Mielenkiintoinen näkökulma ja rohkea keskustelunavaus ap:lta! Musta tuntuu ja tästä keskustelustakin huomaa, että aihe on edelleen melko tabu. Siksi ihailen, että on ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa ajatuksensa ääneen - vaikkakin vain nimimerkin takaa netissä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka mietityttää varmasti monia. Meissä elää ehkä liiankin voimakkaat assosiaatiot rotu- ja sukupuolijaottelusta ja ajatus siitä, että "ei ole väliä, onko lapseni tyttö vai poika, kunhan se on terve", joka tosin sekin saattaa loukata esim. vammaisten lasten vanhempia.
Itselläni on yksi tyttö ja mahassa kasvaa varma poikalupaus ja täytyy myöntää, että olen erittäin tyytyväinen tilanteeseeni. Oli ihanaa saada esikoiseksi tyttö, sai shoppailla vauvana sille sydämensä kyllyydestä kaikkia röyhelöihanuuksia ja nyt leikki-ikäiselle on ihanaa suoda sellaisia leluja ja elämyksiä, joista itse pikkutyttönä vain haaveilin. Tämä kaikki on toki todella pinnallista, mutta kuuluu yhtä kaikki äitiyteeni siinä missä syvällisemmätkin asiat kasvatuksessa ja vanhemmuudessa.
Nyt on kiva kokea vaihteeksi myös pojan äitiys. En tiedä vielä, millaiseksi se tulee muodostumaan, kun en ole tulokasta vielä nähnyt tai tiedä, millainen luonne hänelle muodostuu. Ehkä pojan äitinä oleminen ei olekaan pohjimmiltaan kovin erilaista kuin tytönkään? Sehän riippuu niin yksilöstä. Itselläni ei ollut kumpaakaan lasta odottaessani erityistä toivetta, kumman haluaisin, mutta kun ultrassa on saanut tietää sukupuolen, se on tuntunut todella hyvältä ja oikealta. Hyvä niin, varmasti asia olisi ollut minulle vaikeampi puheenaihe ja käsiteltävä, jos olisin joutunut pettymään lapseni sukupuolen suhteen.
Olen joskus miettinyt, että johtuikohan siitä, että itselläni oli aivan mahtavat välit äitiini (on jo kuollut) ja alitajuntaisesti toivoin jotain samanlaista omiin lapsiini. Voihan poikienkin kanssa olla ihan yhtä läheinen, mutta se on silti erilaista.