on huono itsetunto ja olen ollut kynnysmatto pitkään, minulla on koulukiusatun tausta ja kasvoin perheessä, jossa koin jatkuvasti sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa, olen ollut hajottavissa ystävyys- ja parisuhteessa, mutta KASVANUT KOKEMUKSISTANI JA KÄÄNTÄNYT NE VAHVUUKSIKSI. Sinäkin pystyt samaan. Älä alistu rooliin tytöstä, jolla on huono itsetunto. Jos et halua olla kynnysmatto, niin älä sitten ole. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, mutta se voi alkaa tänään, jos niin päätät. Lapsesi ovat osa sinua, mikään ei voi olla rakkaampaa eikä tärkeempää. Rakkautta omaa lasta kohtaan on vaikea sanoin kuvailla, se on hienointa ikinä. En ole itse koskaan tehnyt aborttia, mutta lähes jokainen ystäväni on. Ainoastaan yksi sanoo, ettei kadu sitä, mutta hänellekin siitä on jäänyt musta aukko sydämeen. Kaikki muut katuvat, jotkut syvästikin. Kaksi näistä aborteista oli synnytysabortteja, toinen rv 16, toinen 22. Näistä molemmat ovat olleet psykiatrisessa hoidossa asian teemoilta. Yhden ihmisen tiedän antaneen lapsen adoptioon. Siitä on noin 12 vuotta. Hänellä on nyt oma perhe, mutta ei ole koskaan toipunut. Uskon, että jos synnytät nämä lapset ja raskauden aikana ja sen jälkeen päätät kehittää itsetuntoasi, saatat löytää itsellesi kumppaninkin, joka oikeasti arvostaa sinua. Älä pelkää "vaatia mieheltä paljon", se on ihan ok odottaa uskollisuutta, ystävyyttä, talouden- ja lastenhoitoon osallistumista, sitä, ettei jatkuvasti biletä kavereiden kanssa jne jne jne. Jos et löydä hyvää kumppania, sinun on helpompi ilman. Keskity itseesi ja vauvoihisi. Tsemppiä.