Kaikki eivät halua lapsia eivätkä siten halua/tarvitse elämäänsä sitä vanhemmuuden, esim. äitiyden kokemusta. Sanoisin, että se on se varsinainen juttu, mitä ei voi kokea ilman lapsia. Tottakai lapsetonkin voi tehdä samoja asioita, mitä alsten kanssa tehdään, mutta ne eivät olekaan se juttu. Ihan samalla lailla ihmiset haluavat parisuhteen, vaikka samoja asioita voi tehdä yksin tai kaverin kanssa, joita puolison kanssa tehdään, seksiäkin voi harrastaa ilman parisuhdetta. Parisuhde, samoin kuin vanhemmuus, antavat ihmiselle jotain muuta. Ja jokaisen kokemus niistäkin on vähän eri, joten hankala siitä on alkaa eritellä jotain yksittäisiä konkreettisia asioita. Mutta rakkaus lapseen ja lapsen rakkaus vanhempaan, sekä se kokemus, että on jonkun ihmisen vanhempi ja saa hyvin läheltä seurata lapsen kehitystä, varttumista ja persoonan muodostumista, saa olla itse tavallaan osa sitä prosessia... jotain tämän kaltaista.Jännä miten ihmiset katsovat asioita eri lailla. Minä taas keksin miljoona asiaa joita minun ei _tarvitse_ tehdä kun minulla ei ole lapsia, ja en yhtään mitä _saisin_ tehdä jos minulla olisi lapsia. Eli minulle kaikki ne asiat jotka ovat mahdollisia vain lasten kanssa (ööö.. no vaipanvaihto, pakolliset yöheräämiset, neuvolat ja koulu ja sellaiset) ovat negatiivisia asioita. Yhtä ainoaa en keksi sellaista joka olisi mielestäni kivaa ja johon vaaditaan se että on lapsia. Mitähän ihmettä sellainen voisi olla?
Jos et halua lapsia, et ymmärrettävästi halua lapsiperhe-elämää. Tuskin kukaan haluaa vastentahtoisia yölvalvomisia, mutta jos on halunnut lapsen, on valmis sietämään sen yövalvomisen ihan samalla lailla, kuin jos on halunnut parisuhteen, on valmis sietämään sen toisen rakasta mummolta perittyä nojatuolia, vaikkei se omaa esteettistä silmää hivelekään, tai on valmis valvomaan puolisonsa kanssa esimerkiksi, jos puoliso on vaikkapa synnyttämässä tai sairaana. Se on osa rakkautta.Samoin lapsiperhe-elämä näyttää kaikkine pakollisine rutiineineen ja väsyttävine toimintoineen nimenomaan LAIMEALTA. Siinähän on huomattavasti vähemmän valinnan varaa kuin lapsettomassa elämässä, kun on PAKKO tehdä joka päivä ruokaa, pakko huolehtia lapsen rytmistä, lähes pakko siivota enemmän ja niin edelleen. En näe tuollaisia pakollisia rutiineja mitenkään elämän sisältönä, vaan juuri sellaisina asioina jotka VÄHENTÄVÄT elämän monimuotoisuutta ja mahdollisuutta täyttää elämänsä vapaaehtoisilla kivoilla asioilla. Eli ne tekevät elämästä laimeaa, kun lähes koko elämä täyttyy päivästä toiseen toistuvilla pakollisilla rutiinihommilla.
Mutta siis miten niin pakko tehdä joka päivä ruokaa? Ei tietenkään ole. Lapsen täytyy toki syödä, mutta halutessaan ruuan voi ostaa valmiina kaupasta tai ravintolasta. En minäkään esim. matkoilla tee yleensä ollenkaan ruokaa. Samoin eivät kaikki siivoa enemmän, jotkut hankkivat siivoojan. (Sotkua toki tulee enemmän, siinä olet oikeassa, mutta jälleen ihmiset jotka ovat halunneet lapsen, ovat valmiit sietämään tämän ja keksivät sitten itselleen sopivan tavan hoitaa asia - joko siivous, siivoojan palkkaaminen tai boheemimpi suhtautuminen.) En tiedä, mitä tarkoitat lapsen rytmistä, mutta kaikissa perheissä ei suinkaan mitään orjallista rytmiä ole, toki jonkinlainen perusrytmi on - mutta se ei liene ongelma suurimmalle osalle aikuisista, koska suurimmalla osalla on itsellään jotakuinkin normaali vuorokausirytmi. Siihen se lapsen rytmi solahtaa aika luontevasti, eikä kellon mukaan tarvitse elää.
Tuskinpa kukaan mitään mainitsemiasi rutiineja elämän sisältönä näkee, mutta samankaltaisia rutiineja on paljon lähes kaikilla lapsettomillakin. Siinä sivussa ne ovat eivätkä hallitse elämää. On itsestäkin kiinni, kuinka paljon monimuotoisuutta elämäänsä saa ja millä tavoin sitä järjestää.
Mutta kuten sanottu, kaikki eivät halua lapsia ja se on ihan ok. On ymmärrettävää, että elämäntapa, joka ei itseä kiinnosta, ei myöskään vaikuta kiinnostavalta - ja saattaa jopa vaikuttaa hankalalta tai tylsältä.