Mä rajähdän ton uhmaikäisen kanssa!!

Yleensä oma hermo kestää vajaa 5 v iltaraivon. Tänään oma pinna katkesi ja tuli ärähdettyä lapselle. Tilanteen mentyä ohi pyydin anteeksi lapselta. Istuttiin yhdessä sohvalla vierekkäin ja luettiin kirjaa.
Kyllä, lapsen raivoon ei saisi mennä mukaan, mutta minäkään en ole yli-ihminen. Joskus ei vaan jaksa.
Aloittajalle, kyllä illat helpottuvat lapsen kasvaessa. Ainakin meillä on näin. Jos teitä on kaksi, niin hoitakaa illat vuorotellen. Toinen voi lähteä vaikka ulos lenkille, salille ja ottaa pikku breikki iltaraivosta.
Ollaan ja yritetään olla iloisia herkästi tulistuvista lapsistamme. He tulevat pärjäämään elämässä.

 

Kiitos teille, jotka ymmärtää. Tulee niin paha mieli näistä päivistä itsellekin! Illalla on ihan oikosulussa, kun väsyttää, vituttaa ja säälittää samaan aikaan.

 

Su kaltaiset ihmiset :heart:

Saat varmasti paremman taivaspaikan.

Hmm, anteeksi. Ei ollut tarkoitus olla tekopyhä. pointti ei ollut se etteikö äidiltä joskus menis pinna, tietysti se menee. pointti oli se että jos aikuisetkaan i hallitsem tunteitaan niin miksi lapset sitten hallitsisi. Ja minusta ei oo kaiken aa ja oo että pysyy viilipyttynä kaikissa tilanteissa. Kyllähän lapsellekin voi ja pitää näyttää tunteensa. Se huutaminen vaan ei auta mitään eikä ainakaan kopeuta lapsen rauhoittumista.

 

Jenis, lapselle annetaan reaktio kyllä: se reaktio on esim. se ruokapöydässä lautasen pois otto tai lelu takavarikkoon tai vaikka tuo riehuvan lapsen ulkoa pois kantaminen jos ei halua sisälle. Aikuisen raivo tai huuto ei ole se oikea reaktio. Ja itku, hmmm. mitenköhän pidätät kyyneleitä. Kaikki eivät osaa olla kivikasvoja. Kyllä lapsi saa ja kuuluukin nähdä aikuisen kasvoilta että nyt lapsi teki väärin, ja lapselle on hyvä myös perustella se tilanne. Hallaa tekee jos riehuu ja huutaa itsekin eli menee mukaan lapsen kiukkuun.

 

Tsempit ap:lle ja muille! Täällä myös kovapäinen ja -ääninen uhmaaja, joka säännönmukaisesti on tällä hetkellä kaikesta eri mieltä kuin vanhempansa. Itse olen onneksi lyhytvihainen, ja pystyn rauhoittumaan nopeasti vaikka lukittautumalla vessaan hetkeksi siinä vaiheessa kun tekisi mieli huutaa ja lujaa. Mutta on hemmetin raskasta aamusta iltaan olla sanomassa, ohjaamassa, kieltämässä, käskemässä, uhkaamassa, lahjomassa - välillä tuntuu että päivän kaikki lauseet alkaa "jos vielä kerran..." tai "nyt lopeta tai..." , mutta välillä tulee niitä hyviä jaksoja jolloin ei koputella rajoja ihan niin suurella moukarilla. Silloin tuntuu hyvältä ja ajattelee, että kaikki se "kasvattaminen" tuottaa tulosta - hitaasti mutta varmasti.

 

No mullapas on kotona oma uhmis ja töissä olen opettajan 12 uhmikselle (joista 3-4 koko vuoden ollut paha uhma ja muilla vaihdellen), että miettikääpäs sitä yhtälöä!

10 vuotta sitten olisin ollut hermot riekaleina, mutta kolmenkympin jälkeen musta tuli niin lehmänhermoinen että suurimman osan aikaa mua vaan naurattaa. Ei tosin tänään, kun oma pikku-uhmis sai raivarit kylvyssä ja heittäytyi sinne kylppärin lattialle pariin kertaan tosi rajusti. Ja seuraavaksi karkasi märkänä siihen kodin ainoaan sähköjohtohelvettiin, jossa on modeemit yms. Mutta minkäs teet, ei se omalla suuttuminen muuta kuin pahenna sitä.

Omat neuvoni uhmisten kanssa on johdonmukaisuus, radikaali ja loppuun asti viety johdonmukaisuus, josta ei poiketa uhmaikäisen kanssa koskaan. 5-vuotiaan kanssa voi joustaa ja soveltaa, uhmassa olevan kanssa en sovella ikinä. Minimoin säännöt, mutta ne mitä on niin niitä noudatetaan pilkun tarkasti. Äiti sanoo mitä tehdään ja niin sitten tapahtuu. Ja paljon hellyyttä, läsnäoloa ja yhteistä mielekästä puuhaa. Muutaman kerran olen omalleni myös ilmoittanut esimerkiksi 7 raivopäätunnin jälkeen että "nyt äidille alkaa riittämään tämän päivän osalta, sä voisit nyt lopettaa kiukuttelemisen koska mua rupeaa oikein tosissaan harmittamaan. Lieko sitten melko helppo tyyppi tuo oma uhmis, vai onko yllämainitut tuottanut tulosta, mutta yleensä siltä päivältä kiukku on jäänyt siihen.

 

Onko lapsesi minkä ikäinen? Omani olisin voinut palauttaa takaisin synnärille vielä vuosi sitten. Meinasi järki lähteä päästä lapsen kanssa. Väli 2 v - 4 v oli aivan helvettiä. Kaikki siirtymät vaativat lehmänhermoja. Olen itse saanut hyviä vinkkejä MLL:n vanhempainnetistä sekä ystävältä, joka on päikyssä töissä. Parhaiten meillä on toiminut sama päivärytmi kotona ja päikyssä, riittävä ulkoilu ja lepo, myös ne päiväunet ovat edelleen tärkeät, lapsen tunteiden sanoittaminen, oman pinnan venyttäminen. Voimia ja hae apua, vaikka hyvältä ystävältä. On tämä aika savotta tämä lapsen kasvattaminen ja itse on joutunut myös kasvamaan näiden vuosien aikana.

 

Onko lapsesi minkä ikäinen? Omani olisin voinut palauttaa takaisin synnärille vielä vuosi sitten. Meinasi järki lähteä päästä lapsen kanssa. Väli 2 v - 4 v oli aivan helvettiä. Kaikki siirtymät vaativat lehmänhermoja. Olen itse saanut hyviä vinkkejä MLL:n vanhempainnetistä sekä ystävältä, joka on päikyssä töissä. Parhaiten meillä on toiminut sama päivärytmi kotona ja päikyssä, riittävä ulkoilu ja lepo, myös ne päiväunet ovat edelleen tärkeät, lapsen tunteiden sanoittaminen, oman pinnan venyttäminen. Voimia ja hae apua, vaikka hyvältä ystävältä. On tämä aika savotta tämä lapsen kasvattaminen ja itse on joutunut myös kasvamaan näiden vuosien aikana.

Lapsi täyttää ensi kuussa 3 vuotta. Meillä on mielestäni hyvät rutiinit ja illat rauhoittaan ajoissa. Johdonmukaisuuden nimeen on vannottu aina. Mutta nyt ei tunnut vaan mikään toimivan. Ja nekin asiat mitkä jo pitkään sujui (nukkumaanmeno, syöminen, pukeminen) on mennyt raivostuttavaksi pelleilyksi ja VETKUTTELUKSI. Yksinkertaisesti, jos jotain pitäisi tehdä, lapsi tekee aivan varmasti jotain aivan muuta. Mielellään kahta tai komea muuta asiaa sählää kerralla, mutta se yksi yksinkertainen asia mitä sillä hetkellä pitäisi olla tekemässä (tulla eteiseen tms) ei aivan 100% hoidu ilman hermostumista. Niin turhauttavaa!

Ja todellakin, koitan mennä positiivisen kommentoinnin kautta, mutta kun koko päivä on yhtäjaksoisesti hölmöilyä, on sitä vaan pakko kieltää asioita ja päivästä tulee negatiivinen jo ennen kuin klo on 10. Prkl.

 

Pakko sanoa, että yllätyksenä on tullut kyllä nämä uhmat sun muut. Tottakai tiesin, että lapselle tulee uhma, mutta kun sitä katsoo päivästä toiseen niin huhhuh.. Itkuja on väännetty täälläkin mutta jostain on koitettava voimia kaivaa ja nautittava niistä hyvistä hetkistä, meillä on niitäkin PALJON mutta miksi ne aina jää herkästi niiden huonojen hetkien varjoon...

Voimia, sympatiaa ja vertaistukea siis täältäkin!

 

Minä korostaisin, että pitää pitää huolta omasta jaksamisestaan. Miettiä niitä keinoja, joiden avulla itsehillintä paranee.

Itselleni on tosi tärkeää, että saan juoda aamukahvin ja käydä suihkussa ennen kuin lapset heräävät. Siinä saan psyykattua itseni "työpäivään". Sitten kun lapset heräävät, pyrin nostattamaan positiivista kierrettä. Kehun, kannustan, ja ennen kaikkea olen läsnä. Kaikki läsnäoloa heikentävä kuten telkkari tai läppäri on karsittu pois, koska se näkyy heti uhman määrässä. Pyrin pitämään kotitöiden määrän kohtuullisena ja ottamaan lapset mukaan niihin. Tai ainakin olemaan henkisesti läsnä siinä puuhastellessani.

Skarppaan päiväunille asti. Sitten pidän itse kahvitauon. Silloin en siivoa enkä valmistele ruokaa, vaan lepään ja huvittelen. Vähän ennen lasten odotettua heräämistä kokoan taas itseni. Jos ja kun pahoja uhmakohtauksia tulee, ryhdyn korostetun ammattimaiseksi. Eli olen kylmän viileä, ja kuvittelen itseni ihan muualle. Ajattelen, että illalla pääsen taas vapaalle tästä duunistani.

Tärkeää on myös, että saa silloin tällöin vapaapäiviä.

 

Muutaman lapsen kokemuksella sellainen ihmevalaistumin tapahtuu tuossa neljän vuoden iässä, iso muutos. Kiukkua ja uhmaa on sen jälkeenkin, mutta ei enää parin tunnin iltaraivareita...yleensä. Nukkumaanmeno on pienelle yllättävän hankalaa. Vaikka kuinka väsy olisi, niin millään ei meinata luovuttaa. Jaksamisia, helpompia aikoja kohti. Sellainen ilta tulee vielä.

 

Voi, kuulkaas, jos teillä on nyt se 2v-4v. vaihe menossa, olette aivan kohta siinä ihanimman mahdollisen ikäkauden kynnyksellä. Meillä on täällä 5v. ja 7v. ja molemmat aivan mahtavia, vaikka tuo 7v. on asperger-lapsi ja monet ovat ihmetelleet, kuinka voin edes sanoa näin. Mutta kyllä se niin vaan on. Kun jaksatte kunnialla tuon uhman, on teillä kohta sylissänne huumorintajuinen, hauska, vilkas, elämäniloinen, ja koko sydämestään aidosti teitä rakastava viisivuotias Siitä seuraava ikävä vaihe tulee siinä eskarivuoden ja kouluunlähdön rajalla, joten muistakaahan nauttia sitten siitä 4-6-vuotiaasta hurmuristanne! Tsemppiä kaikille uhmailijoiden vanhemmille! Halatkaa lapsianne paljon, vaikka välillä ketuttaisikin!

 

Voi, kuulkaas, jos teillä on nyt se 2v-4v. vaihe menossa, olette aivan kohta siinä ihanimman mahdollisen ikäkauden kynnyksellä. Meillä on täällä 5v. ja 7v. ja molemmat aivan mahtavia, vaikka tuo 7v. on asperger-lapsi ja monet ovat ihmetelleet, kuinka voin edes sanoa näin. Mutta kyllä se niin vaan on. Kun jaksatte kunnialla tuon uhman, on teillä kohta sylissänne huumorintajuinen, hauska, vilkas, elämäniloinen, ja koko sydämestään aidosti teitä rakastava viisivuotias Siitä seuraava ikävä vaihe tulee siinä eskarivuoden ja kouluunlähdön rajalla, joten muistakaahan nauttia sitten siitä viisivuotiaasta hurmuristanne! Tsemppiä kaikille uhmailijoiden vanhemmille! Halatkaa lapsianne paljon, vaikka välillä ketuttaisikin!

No kun ei saa edes halata!! Siis toki saa välillä, mut silti. Siitäkin tulee kohtaus, jos vääränä hetkenä lähestyy. Huoh.

 

No kun ei saa edes halata!! Siis toki saa välillä, mut silti. Siitäkin tulee kohtaus, jos vääränä hetkenä lähestyy. Huoh.

Onko kyse ns. normaalista lapsesta, ei erityislapsesta (en lukenut kaikkia vastauksia)? Nämä minun lapset olivat pahimmassa uhmassaan oikein erityisen hellyydenkipeitä. En ole perehtynyt lapsen kehitykseen niin hyvin, että osaisin antaa sille selitystä, mutta molemmilla, jopa as-lapsella (vaikka normaalisti ei ole koskaan ollut mikään sylipoika, johtuen ehkä aspergerin oireyhtymästäkin), oli kovimman uhman aikana tarve käpertyä syliin aina kun mahdollista. Enemmän vielä tuolla kuopuksella, mutta kyllä esikoinenkin oli normaalia tykötulevampi uhman aikana. Aivan kuin olisi kompensoinut sitä raivoa ja myrskyä sillä, että kerjäsi vastapainona silityksiä ja haleja.

 

Hahaa, meillä yhdistyy johonkin 4-5 vuotiaan siirtymävaiheen uhmaan isosiskoksitulon jännitys. Tai jännitys siitä, että äiti ja iskä saattaa joku päivä lähteä sairaalaan synnyttämään pikkusiskoa.
Jännä sekoitus. Hirveetä raivoa ja uhmaa ja kaikki on aina ihan pielessä. MUTTA äiskä ei sais mennä "salaa" vessaan tai ilmoittamatta postilaatikolle (jonne näkee kyllä meidän pihalta ihan hyvin), alkaa ihan käsittämätön itkupotkupaniikki. Mun pitää olla kokoajan saatavilla. MUTTA en saa sanoa mitään/ehdottaa mitään/ tehdä mitään, koska kaikki mitä sanon, teen tai ehdotan on ihan väärin ja olen tyhmistä tyhmin |O

No, onneks tää on kohta ohi. Kun toi jännitys laukeaa, niin ainakin osittain saan taas lapseni takaisin. Nyt tuntuu, et se on välillä ihan riivattu.

 

Hahaa, meillä yhdistyy johonkin 4-5 vuotiaan siirtymävaiheen uhmaan isosiskoksitulon jännitys. Tai jännitys siitä, että äiti ja iskä saattaa joku päivä lähteä sairaalaan synnyttämään pikkusiskoa.
Jännä sekoitus. Hirveetä raivoa ja uhmaa ja kaikki on aina ihan pielessä. MUTTA äiskä ei sais mennä "salaa" vessaan tai ilmoittamatta postilaatikolle (jonne näkee kyllä meidän pihalta ihan hyvin), alkaa ihan käsittämätön itkupotkupaniikki. Mun pitää olla kokoajan saatavilla. MUTTA en saa sanoa mitään/ehdottaa mitään/ tehdä mitään, koska kaikki mitä sanon, teen tai ehdotan on ihan väärin ja olen tyhmistä tyhmin |O

No, onneks tää on kohta ohi. Kun toi jännitys laukeaa, niin ainakin osittain saan taas lapseni takaisin. Nyt tuntuu, et se on välillä ihan riivattu.

Voi reppanaa!

 

Onko kyse ns. normaalista lapsesta, ei erityislapsesta (en lukenut kaikkia vastauksia)? Nämä minun lapset olivat pahimmassa uhmassaan oikein erityisen hellyydenkipeitä. En ole perehtynyt lapsen kehitykseen niin hyvin, että osaisin antaa sille selitystä, mutta molemmilla, jopa as-lapsella (vaikka normaalisti ei ole koskaan ollut mikään sylipoika, johtuen ehkä aspergerin oireyhtymästäkin), oli kovimman uhman aikana tarve käpertyä syliin aina kun mahdollista. Enemmän vielä tuolla kuopuksella, mutta kyllä esikoinenkin oli normaalia tykötulevampi uhman aikana. Aivan kuin olisi kompensoinut sitä raivoa ja myrskyä sillä, että kerjäsi vastapainona silityksiä ja haleja.

Ihan normaali lapsi. Tai ei ainakaan tietoa mistään muusta. Lapsi on ollut tuollainen vauvasta lähtien., Mutta nyt selvästi voimistunut tuo. Tykkää kyllä sylittelystä ja hallimisesta jne ja tekee aloitteita usein itsekin. Mutta jos ei halua, niin on ihan turha yrittää. Ja kiukussansa raivostuu vain enemmän, jos ottaa syliin. Laantumisvaiheessa tulee usein sitten itse.

On tosi omaehtoinen ja kovatahtoinen. Haluaa tehdä kaiken itse. Valita itse vaatteita, päättää asioista. Luulen, että tuo halaaminen liittyy myös omaan oikeuteen päättää milloin haluaa ja milloin ei.

 

Lapsi täyttää ensi kuussa 3 vuotta. Meillä on mielestäni hyvät rutiinit ja illat rauhoittaan ajoissa. Johdonmukaisuuden nimeen on vannottu aina. Mutta nyt ei tunnut vaan mikään toimivan. Ja nekin asiat mitkä jo pitkään sujui (nukkumaanmeno, syöminen, pukeminen) on mennyt raivostuttavaksi pelleilyksi ja VETKUTTELUKSI. Yksinkertaisesti, jos jotain pitäisi tehdä, lapsi tekee aivan varmasti jotain aivan muuta. Mielellään kahta tai komea muuta asiaa sählää kerralla, mutta se yksi yksinkertainen asia mitä sillä hetkellä pitäisi olla tekemässä (tulla eteiseen tms) ei aivan 100% hoidu ilman hermostumista. Niin turhauttavaa!

Ja todellakin, koitan mennä positiivisen kommentoinnin kautta, mutta kun koko päivä on yhtäjaksoisesti hölmöilyä, on sitä vaan pakko kieltää asioita ja päivästä tulee negatiivinen jo ennen kuin klo on 10. Prkl.

Minulla on siis ihan samanikäinen lapsi kuin sinulla, ja tuo vetkuttelu ja viivyttely on tuttuakin tutumpaa. Minulla on se linja, että pari kertaa sanon, sitten lasken viiteen ja jos lapsi ei ole siellä missä piti, niin kannan sinne/teen puolesta. Siitä tuli aluksi hirveä raivo, mutta nyt on tottunut siihen ja kun alan laskea niin viimeistään tulee. Samalla kaavalla mentiin viivyttelyn suhteen muutama kuukausi, ja nyt itse asiassa usein jo tulee 1-2 sanomisen jälkeen.

Meillä oli myös vaihe tuossa taannoin, kun koko päivän vetkuttelun ja uhmailun jälkeen nukkumaan meno kesti reilun tunnin, silloin oli kyllä minunkin hermot koetuksella. Meillä auttoi, kun aikaistettiin vähän sitä nukkumaanmenoaikaa (vähän yli kahdeksasta selkeästi ennen kahdeksaa). Nyt nukahtaa taas 5 minuutissa, ainakin toistaiseksi.

Tsemppiä. Kyllä ne kasvaa, ja välillä voi olla seesteistäkin kunnes tulee uudet uhmat

 

Ihan normaali lapsi. Tai ei ainakaan tietoa mistään muusta. Lapsi on ollut tuollainen vauvasta lähtien., Mutta nyt selvästi voimistunut tuo. Tykkää kyllä sylittelystä ja hallimisesta jne ja tekee aloitteita usein itsekin. Mutta jos ei halua, niin on ihan turha yrittää. Ja kiukussansa raivostuu vain enemmän, jos ottaa syliin. Laantumisvaiheessa tulee usein sitten itse.

On tosi omaehtoinen ja kovatahtoinen. Haluaa tehdä kaiken itse. Valita itse vaatteita, päättää asioista. Luulen, että tuo halaaminen liittyy myös omaan oikeuteen päättää milloin haluaa ja milloin ei.

Sinulla on vahvatahtoinen lapsi. Monet sellaiset piirteet, joita lapsissa pidetään huonoina ja ikävinä piirteinä, ovat aikuisille iso etu ja lupaa hyvää tulevaisuudelle. Ole siis kaikesta harmista huolimatta iloinen noista piirteistä, koska joku päivä ne tulevat tuottamaan sinulle paljon ylpeyden aihetta.

 

I feel your pain!
Kuulostaa ihan meidan arjelle. Tosin lisataan siihen sellanen soheltava 1v ja naiden kahden tappelut jne ja voin kylla sanoa, etta hermot menee joka paiva. Monta kertaa. Usein se on sitten huutoa molemmilta puolilta vaikka kuinka yrittaa niita omia hermojaan hallita.

On itsella ainakin ollut niin rankka vuosi, etta olen ihan vakavissani ruvennu epaileen, ettei mun olis varmaan kannattanu lapsia hankkia ollenkaan. Rakkaita ne on tietty, mutta kylla paukut alkaa olla aika loppu.

Oma neuvo onkin ensisijaisesti se, etta ehkaisy kuntoon..

 

Kiitos kaikille teille. Oli todellakin teidän vastaukset tarpeen. Nyt se kiukkupussi tuolla nukkuu ja itsellä meinaa tulla itku nyt siitä syystä, kun še on kuitenkin vielä niin pieni ja keskeneräinen. Ja itsekin varmasti noissa tilanteissa ihan pihalla. Ja siksipä mun pitäis olla se joka hommaa luotsaa....mutta eipä musta kovin hyvin tähän hommaan ole

Mä tajuan kyllä teoriassa ihan kaiken tuon, kuinka pitäisi toimia. Mutta jatkuvalla taistojen toistolla noi teoriat menee ohi että helisee.

Tää kasvatushomma on ihan sormet ristiin ja toivotaan parasta -touhua...

 

Välillä kyllä tuntuu siltä, että ihan mieluusti ottaisi lopputilin koko touhusta.
Varsinkin ekan kanssa oli vähän kaikissa vaiheissa epätoivoinen olo, nuorempien kanssa on jo varmuus siitä että kaikki loppuu aikanaan. Pätee valvomisiin, uhmiin, siihen ettei päästä koskaan ulos kun lapsi keksii pelätä puiden lehtiä.

Parhaiten toimii meillä se, että mulla on lyhyt pinna ja sen mukaan toimitaan. En anna juuri siimaa, vaan sanon pari kertaa ja sitten mennään. En siis päästä tilanteita kehittymään siihen pisteeseen että omat hermot joutuu liian koville. Ensin lapsi tietysti vähän protestoi, mutta huomaa pian että ihan turhaan. Tämä toimii käytännön asioissa, oma lukunsa on sitten ne epämääräiset rutinat ja kitinät ja tyhjästä revityt raivarit....puhtaasti tunnepuolen jutut siis.

Tsemppiä kaikille!