Mikä saa ihmisen uskomaan jumalaan?

Tää on just se mitä mä ihmettelen. Ne ihmiset jotka tulee oloista joissa ei ole erityisesti uskoa tunnustettu, ja itse kuitenkin tulee uskoon aikuisiällä (vaiko missä vaiheessa?).

Kokemuksia tästä?

Mulla on niin pain, etta olen uskovaisesta perheesta, mutta minulle itselleni kaikki jumalajutut on, anteeksi nyt jos jotain loukkaa, ihan verrattavissa peikkoihin tai vaikka Taruun sormusten herrasta. En meinaa millaan paasta sen yli, etta omat vanhempani ovat tuollaisia satuja ottaneet omakseen ihan taysilla.
Mun uskonnottomuudesta ei vanhempieni kanssa jutella, mutta voisin kuvitella, etta ovat surullisia asian suhteen. En ole kysynyt enka aio.

 

Itse olen uskonut kyllä Jumalaan lapsesta asti, mutta silti mua on aina vähän huvittanut kaikki uskovaisten hurmoksiset puheet yms. käytös, mutta nyt tänä kesänä oon tullut enemmän uskoon ja ne puheet ei enää huvita. Oon tajunnut että Jumala ja Jeesus on oikeasti rakkaus ja välittää. Maailma on niin täynnä pahuutta, ja kun tuo maailman pahuus ja ihmisten väliinpitämättömyys iskee oikein kunnolla niskaan niin rukoilu voi oikeasti auttaa, koska Jumala ja Jeesus välittää.

 

Raamattu saa uskomaan Jumalaan. Raamatussa Jumala on ilmoittanut itsensä, ja Raamatun jokainen sana on totta ja paikkaansapitävää. Esimerkiksi historiallisesti voidaan todistaa, että Jeesus on todella elänyt. Myös Jeesuksen kuolleista herääminen on todistettavissa ( http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/usko/2386/jeesuksen_ylosnousemuksen_nelja_todistetta ). Siis summa summarum: on niin paljon kiistattomia faktoja Raamatun paikkaansapitävyydestä, Jumalan olemassaolosta ja siitä, että Jeesus todella on Jumalan Poika, joka sovitti maailman synnit, että olisi suorastaan tyhmää jos en uskoisi. Järkiperustein voin siis uskoa. Sen lisäksi usko on aina myös Pyhän Hengen työtä: lopulta Jumala herättää ja synnyttää uskon. Yksin armosta saan olla uskossa.

 

Mulle mun uskoni on elämäntapa. "Uskoon tuleminen" - jos sitä niin voi kutsua - oli osa henkistä kehitystäni. Osa sen selvittämistä, kuka olen, mistä tulen, mihin menen, mikä saa mut voimaan hyvin ja mikä huonosti jne.

Milloin musta tuli suomenuskoinen? Luultavasti olen ollut sitä aina, vaikka tapakristityssä perheessä olen kasvanutkin ja tuota henkistä polkuani aloin kulkemaan vasta päälle kolmekymppisenä. Sen sijaan äidin äitini oli muodollisesta evankelisluterilaisuudestaan huolimatta suomenuskoinen. Pidän erittäin hienona asiana sitä, että mummu kertoi mulle hyvin paljon suomenuskoisuuteen liittyviä asiota. Asioita, jotka mummu olisi luultavasti vienyt hautaan mukanaan. Hän kuitenkin antoi yhdelle lapsenlapsistaan mahdollisuuden jatkaa suvun ikiaikaisia perinteitä ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi ne perinteet on mulle tulleet.

Uskoni on mulle henkilökohtainen asia enkä yleensä puhu siitä, ellei multa aiheesta kysytä. Mun uskollani ei ole kirkkoa, seurakuntaa, papistoa eikä ohjekirjaakaan. Tyttäreni kanssa tulee aiheesta välillä juteltua, sillä siinä missä mä olen suomenuskois-wiccalais-panteisti, tyttäreni on wiccalais-suomenuskoinen.

Niin ja mitä tästä uskosta saa? Henkistä hyvinvointia ja mielenrauhaa

 

Luulen että usko on tapa saada maailmaan järjestystä, merkitystä ja hallintaa. Aivan kuten ennen tehtiin rituaaleja ennen pyyntimatkaa.

 

Ei sitä voi selittää. Sen tuntee vaan syvällä itsessään että näin tämä on.

 

Omat vanhemmat on kai vaan tapauskovaisia, ei oo uskosta koskaan kotona puhuttu. En tiedä miksi minusta sitten tuli uskova, jotenkin vaan kasvoin siihen. En muista koska olen alkanut uskoa jumalaan, aina olen uskonut.

Mummo opetti minulle että uskoon ei tarvita esim. kirkkoa ja muille näyttämistä, oma usko riittää. Rukoilla voi vaikka omenapuun alla ja jumala kuulee sen sieltäkin. Mä en myöskään usko toisten ihmisten tuomitsemiseen, ei se ole minun tehtävä. Ja tärkein ohjenuora kaikista on: rakasta lähimmäistäsi, sekä kohtele muita niinkuin haluat sinua kohdeltavan. Se menee kaiken muun ylitse ja ohi. En tiedä pääseekö tällä taivaaseen, mutta en mieti sitäkään. Elän niin hyvin kuin pystyn, ja eniveis, kaikki meistä tekee syntejä, koska sellaiseksi meidät on jumala luonut. Syntiä ei voi täysin välttää, katua voi. Ja itselläkin nousee karvat pystyyn kaikista fanaatikoista ja maallisista tuomitsijoista. Vastuuttomuus taas ei minusta liity uskoon, koska uskova nimenomaan kokee olevansa vastuussa omista teoistaan ja syntien sovituksesta. Jos jotain pahaa tapahtuu, uskova monesti miettii onko se seurausta hänen teoistaan.

Paavi, siis rooman piispa, on siunannut minut vauvana, en muista asiasta mitään tietenkään mutta siitä on muistona valokuva. Minusta se on hieno muisto ja etappi uskovaksi kasvussa. Ehkä juuri silloin minusta sitten tuli uskova...

 

Luulen, että siihen jotenkin kasvetaan. Meillä ei ole kotona koskaan ollut sellaisia juttuja, joten pidän niitä ihan höpöinä. Ihmettelen myös, että miten joku voi uskoa, mulle se kuulostaa samalta, kuin joku uskoisi hammaskeijuihin.

Eipä ollu meilläkään ja silti olen uskovainen nyt aikuisena. Ja tunnen niin monia joilla sama juttu.

Itse en pysty uskomaan että tämä kaikki olis muka ilmestynyt yhtäkkiä ilman ketään joka tämän kaiken on tehnyt. Kaikki on kuitenkin niin tarkkaan suunniteltua ja evoluutioteoriassa on paljon isoja aukkoja joita nämä älykkäät tiedemiehet ei kykene selittämään (että miten siinä aukon kohdalla evoluutio on edennyt). En nyt tästä asiasta kirjoita enempää enkä ala vääntämään kenenkään kanssa siitä, itse näen että se on uskonasia uskooko evoluutioon vai luomiseen, kukin tyylillään.

Itse vaan koen kristinuskon Jumalan "sinä oikeana" (ainakin itselleni), sitä on vaikea selittää, sen vaan tuntee niin. Ja itselläni on suuri rauha sisimmässä mitä ei ollut ennen uskoontuloa. Mielestäni vaikea pukea tätä sanoiksi, se pitäisi itse kokea. Ja itse ajattelen että kyllä tässä kullekin se totuus ennemmin tai myöhemmin selviää. Jos ateistit ovat oikeassa ja kuoleman jälkeen ei todellakaan ole mitään niin enhän minä siinä mitään menetä. Mutta jos Jumala onkin olemassa niin ateisteilla tulee olemaan kuumat paikat.

 

ehkä se saa uskomaan jumalaan, että jos on elämässä vaikeaa, voi häneltä pyytää apua. toimiiko se apu tai ei ja mistä se tulee, en tiedä

 

Mun on helpompi uskoa että kaikki tämä ympärilläni oleva on luotu, eikä niin että se on syntynyt sattumalta. Helpompi uskoa että elämällä on jokin tarkoitus, kuin että olisimme täällä vain koska Aurinko on sattumalta juuri oikealla etäisyydellä maasta, jotta täällä on sopivat lämpötilaolot meidän elää.

En toitota uskoani kenellekään, mutta en pidä myöskään siitä että mua pidetään jotenkin yksinkertaisempana siksi että uskon.

 

Itse olen uskossa, mutta mallia en todellakaan ole saanut kotoani. olen ainut lapsuudenperheestäni joka kuuluu kirkkoon ja uskoo. miehenikään ei kuulu kirkkoon.

Uskoni perustuu ihan siihen yksin kertaiseen asiaan että rukouksiini vastattiin.

 

Mä en usko jumalaan. Ei kiinnosta enkä ole koskaan kuulunut kirkkoon yms. Uskokoon ken haluaa.

 

Tää on just se mitä mä ihmettelen. Ne ihmiset jotka tulee oloista joissa ei ole erityisesti uskoa tunnustettu, ja itse kuitenkin tulee uskoon aikuisiällä (vaiko missä vaiheessa?).

Kokemuksia tästä?

Mä tunnen useita aikuisena uskoon tulleita, ja usein se on tapahtunut joko niin, että ihminen on pikkuhiljaa alkanut ajatella niitä asioita ja tutustua esimerkiksi Raamattuun ja kristilliseen kirjallisuuteen, ehkä käynyt kirkossa tai muissa tapahtumissa ja lopulta päätynyt siihen, että Jumala on olemassa ja haluaa "tulla uskoon/seurata Jumalaa", tai miten sen nyt ilmaiseekaan, alkaa elää uskovaisena kumminkin Tavallaan elänyt sellaisen etsikkoajan.

Toisille usko taas on tullut elämään ihan yhtäkkiä, ihminen on saattanut elää ilman että on ikinä uhrannut ajatustakaan (kristin)uskolle, kunnes joku on esimerkiksi pyytänyt saada rukoilla hänen puolestaan, viedä mukaan johonkin uskonnolliseen tapahtumaan tmv. ja siellä tämä ihminen on kokenut jonkinlaisen herätyksen, yleensä joku voimakas (fyysinen) kokemus, ja se on sitten ihan yhtäkkiä muuttanut koko elämän.

Tällaisen jaon voisin tehdä kaikkien niiden kertomusten perusteella, mitä olen kuullut kun mua on lapsen aja nuorena kuljetettu paljon uskovaisten tapahtumissa, varsinkin vapaiden suuntien. Niissä on tapana, että ihmiset "todistaa", eli kertovat uskoontulostaan. Netistähän löytyy kans paljon näitä ihmisten kokemuksia, esim. hakusanalla kokemuksia uskoontulosta.

 

Jumala itse on asettanut ihmisen sydämeen kaipauksen Hänen yhteyteensä.
Raamatussa sanotaan että usko on Jumalan lahja.
Ef. 2:8-9: Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.

 

ihmisellä on kova tarve keksiä selitys sille, että mitä tapahtuu kuoleman jälkeen

uskonto tarjoaa valmiiksi jäsennellyn vastauksen

 

Tämän kaiken takana on pakko olla joku ja Hän on Jumala.

Ihan tyhjästäkö kaikki olisivat tulleet esim. ihminen, eläimet, luonto...


Uskon Jumalaan, koska Jumalan olemassaolo on täysin selvää.

 

Tunnen vain harvoja uskovia jotka siirtää vastuun elämästä jollekin, vastuun kuolemasta tai kuoleman jälkeisestä elämästä uskova saataa siirtää Jumalalle. Vastuutomuus omasta elämätä ei mielestäni oikeastaan liity uskoon.

Mä taas koen sen juuri vastuunsiirroksi, että vaihdetaan esim. yksi addiktio toiseen, päihteet jumalaan, luovutetaan vastuu omista päätöksistä jollekin vedoten siihen että jumalan tahto on jotain ja hänen käsissä on sitten ihmisen elämä. Siis tottakai positiviista on jos pääsee eroon päihteistä, mutta tuntuu tosi oudolta haluta ottaa tilalle jokin toinen elämää hallitseva juttu. Kun ei kokemusta ole niin en oikein osaa ymmärtää.

 

[QUOTE="Kukka";28614212]Jokainen joutuu uskomaan johonkin. Jotkut uskovat että Jumalaa ei ole, jotkut taas uskovat että on. Ajatus, että ihminen, joka ei ns. usko mihinkään, olisi vapaa uskomisesta ja uskomisensa tuomista ajatuksista, asenteista ja käsityksistä, on omituinen.[/QUOTE]

Jotkut myös hyväksyvät sen, että ihminen ei tiedä suurinta osaa tässä maailmankaikkeudessa tapahtuvista asioista, ja esim. jumalan/jumalten olemassaolo on mahdollisesti totta, mahdollisesti ei. Ja ihan uskonasioista riippumatta ihminen on arvoleimautunut jo syntymästä saakka. Vanhemmat ja yhteisö jossa lapsi kasvaa syöttävät omia arvojaan lapsille, sitä kautta moni saa käsityksensä rehellisyydestä, kunnioituksesta, ihmisarvosta, tasavertaisuudesta jne., sekä niistä uskomuksista luonnolliseen ja yliluonnolliseen.

 

Halu olla jotain erityistä, kuoleman pelko, ahdistus ja toivo siitä, että peli ei olekaan menetetty.
Vaikea sanoa, koska itse en usko.

Mä olen yhden tutun kohdalla miettinyt paljonko hommassa on ollut juuri tästä kiinni. Kova tarve tavallaan kuulua johonkin, mitä ei ole muuta kautta löytänyt.

 

Mun yhdellä tutulla on muslimi mies ja se oli aivan ihmeissään, kun tuttuni kertoi, ettei usko mihinkään jumalaan. Mies ei vain kertakaikkiaan käsittänyt, että miten joku ei voi uskoa
Itelläni alkaa sauhu nousta korvista aina kaikissa jeesuslötinöissä, ihan samantien. En tiedä syytä, mut luulisin et se jotenkin liittyy tuohon hammaskeijuun Kun ei vaan voi tajuta, että miten jotkut voi uskoa niin vahvasti johonkin tuollaiseen.

Ja kaikille uskovaisille; jokainen saa uskoa mihin haluaa. Vaikkei kaikki sitä tajuakkaan Eli ei siis millään pahalla tuo ylläoleva kommenttini

Mä pystyn jotenkin vielä käsittämään sen että uskoo jos siihen on vauvasta saakka kasvanut, ei tavallaan tiedä muusta ja se on se oma normi, mutta sellaiset ihmiset jotka "hurahtavat" aikuisiällä, mulle ihan käsittämätöntä miten se on mahdollista. Mitä siinä oikein tapahtuu, mitä siihen vaaditaan?

 

[QUOTE="northern soul";28614246]Mulla on niin pain, etta olen uskovaisesta perheesta, mutta minulle itselleni kaikki jumalajutut on, anteeksi nyt jos jotain loukkaa, ihan verrattavissa peikkoihin tai vaikka Taruun sormusten herrasta. En meinaa millaan paasta sen yli, etta omat vanhempani ovat tuollaisia satuja ottaneet omakseen ihan taysilla.
Mun uskonnottomuudesta ei vanhempieni kanssa jutella, mutta voisin kuvitella, etta ovat surullisia asian suhteen. En ole kysynyt enka aio.[/QUOTE]

Näin päin tämä on itsellekin hyvin loogista, tulee järkiinsä niin sanotusti

 

Itse olen uskonut kyllä Jumalaan lapsesta asti, mutta silti mua on aina vähän huvittanut kaikki uskovaisten hurmoksiset puheet yms. käytös, mutta nyt tänä kesänä oon tullut enemmän uskoon ja ne puheet ei enää huvita. Oon tajunnut että Jumala ja Jeesus on oikeasti rakkaus ja välittää. Maailma on niin täynnä pahuutta, ja kun tuo maailman pahuus ja ihmisten väliinpitämättömyys iskee oikein kunnolla niskaan niin rukoilu voi oikeasti auttaa, koska Jumala ja Jeesus välittää.

Miten sun ajatukset asiasta on muuttuneet tuon kuvaavasi 'enemmän uskoontulon' myötä? Tai siis miten se tapahtui, koitko sä jotain sellaista mikä vahvisti uskoasi vai..? En tiedä osaanko nyt kysyä oikein

 

moni aikuinen tulee uskoon niin että selviää jostain vaikeasta tilanteesta ja tulee ikäänkuin kiitollisuuttaan uskoon

tää tuntuu järkeenkäyvältä mekanismilta mutta jään ihmettelemään että millä perusteella henkilö valitsee mihin uskoon alkaa...

 

Raamattu saa uskomaan Jumalaan. Raamatussa Jumala on ilmoittanut itsensä, ja Raamatun jokainen sana on totta ja paikkaansapitävää. Esimerkiksi historiallisesti voidaan todistaa, että Jeesus on todella elänyt. Myös Jeesuksen kuolleista herääminen on todistettavissa ( Seurakuntalainen - Jeesuksen yl ). Siis summa summarum: on niin paljon kiistattomia faktoja Raamatun paikkaansapitävyydestä, Jumalan olemassaolosta ja siitä, että Jeesus todella on Jumalan Poika, joka sovitti maailman synnit, että olisi suorastaan tyhmää jos en uskoisi. Järkiperustein voin siis uskoa. Sen lisäksi usko on aina myös Pyhän Hengen työtä: lopulta Jumala herättää ja synnyttää uskon. Yksin armosta saan olla uskossa.

Mun taas on kaikkein vaiken ostaa tätä perustelua: raamattu on täyttä faktaa joten se todistaa jumalan olemassaolon. Tämä on omaan korvaan niin epäloogista kehäpäätelmää kuin olla ja voi. Raamattu on konkreettinen kirja jonka lukuisat ihmiset ovat kirjoittaneet kauan sitten. Siinä kerrotaan tapahtumista joista osa on varmasti historiallisesti totta, osa sitten ei. Se, miten se todistaa jumalan olemassaolosta, ei aukene mulle ollenkaan. En vaan ymmärrä mikä kohta siinä sellainen on.

"Kiistaton fakta" on ehkä kauimpana todellisuudesta termistössä jolla voidaan jumalista keskustella. Raamatun sisällössä ei ole mitään mitä voitaisiin täysin kiistatta näyttää toteen. Suurin osa historiastakin on osittain spekulaatiota, täysin kiistatonta faktaa menneistä, saati sitten tuhansia vuosia sitten tapahtuneista asioista on äärimmäisen vaikea löytää. Sanoisin että lähes mahdotonta.

Mitä tulee tuohon linkittämäsi todistusaineistoon, viljelee itse tutkijakin jatkuvasti sanaa "epätodennäköinen". Tarpeeksi tuota aikakautta ja tuon ajan juutalaisuutta tutkineelle on varmasti helppoa sanoa mikä on todennäköistä ottaen huomioon aikakauden ja alueen normit, mutta kiistatonta faktaa ja aukotonta todistusaineistoa se ei missään nimessä ole. Ihmetyttää eniten tuossa tekstissä tuo lause "Juutalaisina he eivät olisi voineet keksiä tällaista ajatusta tyhjästä." Liittyen siis oletettuun ylösnousemukseen. Eikö tosiaan mitään ole keksitty koskaan tyhjästä? Milloin tämä kohta ylösnousemuksesta raamattuun on kirjattu, voiko olla että homma onkin kehitelty paperille vasta myöhemmin?

Tämä onkin harvinaisen mielenkiintoinen aihe, täytyypi myöntää. Kiitos suuresti tästä kirjoituksesta 'uskossa oleva'

 

moni aikuinen tulee uskoon niin että selviää jostain vaikeasta tilanteesta ja tulee ikäänkuin kiitollisuuttaan uskoon

tää tuntuu järkeenkäyvältä mekanismilta mutta jään ihmettelemään että millä perusteella henkilö valitsee mihin uskoon alkaa...

mut sit taas ite en voi kuvitellakkaan, että tapahtuis joskus jotain sellaista, minkä takia tulisin uskoon. Minkä takia alkaisin uskomaan, kun en nytkään usko? Vaikea selittää, mut ehkä joku tajus

Ihan sama siis mitä mulle tapahtuis, niin en tosiaankaan alkais uskomaan esim siihen hammaskeijuun, taikka sitten jumalaan.

Eli tavallaan nää aikuisena uskoon tulleet ovat kuitenkin aiemmin jollain tavalla uskoneet... Kuka vois kuvitella joskus uskovansa joskus hammaskeijuun? Jos jollain lailla oot joskus tiedostamattasi uskonut jumalaan, ehkä voitkin tulla uskoon.. Tajusko kukaan mitään